Raven Project, The – Korpin jämät

Vuoden 2278 maailma on synkkä. Kontakti avaruudentakaiseen Armid-rotuun on saatu, mutta he paljastuvat sekä ilkeiksi että ahneiksi. Maan johdossa istuu marionettihallitus ja taustalla armidit ryöstävät Maan mineraalivarastoja.

Moinen ei tietenkään sovi, joten aina valmis sankarimme Col. Blai... siis Danny Keller liittyy Maan vastarintajoukkoihin ja aloittaa taistelun armideja vastaan.

Koska armidit ovat käytännössä miehittäneet maan, heillä on tukikohtia siellä sun täällä. Vastarintaliikkeen ensimmäinen kohde on San Franciscossa sijaitseva Alcatrazin pesäke, josta pääsee Maan ainoalle avaruuslentotukialukselle Ravenille. Kapinalliset onnistuvatkin kaappaamaan Ravenin haltuunsa, ja aloittavat viimeisen epätoivoisen hyökkäyksen armideja vastaan.

Aseistuksena Dannylla on Ravenin futuristiset taistelualukset. Kuvakulma on klassiseen lentosimutyyliin aluksen sisältä, eikä eroja vehkeiden välillä liiemmin ole.

Peli jakaantuu kolmenlaiseen taisteluun. Liiturilla kiidetään lähinnä pelin alussa maan pinnalla. Alus on kevyt ja nopea, mutta ei kovin raskaasti aseistettu eikä hyvin suojattu. Liiturilta eivät myöskään onnistu silmukat tai muut lentomanööverit.

Mechit ovat huomattavasti raskaammin aseistettuja kahdella jalalla seisovia ja liikkuvia robotinrumiluksia, jotka hallitsevat myös potkimisen jalon taidon. Raskaasti aseistettuna ja myös enemmän vaurioita kestävänä tuhokoneena mechiä käytetään vaativiin tehtäviin. Mech-osuudet eroavat liiturilentelystä lähinnä tärisevänä maastona.

Ja tottahan avaruusoopperassa pitää myös päästä taistelemaan tyhjiössä. Kolmantena tehtävätyyppinä onkin avaruustaistelu ja aluksina luonnollisesti avaruushävittäjät.

Onpa Ravenissa vielä Rebel Assault -osiokin: alus kulkee ennalta piirrettyä reittiä pitkin ja pelaaja ammuskelee samalla savikiekkojen lailla liitäviä vihollisaluksia. Välillä saa päättää mihin suuntaan risteyksissä suunnistaa.

Ylivoimaista tekniikkaa

Kaikkia lentelyosuuksia yhdistää kaunis grafiikka ja ihan menevä musiikki. Valitettavasti niitä yhdistää myös saman peruskaavan junnaus aluksesta riippumatta.

Onnistunut tehtävänsuoritus edellyttää pelkuritaktiikkaa, jossa kaasupoljin survaistaan konehuoneen puolelle ja aseistukseksi valitaan automaattiohjautuva laserkanuuna. Sitten pyöritään väkkärää vihollisarmadan hyökkäillessä ja ammuskellaan piiput tyhjiksi.

Kun lasereista alkaa virta ehtyä, otetaan hieman välimatkaa ja antaa akkujen latautua. Kun potkua taas löytyy, rynnistetään kohti keltaisia ja annetaan palaa. Tätä toistetaan, kunnes kaikki viholliset on eliminoitu.

Moisen raukkamaisen taistelutaktiikan ymmärtää hyvin sillä tekosyyllä, että armidien tekniikka on ylivertaista maan vastaavaan verrattuna. Ylivoimaisuutta simuloidaan myös avaruustaisteluosuuksissa siten, että oma alus ei osaa sukeltaa lainkaan, ainoastaan nostaa nokkaa, eikä muutenkaan liikkua järkevästi. Vai lieköhän kyseessä bugi.

Ammuskeluiden välissä esitetään tutuntuntuista avaruussaippuaoopperaa ja ihmetellään, kuinka komentoporras pähkäilee erilaisten vaikeiden valintojen edessä. Juonta jaksaa seurata, vaikka näyttelijät ovatkin täysiä amatöörejä. Yllätyksenä Danny ei sotkeudu naisiin taistelun tiimellyksessä.

Ammuskelutehtävät ovat sen verran simppeleitä, että juonen seuraaminen ei paljoa häiriinny pakollisista lentelyosuuksista. Kaikki tehtävät onnistuvat samalla pakotaktiikalla jo ensimmäisellä yrittämällä interaktiivisia liitelyitä lukuunottamatta.

Interaktiiviliidot ovat tehtävistä vihoviimeisimpiä. Ne ovat paitsi vaikeita, myös hävyttömän tylsiä ja turhauttavia. San Fransiscon kaupunkiviidakossa lentelemisestä selviää parilla yrittämällä, mutta myöhemmin pelissä vastaantulevasta Marsin luolasokkelolentelemiseen juutuin useamman päivän ajaksi.

Animaatiota siellä, animaatiota täällä

The Raven Project on todellinen multimedian mestariteos. Näyttäviä välianimaatioita seuratessa hupenee helposti puolet peliajasta, joka ikistä laukaisua tai tehtävänsuorittamista seuraa massiivinen esitys aluksen kohteeseensa kulkemisesta.

Multimediasaastetta jaksaa seurata parin näytöksen verran, mutta kun samoja pätkiä kierrätetään kerta toisensa jälkeen, puutuu niihin pitkäpinnaisempikin peluri. Varsinkin kun itse peliosuus on vain yksinkertaista räiskimistä vailla minkäänlaista syvällisempää taktiikkaa tai strategiaa.

Joku kiltti setä voisi ottaa Cryon pojilta animaatio- ja renderointiohjelmat pois ja komentaa heidät suunnittelemaan välillä itse peliä. Nyt taisteluosuudet tuntuvat täysin tyhjänpäiväisiltä velvollisuuksilta ja ovat vain esteenä pelin etenemiselle. Porukali kuitenkin pelata, jos puzzlet olisivat haasteellisia ja nokkeluutta vaativia sekä inhimillisyyden rajoissa pysyviä. Kaksi ensimmäistä kriteeriä tulee täytetyksi, mutta jälkimmäisestä ollaan hyvin, hyvin kaukana ja ongelmat ovat suorastaan sadistisen vaikeita.

Jo ensimmäinen vastaantuleva tehtävä, jossa shakkilaudan palasella pitää vaihtaa neljän ratsun paikat keskenään, masentaa normaalilla älyllä varustetun pelaajan. Homma kuulemma onnistuu 40 siirrolla: nopeasti laskettuna mahdollisia nappulayhdistelmiä siis löytyy noin 60-numeroisen luvun verran. Poks, sanoi ensimmäinen verisuoni aivoissa neljän tunnin tuloksettoman yrittämisen jälkeen.

Seuraava ongelma on muunnelma Hanoin torneista. Tällä kertaa kahdeksan kirjaparia pitää järjestää siten, että joka toinen kirja on oikealla ja joka toinen vasemmalla. Koska moinen olisi aivan liian helppoa, vaikeutetaan hommaa rajoittamalla mahdollisten yritysten määrä neljään. Poks poks, sanoivat toinen ja kolmas verisuoni.

52