Mitä Mario edellä, sitä muut perässä. Raymanilta puuttuu käsivarsien lisäksi myös yksi ulottuvuuksista.
Vaikka Rayman on aina ollut näennäisesti perinteistä tasoloikkaa, pelintekijä Michel Ancelin luomus hurmaa anarkistisella asenteellaan. Jopa Raving Rabbids -liikeohjaushetket, jos nyt eivät edustaneet pelimekaanista ilotulitusta, sisälsivät Raymanille tunnusomaista vinksahtanutta huumoria.
Raymanin viimeisestä kunnon tasoloikkapelistä, mainiosta Hoodlum Havocista (Pelit 4/2003, 93 pistettä), ehtinyt kulua jo huimat kahdeksan vuotta. Origins-loikkapeli kätevästi kelaa aikaa takaisin Raymanin nuoruusvuosiin, aikaan, jolloin elämä oli yksinkertaista ja kaksiulotteista.
Loikkameren taikaa
Michel Ancel on selvästi New Super Mario Brosinsa pelannut, sillä Raymanin uusloikka lainaa surutta ominaisuuksia Marion menestysreseptistä. Neljä pelaajaa voi ottaa osaa samanaikaiseen tasoloikkailotteluun. Mitä useampi kokki, sitä isompi soppa, joten kimppaloikinta muuttuu nopeasti kaoottiseksi kilpailuksi.
Kuolema ei onneksi ole loppu. Moninpelissä muut voivat pelastaa rotkoon pudonneita tai viholliselta nokkiinsa ottaneita pelaajia, tarkistuspisteelle palataan vasta kaikkien kukistuttua. Yksinpeli on paljon tarkempaa puurtamista, sillä Rayman ei kestä kuin yhden osuman, kaksi jos onnistuu poimimaan suojaavan sydämen. Vaikka kuolema kutittelisi useammin, voi virheitään yrittää korjata niin monta kertaa kuin haluaa.
Tasoloikkailijan arkipäivään kuuluu paitsi vihollisten mukilointi, myös tien selvittäminen moninaisten esteiden ohi. Rayman Origins tykkää liikkuvista tasoista ja pomppukasveista niin paljon, että alkupään kenttien jälkeen tasainen maa käy harvinaiseksi. Monipuolinen kenttäsuunnittelu toimii onnistuneesti, ja povikeijuilta opittavat uudet kyvyt, kuten seinillä juokseminen tai ahtaisiin koloihin ahtautuva mini-Rayman monipuolistavat pulmakohtia.
Liian usein pienillä tasoilla navigointi tai ahtaista koloista hyppiminen päättyvät kuolettavaan pudotukseen Raymanin laiskan askelluksen takia. Omituisesti tasoloikkien yleinen murheenkryyni ja akilleenkantapää, vesikentät, eivät kontrolliongelmia tunnista, sillä vedessä pulikointi on todella sulavaa ja tarkkaa. Kuivalla maallakaan kontrollit eivät muodostu oikeaksi ongelmaksi, mitä nyt silloin tällöin pääsevät kismittämään.
Perusloikintaa piristetään shmupahtavilla moskiittolentelyillä. Simppelit räiskyttelykohdat monipuolistavat kaavaa, mutteivät ilahduta hitaan temponsa takia. Ihan kiva kun ovat mukana, muttei niiden puutettakaan osaisi surra.
Kultainen nuoruus
Tarina on vaihteeksi jotain muuta. Rayman, Globox ja muu poppoo vetelevät hirsiä hälyttävien desibelilukemien säestämänä. Alakerran haisevat ja kiukkuiset eläkel... epäkuolleet tuskastuvat nuorten möykkäävään kuorsaukseen ja kostavat hulttioille kaappaamalla unimaailman runsaspoviset keijut sekä korruptoimalla unimaailman kuninkaat painajaisilla.
Reiskan tie vie läpi perinteisten tasoloikkamaisemien metsistä lumihuippuisille vuorille ja merten syvyyksistä aavikon kiehuvaan kuumuuteen. Yllättäen ensimmäinen puolikas, joka koostuu keijujen pelastusoperaatioista, sisältää vain pari hassua pomotaistelua.
Vasta kun keijut on pelastettu ja viisi maata selvitetty, avautuu ensimmäiseen neljään maahan sivualueet uusine kenttineen, joiden lopussa odottavat painajaisten korruptoimat kuninkaat nyrkit pystyssä. Vasta kunkkujen kaaduttua aukeaa tie viimeiseen koitokseen.
Rayman Originsissa riittää pelattavaa mukavan paljon. Kymmenen maata, joissa jokaisessa on keskimäärin viitisen pitkähköä kenttää, ovat selvästi genrensä pidemmästä päästä.
Simply the best
Raymanin neoretro tasoloikkaseikkailu on heittämällä nätein peli, minkä olen hetkeen nähnyt. Kaikki hienosti piirretyistä ja koomisesti animoiduista hahmoista sykähdyttävän kauniisti maalattuihin monipuolisiin maailmoihin asti ilahduttavat sarjakuvamaisella tyylillään. Pökkelöt, realismiin pyrkivät polygonimallit tai valaistusefektit eivät grafiikkakikkailuineen pysty kilpailemaan tyylin kanssa.
Myös äänimaailmaan on saatu ripaus Sädemiehen omaleimaisuutta, kiitos säveltäjä Christophe Héralin folk-soittimia hyödyntävän ääniraidan. Rayman Originsin musiikissa kuullaan ennätysvähän tasoloikille ominaista ärsyttävää pimputusta, mutta ihmekös tuo, sillä saman herran kynästä on peräisin myös Ancelin kulttiklassikon Beyond Good & Evilin (Pelit 1/2004, 89 p) unohtumattomat musiikit.
2011 on ollut häkellyttävän hyvä pelivuosi genrestä riippumatta, ja Raymanin ansiosta se on vielä vähän parempi. Raymanin kaltainen pienemmän hypen pläjäys voi helposti jäädä isompien nimikkeiden jalkoihin joulumarkkinoiden hurjassa supertitteleiden rytinässä.
Ryysiksestä huolimatta Raymanille kannattaa antaa pikkusormi, sillä yhtä rakkaudella tehtyjä ja kauniita 2D-tasoloikkia ilmestyy muille kuin Nintendon vekottimille hävyttömän harvoin. Pienistä kontrolliongelmista huolimatta Rayman Origins hurmasi minua anarkistisella asenteellaan ja kauniilla maailmoillaan niin paljon, että nautin siitä enemmän kuin Marion uusseikkailuista tai Donkey Kongin kantripaluusta.
Kiitos Michel! Seuraavaksi sitten se Beyond Good & Evilin jatko?
90
