Blade of Destiny on saksalaisen Atticin yritys kääntää oikea roolipeli Das Schwarze Auge tietokoneelle, ja ainakin Saksassa kansa on käynyt kerkeästi kaupassa. Niinpä U.S. Gold osti Euroopan oikeudet ja Yhdysvalloissa pelistä huolehti Sir-Tech.
Pelin taustatarina kertoo urheasta sotapäälliköstä, joka lähti etsimään örkkien verta, mutta löysi omansa. Päällikön hengen lisäksi örkit riistivät häneltä legendaarisen aseen, jota lähtee hakemaan kuuden sankarin ryväs.
Amatöörisankarit Thorwalissa
Seikkailu alkaa Thorwalin kaupungista, jossa sankarimme normaaliin tapaan keräävät itselleen ensin hieman varusteita ja etsivät kaupungista jonkinlaista aloitusluolastoa. Luolasto löytyykin aikanaan ja sankarimme alkavat tutkia sen syvyyksiä. Ensimmäiset pari hirviötä kuolevat suuremmitta vaikeuksitta, mutta sitten alkavat ongelmat. Luolaston ensimmäisen kerroksen viimeistä taistelua taistellaan pitkään, peliä ladataan, taistellaan ja taas ladataan... kunnes viimein bandiitit ovat halki, poikki ja pinossa, kuten myös 90 prosenttia omista.
Onnellisina saavutuksistaan ryhmä tutkii bandiittien arkun, josta löytyy _ tadaa _ ei yhtään mitään. "Eikä tästä s******n vaikeasta taistelusta voitu edes antaa rutosti kokemuspisteitä", nurisee tyytymätön pelaaja, kun ainoa hyöty käydystä kahakasta on pääsy alemmalle kerrokselle, samantapaisen, mutta vielä vaikeamman taistelun pariin.
Kyllästynyt pelaaja päättää ladata aiemman tilanteen ja lähteä seikkailemaan muualle. Kulkureittejä on vaikka muille jakaa, mutta ongelmana on se, että lähin "suuri seikkailu" tuntuu olevan vaeltavien hirviöiden niittaaminen ja loputtomien valintaruutujen plärääminen.
Rumia kuvia ja numeroita
Designiltaan Blade of Destiny muistuttaa Might & Magicia. Ruudun ylimmäinen vasen neljännes on varattu liikkumisruudulle, hahmojen naamat ovat alalaidassa ja oikealla ovat komentoikonit.
Bladen grafiikka on sanalla sanoen rumaa. Esimerkiksi naispuoliset sankarit ovat kuin itäsaksalaisia painonnostajia ja miehetkin näyttävät kärsineen läpi kolmen talven nälän ja vilun. Puhumattakaan välikuvista.
Realms of Arkania on roolipelinä sellaista numeroidenviilausta, että en ymmärrä, kuinka kukaan normaali ihminen viitsisi sitä pelata. PC (tai Amiga) sentään hoitaa numeronmurskauksen ja suosittelee nynnytasolla jopa parasta hahmoa hoitamaan homman (varastaminen, kaupankäynti yms.)
Hahmoillakin on attribuutteja vaikka muille jakaa. Mukana ovat normaalit aseidenkäsittelytaidot ja maagikyvyt, sekä jostain kumman syystä arvot sellaisille asioille kuin itsehillinnälle, viettelytaidolle, klaustrofobialle ynnä muille vastaaville. Jälkimmäisillä ei käytännössä tee yhtään mitään ja ne ovatkin mukana oletettavasti siksi, että aidossa roolipelissä ne tuli ottaa huomioon. Mielenkiintoista kyllä, attribuutit voivat olla negatiivisiakin (eli taito on erittäin huonossa kunnossa.)
Suurin osa pelin valinnoista tehdään erilaisista valikoista, joten systeemin luulisi olevan jouheva, mutta kun ei niin ei. Näitä valikoita kun on miljoona erilaista ja pääsääntöisesti 90 prosenttia toiminnoista on hyödyttömiä.
Hyödyttömiin optioihin kuuluvat muun muassa ryhmän jakaminen useampaan palaseen. Voisi jopa kuvitella, että tätä taitoa voisi käyttää hyväkseen. Heh heh. Kun muutaman askeleen edellä liikkuva ykkösryhmä joutuu taisteluun, ei kakkosen päähän voi missään nimessä pälkähtää, että voisivat rientää edellisen avuksi.
Kauppiaiden, majatalonpitäjien ynnä muiden kanssa voi jutella, mutta pälpättämisestä ei ole käytännössä mitään hyötyä. Jutusteluaiheet on rajattu "pidän/en pidä naamastasi" -kommentteihin, joten pääasiallinen syy ryhtyä juttelemaan tuntuu olevan halu lentää kaupasta/kapakasta ulos. No, saahan ahkerasti juttelemalla muutamia vinkkejä, mutta helpompaa on katsella hieman ympärilleen.
Elämäni taistelijana
Bladen taistelu on kuin kultalaatikkomätkinnän isometrinen versio. Lähekkäin olevat taistelijat puuroutuvat helposti niin kauheaksi värimössöksi, että saa oikein tehdä työtä saadakseen selville kuka on kuka.
Hahmot tuntuvat aloittavan seikkailun liian alhaiselta tasolta. Ensimmäisen tason nynnyt eivät tietysti osu juuri mihinkään, joten ensimmäisen luolasokkelon ensimmäisen kerroksen viimeinen taistelu kesti minulta valehtelematta kaksi tuntia. Jengi mätti toisiaan minkä ehti, mutta minkäs teet, kun osumia tuli suurin piirtein joka kymmenennellä iskulla. Magia on mukana vain vitsin vuoksi ja kelpaa lähinnä hyttysten listimiseen. Yhdessä taistelussa saa noin 100_200 kokemuspistettä ja jo toiselle tasolle pääsemiseksi vaaditaan useita tuhansia kokemuspistettä, niin että kestää ennen kuin noviiseista tulee tappokoneita.
Taistelussa on myöskin hillitön määrä erilaisia toimintamahdollisuuksia, mutta hieman tarkasteltuna täysin samat toiminnot löytyvät AD&D-kultalaatikoista hieman eri nimillä. Mitä ihmettä varten muuten täytyy olla erikseen valinnat vaihtaakseen esineen oikeaan tai vasempaan käteen?
Virheitä vilisemällä
Hölmöjä piirteitä pelistä löytyy vaikka kuinka. Sen nyt vielä nippanappa hyväksyy, että miekalla ei voi hutkia vinoon, mutta ei sitä, että jousella ja loitsuillakin voi ampua vain vaaka- ja pystysuoraan. Ultima III:sta on ikuisuus aikaa, herran jumala!
Aseet menevät realistisesti rikki silloin tällöin, mutta mistään ei näy aseen kuntoa ja seppä korjaa tavaraa ikuisuuden. Eikä hepulle edes voi antaa useampaa tavaraa kerralla korjattavaksi.
Nukkua voi suhteellisen huoletta, mutta miksi ihmeessä maksimilepoaika on yhdeksän tuntia? Jos on tarvetta, voi nukkua kolmensadan tunnin tirsoja ihan huoletta, mutta tällöin porukan joutuu nukuttamaan itse 34 kertaa. Magiapisteet latautuvat hävyttömän hitaasti ja velhot jäävät hyvin helposti taistelussa nurkassa kyhjöttäviksi nynnyksi.
Jos haluaa liikkua kaupungista etelään (tai yleensä päästä pois), on etsittävä kaupungin eteläosasta tienviitta. Pohjoisessa oleva tienviitta tietysti neuvoo tien vain pohjoiseen. Siis...
Paras viimeiseksi: jos pelin tallentaa muualla kuin temppelissä hinta on 50 kokemuspistettä (eli paljon), millä yritetään ilmeisesti pitää kurissa askeleen välein tallentajat. Asiasta voisi mainita muutenkin kuin pienellä präntillä ohjekirjan syvyyksissä.
BoD on oudon amatöörimäisesti toteutettu peli, joka olisi voinut säväyttää 2_3 vuotta sitten. Peli on kuin AD&D:n kultalaatikko, jota on hieman muutettu _ huonompaan suuntaan. Ilmeisesti saksalainen pelimaku on lievästi poikkeavaa tai sitten itse roolipeliä on myyty ne pari miljoonaa kappaletta.
65
