Professor Layton and the Curious Village (DS) – Professori Layton, otaksun

”Riddle me this, riddle me that. Who is afraid of the big black bat?” paljasti Arvuuttaja Bruce Waynin salaisen henkilöllisyyden. St. Mysteressä hän olisi kansallissankari.

Professor Layton and the Curious Village on kevyt versio Brain Trainerista, jossa itseään kehittää rauhoittavia napsinut Wario.

Yli 120 lyhyttä, mutta hyvin suunniteltua arvoitusta sisältävä seikkailupaketti vie Laytonin apulaisineen kirmaamaan halki St. Mysteren idyllisen tuppukylän. Nurinkurisesti pääjuonessa ei edetä ongelmia ratkomalla, vaan pulmia ahnehditaan lisää tarinan rullatessa omalla painollaan.

Näyttävä animaatio ja persoonallinen graafinen tyyli sopivat DS:n pikkuruudulle erinomaisesti.

Arvoituksellinen herra Layton

Setämäinen Layton ja hänen apupoikansa Luke aloittavat kaupunkilaisten tenttaamisen arvoitusten toivossa. Pääjuoni ei kiinnostanut minua pätkääkään ensimmäisenä viitenä pelituntina, vaan paukutin keskusteluja lävitse konekivääritahdilla stylus kosketusnäyttöä teknobiitillä rummuttaen. Minua kiinnostivat vain koukuttavat arvoitukset, jotka ovat pelin suola, pippuri ja pihvi.

Professori Layton on WarioWaren henkeen pienten pelien kokoelma, johon kuuluvat arvoitukset ja sivuroolissa olevat suuremmat minipelit, kuten hotellihuoneiden sisustus, vanhan maalauksen osien keräily ja oudoista palasista esineen kokoaminen. Minipelejä ei tarvitse suorittaa pelin läpäisemiseksi, mutta niissä eteneminen vaatii arvoitusten ratkomista.

Lähes jokainen keskustelu ja esineen tökkääminen johtaa löyhään aasinsiltaan, jota pitkin saadaan arvoitus hypisteltäväksi. Etenkin keskusteluissa yhteydet arvoituksen ja puheen välillä ovat usein tragikoomisia.

”Apua Professori! Kissani jäi ruohonleikkurin alle!”

”No kah, se tuokin mieleeni erään hassun palapelin...”

Pähkinä herkutellen purtavaksi

St. Mysteren arvoitukset eivät ole vain variaatioita samasta ideasta, vaan jokaisella pulmalla on jopa oma käyttöliittymänsä ja ulkonäkönsä. Ratkaisut kehittävät myös loogista ajattelua. Pientä ruosteista kitinää hypotalamuksessani aiheuttivat matemaattiset ongelmat, jotka mikkihiirimatikan suorittaneelle tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.

Ratkaisun lopulta selvittyä tuli nakerrettua pöydänjalkaa ja kirottua omaa rajallista aivokapasiteettia. Niin yksinkertaisia ratkaisut lopulta olivat. Yksikään arvoitus ei vaatinut matemaattista lahjakkuutta tai kaavoja, vaan pelkkää logiikkaa.

Arvoituksissa on helppo lyödä päänsä seinään ja jäädä jumiin jalat sätkien, kuten 90-luvun Sierran seikkailuja tahkonneet hyvin muistavat. Netistä ei tarvitse luntata, sillä pelin sisäisellä vinkkisysteemillä saa ajatuspähkinän särjettyä pienemmälläkin henkisellä lahjakkuudella.

”Jos iso intiaani ja pieni intiaani istuvat kivellä ja iso on pienen isä, mutta pieni ei ole ison poika niin miten tämä on mahdollista?” Kolikkoa käyttämällä sain vinkin, että lapsia syntyykin kahta sukupuolta. Kiinnostava uutinen, joka vaatii lisätutkimusta.

Koska kaikkia arvoituksia ei ole pakko ratkaista, ellei pyri saamaan myös minipelejä loppuun, menee pääseikkailu lävitse turhankin nopeasti. Itse tahkosin sen kaikkine arvoituksineen puhki noin kahteentoista tuntiin. Koska arvoitukset ovat kertakäyttöisiä, eivätkä netistä saatavat lisätehtävät kauan kestä (vaikka niitä joka torstai palveluun lisätäänkin), ei pelille tämän jälkeen jää minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa. Juonen edetessä ratkaisematta jääneitä tai ohitettuja arvoituksia ei heitetä roskiin, vaan mummon mökkiin, jossa niitä voi käydä ratkomassa myöhemmin.

Professori Layton on erinomainen kokonaisuus. Useimmat pähkinät halkeavat muutaman minuutin puristuksessa, jolloin syntyy jatkuvaa onnistumisen riemua, ja tehtävien suuri vaihtelu pitää menon kokoajan tuoreena. Japanin-kirjeenvaihtajamme Wille Wikipedia kertoi, että siellä Layton seikkailee jo kolmannessa osassaan. En hämmästyisi, mikäli sarjasta kasvaa Phoenix Wrightin kaltainen menestystarina Euroopassakin.

91

Lisää aiheesta