Hyvä puzzlepeli hypnotisoi pelaamaan, ja pallopeli Puyo Pop on klassikko, joka käännyttää äidin, vaimon tai miehen pyhään peliharrastukseen. Kukaan ei kärsi puyoallergiasta.

Edes Ojalan legendaarinen laskuoppi ei enää riitä ynnäämään yhteen markkinoilla mylläävien Tetris-johdannaisten määrää. Jo Puyo Pop on kopioinut itseään suurperheellisen verran, mikä panee miettimään, vieläkö joku jossakin tuntee tarvetta uuden perheenjäsenen syntymään. Ilmeisesti, koska Puyo Pop Fever on Japanissa noussut myyntilistan kärkipäähän. Markkinatalouden kannalta katsottuna synnytys on loistava ja ehdottoman järkevä veto.

Puyo Popissa taivaalta sataa pieniä, kahden tai useamman pallon nippuja. Palleroryhmät pitää asetella pelikentälle järjestykseen, jossa vähintään neljä saman väristä palloa on toisiinsa kosketuksissa pysty- tai vaakasuunnassa. Silloin pallot katoavat, lisäävät pistetiliä ja tekevät tilaa yhä uusille ja uusille palloille. Palloryppäitä voi putoamisen aikana kieputella akselinsa ympäri mielin määrin ja siirtää sopivaan kohtaan sivusuunnassa.

Pallokuume nousee

Puyo Pop Fever toimii sekä yksin- että kaksinpelinä. Itsenäisille ihmisille on oikeaa yksinpeluuta taikka kisailua tietokoneen kanssa. Yksinpelissä on kolme tyyliä, joista klassisin eli ikuisesti tai ruudun täyttymiseen asti jatkuva meininki jaksaa tuttuudestaan huolimatta innostaa. Vaikeustasoja on kolme, joista vaikein sopii meille ennenkin palleroitten kanssa värkänneille parhaiten.

Pelattavuus on kohdallaan, sillä harjoittelu vie kerta kerralta pidemmälle, mutta eteneminen ei ole liian nopeaa. Pelisession kestettyä yli puoli tuntia alkaa tarkkaavaisuus väkisinkin herpaantua ja virheitä lipsahtelee joukkoon traagisin seurauksin.

Mission-vaihtoehdossa ratkotaan ennalta määrättyjä tehtäviä aikarajan piinatessa. Onnistuneesta suorituksesta saa lisäaikaa uuden tehtävän ratkaisemista varten. Fever-pelimuodossa pelataan aikarajoja vastaan, mutta lisäsekunteja saa vain hävitetyistä pallorykelmistä ja täydellisestä kentän putsaamisesta. Vaihtelua, kenties, mutta minua variaatiot eivät jaksaneet kiinnostaa kuin hetken.

Tietokoneen kanssa pallotellaan kolmella eri vaikeustasolla. RunRun on näistä helpoin harjoittelualusta, jossa on vain kolme vastustajaa. WakuWakussa ja HaraHarassa on vastassa liuta tietokoneen ohjastamia pallonpudottajia. Kaverisessiot voi pelailla muutamilla hieman toisistaan poikkeavilla säännöillä, jolloin pisteitä kertyy eri tavalla ketjutusten mukaan.

Kerää koko sarja

Uutta aikaisempaan Puyo Pop -klaaniin verrattuna on kaksinpelejä piristävä kuumemittariominaisuus. Ketjutukset kasaavat pisteiden ohella pikkuhiljaa elohopeaa kuumemittariin, ja kun mitta on täynnä, peli läväyttää ruudulle mehukkaita pallomeriä. Kun pinoaa putoavan pallokasan sopivaan kohtaan, saa aikaan maukkaan ketjureaktion.

Ilmeeltään peli on perinteistä iloisenkirjavaa japanilaista tyyliä. Pelihahmot ovat söpöjä ja ne pelottavatkin hahmot ovat lähinnä... söpöisiä. Tillunlilluttelu-musiikki on jo klassisen kuuloista eivätkä grafiikkapiirit joudu ylikierroksille, sen verran yksinkertaisia kuvitus ja liikehdintä ovat.

Pelkän Fever-muodistuksen takia Puyo Poppia ei kannata hankkia. Jos hyllyssä on jo jokin vanhempi perheenjäsen tai jokin kaukaisemman Tetris-suvun edustaja, puzzlehingun voi ihan hyvin tyydyttää niillä. Pallottelu on nytkin hauskaa puuhaa, mutta ei sen hauskempaa kuin aikaisemmissakaan Puyo Popeissa.

Japanilaisten ostoinnostusta on hieman hankala ymmärtää. Luulisi, ettei maasta enää löydy noin runsaasti pallonoviiseja henkilöitä. Ehkäpä he ovat myyneet vanhat versionsa tai haluavat kerätä koko sarjan. Keräilläänhän sitä junanvaunujakin.

* * * * *

Tasan tarkkaan

Viime hetkellä saapunut PS2-arvosteluversio on tasan tarkkaan samanlainen kuin enemmän peliaikaa saanut XBox-versio. Samat kentät, kuviot ja pelattavuus molemmissa. Prikulleen.