Miten mahdutetaan viisi elefanttia kuplavolkkariin? Osapuilleen sata kertaa helpommin kuin Quake Pleikkariin.
Quakesta ovat kuulleet kaikki. Hieman hassusti yhdestä PC:n suosituimmista verkkopeleistä on onnistuneesti tehty käännös, joka ei edes hyödynnä PlayStationin ainoaa verkotusmahdollisuutta, linkitystä toiseen PSX:ään. Silti mukana on joten kuten toimiva nelinpeli. Sanon joten kuten, koska paristakin syystä moninpeli ei oikein nappaa.
Yksinpeli sen sijaan vetää vertoja melkein mille vain paukuttelulle. Omassa lajissaan Quake 2 on kingi, sillä 3D-räiskintätarjonta ei laajuudellaan huimaa.
Kakkosquaken juoni on suoraviivainen. Vihamielinen muukalaisrotu, stroggit, päätetään listiä massiivisessa hyökkäyksessä. Hyökkäyksen valmistelemiseksi inhotusten kotiplaneetalle lähetetään ryhmä avaruusmerijalkaväkeä, kettinkiä paskovia kovanaamoja, jotka eivät vähästä hätkähdä. Yllättäen planeetan puolustus vain on paljon kovempi kuin luultiin. Kuulostaako Starship Troopersilta?
Vähemmän yllättäen pelaaja on yksi sotureista, ja sikäli onnellisessa asemassa, että selvisi elossa planeettakontaktista. Aseinaan rupupistooli ja moraalinen oikeutus hän aloittaa yhden miehen taistonsa kyberneettisten epäsikiöiden lajia vastaan. Tavoitteena on tuhota puolustuslaitteet, jotta ihmisyyden puhdistava tuli pääsisi poistamaan strogg-syövän uhan kerta kaikkiaan.
Hämmentävää
Käännöstyö on erinomaista jälkeä. Grafiikka on nopeaa, eikä hidastele kuin pahimmissa paikoissa, eikä silloinkaan merkittävästi. Moninpelissäkin ruutu päivittyy todella ripeästi. Olin oikeasti hämmästynyt nähdessäni PSX-Quakin livenä ensi kerran.
Totta kai rosoisuus on kertaluokkaa pahempaa kuin uudella 3D-kortilla varustetussa PC-koneessa, mutta kun pelkän kortin hinnalla ostaa puolitoista Pleikkaria, tämä annettakoon anteeksi. Liikkeessä rosoisuutta ei sitä paitsi edes huomaa, vaan vasta tähtäiltäessä kauempana olevia vihollisia.
Sumua ei tarvitse pelätä, sillä kentissä on käytetty kulmia sangen nerokkaasti eikä nopeusongelmia liiaksi kasvavan näköetäisyyden kanssa pääse syntymään. Räjähdykset ja veripöllähdykset näyttävät huonoilta, mutta valonleimahdukset ja pelihahmot miellyttävät silmää. Lisäriemuna irtopäät sun muut kehonosat muksahtelevat pitkin seiniä ja lattioita mallikelpoisesti. Vedessä sukeltaessa maisema vääntyilee, kuten pitääkin. Ei voi valittaa.
Käännöspeliä on puolipakko verrata alkuperäiseen. Erot ilmenevät lähinnä pelattavuudessa, kenttäsuunnittelussa sekä käyttömukavuudessa. Pelissä on esikuvaansa ahtaampi tunne, koska osaa tiloista on pitänyt pienentää tai muuten muuttaa. Kenttien henki ja pääpiirteet ovat kuitenkin säilyneet ennallaan. Kuka tahansa PC:llä Quake 2:ta pelannut tunnistaa pelin välittömästi vanhaksi itsekseen.
Aseiden äänet ovat namia korville, mutta loikatessa kuuluvan ynähdyksen olisi kyllä saanut korvata kunnon äännähdyksellä. Musiikkiraidat ovat samaa kuin alkuperäisessä. Jostain omituisesta syystä tunnelmallinen intro on korvattu tyylittömällä videopätkällä.
Hahmon kontrollointi on hoidettu nerokkaasti. Vasemman käden tatilla käännellään päätä ja kroppaa, eli tähdätään, ja oikean käden pyörylänapeilla liikutetaan hahmoa niin sivuille, eteen kuin taaksekin. Hartianapeista vaihdetaan aseita, ammutaan ja hypitään. Kumartelu on automaattista. Muitakin ohjausvaihtoehtoja on, mutta oikeakätiselle tämä oli toimivin.
Tatin kalibrointimahdollisuutta ei ole, joten tarkka tähtääminen on vaikeaa, koska tatin heilahtaessa millin liikaa tähtäyspiste siirtyy kymmenen metriä. Peli auttaa pikkuisen kääntämällä ammusryöppyjä aavistuksen verran vihollisia kohti.
Pisteenä i:n päälle peli tukee hiirtä. Tämä toimii vain yksinpelissä, koska normaalia ohjainta tarvitaan tueksi, mutta yhdistelmä toimii yllättävän hyvin. Toisessa kädessä pidetään laattaohjainta, jolla ohjataan ukkoa ja vaihdetaan aseita, kun taas hiirikädellä tähdätään, ammutaan ja loikitaan. Tämä on pelimenestyksen kannalta selvästi paras ohjaustapa, mutta vaatii totuttelua.
Suurin pelirytmiä haittaava seikka ovat usein toistuvat lataustuokiot. Vaikka ne eivät monta sekuntia kestäkään, on ikävä juoksennella ympäri pelialuetta, kun joka toisella ovella taustamusiikki päättyy kesken kaiken, ja peli pysähtyy miettimään. Korvat eivät tätä kauan kestäneet, joten heitin musiikin tason nollaan ja poppivehkeet hyräjämään.
Big Friggin' Guns
Quake on räiskintää puhtaimmillaan. Kaikki liikkuva ammutaan, ja välillä liikkumatonkin. Aivotonta toimintaa, jossa vaaditaan lähinnä tarkkaa sihtiä, jotteivät panokset loppuisi heti kättelyssä. Pelaajaa nimittäin kiusataan kroonisella ammuspulalla. Kun paukut loppuvat, on olo kovasti turvaton ja elo pistoolin varassa.
Railgun on tehokas ja tarkka ase, mutta tulinopeudeltaan surkea. Moninpelissä railgun vie hermot, kun yleensä yksi kuti tappaa. Toinen moninpelin pilaaja, sinko, toimii kuten singon voisi olettaa toimivan. Oikeasti härveli on raketinheitin, mutta semantiikka sikseen.
Varsinaisia herkkuaseita ovat rynnäkkökivääri ja minigun. Ne sylkevät perinteisiä luoteja kiitettävällä nopeudella, ja ampuessa DualShock tärisee käsissä tyylikkäästi. Quake 2 on niitä pelejä, joihin tärinä todella sopii.
Hyperblaster on vähän kuin futuristisen sädeaseen ja minigunin sekoitus. Pieni ruiskaus vihollisen suuntaan riittää yleensä neutraloimaan uhan. Haulikko ja sen kaksipiippuinen versio, super shotgun, ovat yleistyökaluja. Realistisiksi niitä ei voi kehua, sillä ne tekevät metallipintaisiinkin vihollisiin vauriota naurettavan etäältä.
Kranaatteja on kahtena mallina, kädestä viskattavina metallimunina sekä kranunheittimestä ammuttavina. Näistä kranaatinheittimellä lauottavat ovat kätevämpiä, sillä niillä voi ampua kulmien taakse ja muihin hankaliin paikkoihin sopivasti kimmottamalla.
BFG on jo Doomin päiviltä tuttu Iso Ase. Se näyttää jonkinlaiselta puutarhakoneelta, mutta tappaa, kun ampuu suunnilleen oikeaan suuntaan. "Ammu sisään huoneeseen, jossa on vihollisia, ja käyskentele sitten ihailemaan uutta seinäpinnoitetta."
Kutistunut moninpeli
Jopa neljä pelaajaa voi osallistua kuolonotteluihin kolmessa pelimuodossa tusinalla kartalla. Deathmatchissä tapetaan ja taas tapetaan muita pelaajia, team deathmatchissä muodostetaan minikokoiset joukkueet ja varotaan ampumasta kaveria. Uusi versus-pelimoodi on armoton kisa, jossa pelaajalla on vain yksi elämä, ja vain viimeinen eloonjäänyt saa pisteen.
Säätövaraa on vain vähän. Pelaajat voivat valita värinsä, nimensä, pelialueen, painovoiman ja peliajan. Siinäpä se. Kahdella pelaajalla ruutu on vielä riittävän iso, mutta sitten pilkkoutuminen menee liian pahaksi. Sarjakaapelia ei tueta, joten kahta Pleikkaria ei voi liittää yhteen sujuvan nelinpelin mahdollistamiseksi.
Valitettavasti Pleikkarin rahkeet loppuvat kesken. Koska moninpelissä kone ei saa pysähdellä latailemaan, on kenttien mahduttava kerralla muistiin. Ne ovat liian pieniä, osin aivan naurettavan ahtaita. Silkka aivoton deathmatch on sitäpaitsi puuduttavan tylsää. Miellän PSX-Q2:n reilusti yksinpeliksi, ja onnistuneeksi sellaiseksi.
Pelailin helpoimmalla vaikeustasolla, ja huomasin oudon asian. Peli on alussa helppo, ja antaa hämäävän petollisen voiton tunteen. Sitten vaikeustaso yhtäkkiä ponnahtaa ylös (ainakin minun asteikollani), paljolti kiitos kranaatteja viskovien tai raidetykeillä paukuttavien vastustajien, joita alkaa sikiämään joka kolosta ja kulmasta. Pelitilanteen voi tallentaa vain avainkohdissa, ei mielivaltaisesti, mutta tallennuspisteitä on riittävän tiuhassa.
Quake 2 on onnistunut peli, ja ohjelmoinniltaan mestaristasoa. On oikeastaan pienoinen ihme, että se on saatu rutistettua Pleikkariin. Olihan pelin ilmestyessä PC:lle PSX ollut markkinoilla jo pari vuotta, mikä näissä ympyröissä on ikuisuus. Ehdottoman suositeltava peli räiskinnän ystäville.
89
