Professor Layton and the Spectre’s Call (DS) – Haamujengi

Japanista saapuu jälleen pähkinä purtavaksi. Tällä kertaa pussi on maustettu ektoplasmalla.

Nintendo DS pitää sitkeästi pintansa 3DS:n kurimuksessa. Kansaa ei näytä kolmedee kiinnostavan, sillä pahoinvoinnin lisäksi sillä on vähän lisäarvoa pelikokemukselle. Ikälopulle sotaratsulle ilmestyy edelleen tasaisesti pelattavaa ja tuotokset todistavat väkevästi, että vanhassa riittää vielä virtaa.

Uutuuksien sijaan japsikäännöksistä on muodostunut ikääntyvän DS:n henkireikä, sillä nyt meille myydään itämaista käännöskamaa tuoretavarana. Uusin länsi-Layton on julkaistu otakujen riemuksi jo vuonna 2009,  mutta onneksi proffassa on vielä päiväystä jäljellä.

Nintendon kosketusnäyttökonsolin mestarietsivä palaa rikospaikalle tutuin maneerein. Ongelmia aiheuttaa pikkukylää riivaava kummitus, joka panee irtaimiston remonttiin ja kyläläiset paniikkiin. Protonisuihkujen sijaan haamu taltutetaan älynäppylää nypläilemällä.

Professori Hershel Layton on setämies, joka ei taatusti hermostu mistään. Hänellä on aisaparinaan ylipirteä sihteerikkö ja passiivis-aggressiivinen Luke-poika.

Kolmikko kohtaa toisensa, kun proffa matkustaa ystävänsä pyynnöstä Misthalleryn sumuiseen kylään. Lontoon maaseudulla on piru irti, kun kivitalon kokoinen monsteri terrorisoi idyllisen pikkukylän rauhaa. Ajallisesti haamujahti on esiosa jo julkaistulle trilogialle. Peli kertoo tarinan siitä, kuinka Layton alun perin törmäsi aisaparikseen nakitettuun Luke Tritoniin.

Professori Laytonin seikkailut ovat japanilaisten visio seikkailupelistä. Pikkuhöpsöä tarinaa edistetään pienillä pähkinöillä, joita ratkomalla saa palkkioksi joko johtolankoja tai tarina edistyy suoraan. Länsimaisista lajitovereistaan poiketen pähkinät ovat muutaman minuutin vetäisyjä, jotka ovat kokonaan oma pelillinen osa-alueensa.

Ottaako tohtori pähkinöitä?

Perinteisesti tarina on ollut pelkkä tilke, sillä Laytoneiden pihvinä toimivat pienet pähkäilyhetket. Kummitustarinassa itse tarinaan on selvästi panostettu aikaisempaa enemmän: turha välivideosaaste astuu toisinaan ärsytyskynnyksen ylitse ja tyhjänpäiväistä dialogia tarjoillaan alkuun ihan liikaa. Tahti onneksi tasoittuu seikkailun edetessä, mutta minä vaihtaisin joutavan vuoropuhelun muutamaan lisäpähkinään koska tahansa.

Sarjalle uskolliseen tyyliin passlet kutittelevat aivoja monesta suunnasta. Peli koettelee niin hahmotuskykyä kuin matemaattisia taitoja. Vaikka pääosa pähkinöistä ratkeaa muutamassa minuutissa, muutamaa viritystä saa tosissaan miettiä. Yleensä tiukoista paikoista selviää viimeistään selaamalla kaikki vaihtoehdot lävitse.

Pulmissa on ilahduttavasti vaihtelua, sillä lähes jokaisella pähkinällä on omanlaisensa käyttöliittymä ja sisäinen logiikkansa. Uutta näkökulmaa edellisosien pelimekaniikkaan on tosin turha odottaa. Layton on löytänyt oman tyylinsä ja siitä pidetään kiinni. Minä en vielä kaivannut vaihtelua, mutta kritiikki osasta toiseen samanlaisena jatkuvasta rakenteesta on helppo allekirjoittaa.

Tiukoista paikoista selviää arvailun lisäksi myös sisäisen vihjetoiminnon avulla. Maisemista kaivetuilla kolikoilla voi lunastaa itselleen lunttilappuja. Kolmannella kolikolla peli vääntää ratkaisun jo ratakiskosta, joten hieman kengännumeroa pienemmällä älykkyysosamäärällä pärjää, jos vain ymmärtää metsästää pikkurahaa maastosta.

Lisääntyneistä välivideoista huolimatta neljäs Layton koukuttaa edeltäjiensä tavoin. Peliin on helppo tarttua muutamaksi hetkeksi, mutta pidemmissäkään sessioissa ikävystyminen ei yllätä. Kesto on seikkailupelimittarilla varsin messevä. Kymmenessä episodissa riittää tökittävää noin kymmeneksi tunniksi, pulmia on yli 170 kappaletta.

Meno on tuttua ja turvallista ja uudistukset ovat käytännössä olemattomia. Tarinan vuoksi Laytoniin ei kannata tarttua, sillä heppoinen juoni on edelleen vain pelkkä tekosyy pulma-arsenaalille.

Homma rullaa hienosti DS:llä, mutta näitä pulmia tökkisi mieluusti myös täppärin ruudulta. Proffa voisi seuraavaksi selvittää AppStoren salaisuuden.

82