Kulta, viini ja villit naiset panevat prinssinkin hyppimään. Kun edessä on syöksy kuiluun, pelastus on naisen pieni ja hento ote.
Persian nuoren kuninkaallisen tasohyppelytarinat todistavat, kuinka hyvin kolmiulotteiset tasohyppelyt voivatkaan toimia. Ykkösosa Sands of Time on peli, joka tulee edelleen väännettyä läpi kerran vuodessa, ihan puhtaan huvin vuoksi. Sarjan resetoiva Prince of Persia kurottaa kohti aikahiekan taikaa, mutta jääkö hyvä yritys pari loikkaa lyhyeksi?
Edellisessä parissa osassa prinssillä ei ole mennyt aivan putkeen, mutta menneisyys on unohdettu. Nyt sankari on taas oma itsensä, arvonsa tunteva ja asioihin poikamaisella keveydellä suhtautuva mies. Naiset ovat huikentelevan pojankoltiaisen heikkous, minkä takia sankari sotkeutuu taas itseään suurempiin tapahtumiin.
Prinssin kultalastissa ollut aasi on kadoksissa ja hiekkamyrskyn keskellä niskaan putoaa kaunis nainen. Sen jälkeen se on menoa taas. Pimeyden jumala on karkaamassa ikiaikaisesta vankilastaan, ja paikalle eksyvä prinssi pelastaa maailmaa uusimman projektinsa, Elikan, vanavedessä.
Kaiken takana on nainen
Perinteinen hyvä vastaan paha -tarina ei kohoa korkeisiin sfääreihin, mutta kokonaisuus pyörii hienosti prinssin Elika-seuralaisen ympärillä. Juonen edetessä parin välinen suhde syvenee ja lopussa kaikki kiertää täyden ympyrän. Pelin viimeiset minuutit ovat erinomaisia ja sopivat mainiosti prinssin ristiriitaiseen hahmoon. Ratkaisua (ja pelaajaa) ei halvenneta selittämällä sitä puhki, mikä osaltaan lisää päätöksen tehoa.
Elika ei ole vain tarinan katalyytti, hän on myös merkittävä osa varsinaista pelikokemusta. Sankaritar loikkii tasa-arvoisesti prinssin mukana ja myös korvaa aika-avaruusjatkumon vaarallisen manipuloinnin. Elika ei nimittäin toimi kuin normaali nainen: jos prinssi ottaa pikku harha-askeleen, anteeksiantavainen Elika pelastaa kumppaninsa takaisin edelliselle tasanteelle ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ratkaisu toimii hyvin ja vähentää turhaa toistoa, sillä yleensä paluupiste on erittäin lähellä. Siksi pelin jatkuva tallentaminen ei ole pakollista, vaikka sekin toimii hyvin, kiitos vapaan tallennusmahdollisuuden.
Hahmot eivät ole aineettomia kummituksia, vaan sankaripari väistelee toisiaan ja vaihtelee kiipeillessään paikkoja jos tarve vaatii. Periaatteessa mainio idea sotkee välillä asioita harmittavasti. Yleensä Elika ei ole tiellä, mutta jostain syystä tyttö ei osaa itse kiivetä köynnöksissä, vaan hänen on roikuttava sankarin selässä. Prinssi pysähtyy joka kerta köynnökseen hypätessään noukkimaan Elikan kyytiin ja sulavasti etenevä liike pysähtyy kuin seinään.
Samanlaista töksähtelyä näkee satunnaisesti myös seinillä taiteiltaessa. Joskus prinssi nappaa Elikan ilmasta ja vetää tämän luokseen, mikä sotkee tiukassa paikassa käskyjen ketjuttamisen usein fataalilla tavalla: sankari hyppää tyhjyyteen yhden liikapainalluksen takia, tai ei tee mitään, koska loikaksi tarkoitettu napin kosketus kuluukin jostain paikalle tupsahtaneen Elikan liikuttamiseen.
Ongelmat keskittyvät selvästi muutamaan kenttään, joissa käytetään muita enemmän köynnöksiä ja pystysuoria nousuja. Muuten loikkiminen toimii mallikkaasti ja liikkeet sulautuvat pehmeästi toisiinsa. Ennakossa valitin kankeudesta, mikä johtui varmaan siitä, että previkan kentät ovat juuri ne pari huonointa.
Kontrollit ovat loogiset ja toimivat mainiosti, ja kamera seuraa toimintaa yleensä mallikkaasti. Vain muutamissa kohdissa liikettä hankaloitetaan tahallaan hankalaan paikkaan naulatulla kameralla tai turhalla kuvakulman jatkuvalla pyörittämisellä. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvat lentelyosuudet, jotka ovat pääasiassa virkistävän hienoja, mutta välillä väisteltävät kohteet ilmestyvät kamerakallistelun takia eteen turhan myöhään.
Sapelien kalistelua
Pääpaino on tällä kertaa akrobaattisessa tasohyppelyssä ja seinäjuoksussa. Taistelua on jopa Sands of Timeakin vähemmän, eikä miekkaa heilutella käytännössä kuin viittä erilaista pomohirviötä vastaan. Vastaan tulee muutama satunnainen riviötö, mutta nekin voi tuhota ilman väkivaltaa, jos paikalle loikkii tarpeeksi nopeasti ja tuhoaa spawnauspisteen jo ennen syntymää.
Taistelu jakaa varmasti mielipiteitä. Tyyli on täysin erilainen kuin aikaisemmissa, notkeaan liikkumiseen keskittyneissä Prince of Persioissa. Sankari ei enää loiki kohteiden yli, eikä tee salamannopeita kierähdyksiä ja väistöjä. Leikkimielisen hyppimisen sijasta prinssi runttaa menemään isolla sapelilla, luottaen vastaliikkeisiin ja ympäristön hyväksikäyttöön.
Uusi tyyli vaatii totuttelua, ja aluksi inhosin kankeasti laahustavaa sankaria. Staattinen patsastelu ei mielestäni istu prinssin muuten niin notkeaan hahmoon. Mutta taistelussa on puolensa ja lämpenin sille tarinan edetessä. Homma on paljolti kiinni ajoituksesta, sillä oikeaan aikaan tehdyn suojauksen jälkeen vastustaja on hetken aikaa auki hyökkäykselle. Parhaimmillaan taistelu venyy näyttäväksi iskujen vaihdoksi, jossa kummatkin torjuvat ja jakelevat lyöntejä.
Parasta ja samalla pahinta taistelussa on ympäristön hyödyntäminen. Oikeilla kikoilla kiperinkin pomomatsi voi olla ohi viidessätoista sekunnissa, jos askelmerkit osuvat kohdalleen. Vastaavasti kohtaamiset voivat venyä ikuisuuksia kestäviksi maratoneiksi, joissa mannerjää ehtii sulaa ennen vihollisen kaatumista. Tämä johtuu kahdesta asiasta: vastustajan saaminen oikeaan kohtaan on joskus viheliäisen vaikeaa ja kun paikka vihdoin löytyy, ratkaistaan lopputulos nopealla nappularämpytyksellä.
Modernin peliviihteen riippakiveksi nopeasti nousseet God of War -reaktiokohdat olivat hauskoja antiikin Kreikassa, mutta nykyään niitä käytetään liikaa. Prince of Persian taistelussa kaikki avainkohdat ovat kiinni oikean napin tarpeeksi nopeasta hakkaamisesta. Onneksi useimmissa tapauksissa vaadittu aika on vielä varsin inhimillinen, mutta muutamaa pomoa vastaan ratkaisurämpytys on sitä tasoa, ettei peukaloni pysynyt tahdissa mukana. Tuntuu tyhmältä joutua vaihtamaan sormea pystyäkseen kurittamaan ohjainta tarpeeksi vikkelästi. Ehkä en vaan osaa.
Taisteluiden viihdyttävyys vaihtelee villisti. Välillä tekisi mieli käskeä Ubisoftia pitämään tunkkinsa, sitten seuraavaksi kaikki osuu kohdalleen ja onnistumisen tuottama tyydytys on melkoinen. Kokonaisuus jää lopulta plussan puolelle, mutta Prince of Persia ei ole rämpytyksestä näppylöitä saavan valinta.
Korkealta ja tyylillä
En heti keksi peliä, jonka ruutukaappauksista olisin etukäteen innostunut Prince of Persiaa enemmän. Cel-shadingilla ja komeilla tehosteilla viimeistelty grafiikka on uskomattoman upeaa ja hämmästyttävästi näyttää yhtä hyvältä myös liikkeessä. Arvostelukappaleessa kuvaa ei enää häirinnyt ennakossa valittelemani liika terävyys.
Taiteessa kikkaillaan komeasti väreillä. Pahan hallussa olevat kentät ovat synkeitä ja ahdistavan kontrastisuodattimen läpi katsottuja. Puhdistus muuttaa kaiken ja maailma räjähtää värien ilotteluksi. Mustavalkoisuuden ja värien välillä hypitään lennossa, mikä korostaa tehosteen hienoutta.
Messevän grafiikan lisäksi musiikki on komeaa ja kohottaa tunnelmaa onnistuneesti. Valitan vain siitä, että kaikki neljä pelialuetta näyttävät turhan samanlaisilta. Reilummalle tyylittelylle olisi ollut tilaa.
Prinssin uusi tuleminen kolkuttelee esikuviensa nerokkuuden kynnyksellä, mutta ei aivan pääse sisälle porstuaan. Pelin useat vahvuudet ovat samalla myös heikkouksia, mikä on erittäin ristiriitaista. Erityisesti taistelun tarjoama hupi vaihtelee todella paljon tuurista ja taidosta riippuen.
Vaikka prinssi ei ole aivan nuoruutensa vedossa, tasoloikkakuninkaallisen paluu on kokemisen arvoinen.
85
