Red Dead Redemption (Xbox 360) – Viimeinen henkipatto

Villi länsi vetelee viimeisiään, eivätkä vanhasta puusta veistetyt miehet osaa elää uudessa maailmassa.

Vuonna 1911 uusi aika on koittamassa. Syrjäkylilläkin ihmiset ovat kuulleet uudesta keksinnöstä, jonka avulla ihminen voi lentää taivaalla linnun lailla. Lennätin on eilistä, kylät on yhdistetty puhelimella, jonka avulla tieto kulkee nopeasti paikasta toiseen. Kaupungeissa käydään elokuvissa, ja kautta maan autot korvaavat hevosia, kiitos pari vuotta sitten esitellyn T-mallin Fordin.

Rockstarin odotetun länkkäripelin maailmaa voi kutsua jo kesytetyksi länneksi. Myös John Marston huomaa uuden ajan vaikeudet: tieto kulkee niin nopeasti, että lainsuojattoman elämä on mahdotonta. Niinpä mies asettuu aloilleen ja aloittaa uuden elämän, mutta menneisyys on eri mieltä. Liittovaltion agentit uhkaavat tappaa Marstonin vaimon ja lapsen, jos mies ei hyppää vielä kerran satulaan ja suunnista rajamaille vanhan jenginsä perään. Veri tulee virtaamaan, mutta kenen, se on Johnin ja herra neljävitosen valittavissa.

Auringonlaskun maa

Red Deadin rajaseutu lainailee GTA nelosen tavoin vahvasti todellisuutta ja elokuvien mytologiaa, mutta on silti kuvitteellinen alue Yhdysvaltojen ja Meksikon reunamilla. Tuttu resepti toimii, sillä kartalla pieneltä näyttävään tilaan on saatu ahdettua uskomattoman paljon yksityiskohtia. Maisemat vaihtelevat hienosti, ja vaikka maailmasta löytyvät kaikki tutut länkkärimaisemat lumisista havumetsistä tomuiseen aavikkoon, siirtymät tuntuvat aina luonnollisilta.

GTA neljän betoniviidakkoa varten suunniteltu pelimoottori suoriutuu huikeista piirtoetäisyyksistä ja komeista valaisutehosteista mukisematta. Säätilat ovat todella upeita, myrskyn noustessa tuivertava tuuli näkyy kaikkialla sankarin hatun värisevää lieriä myöten. Sade muuttaa maan lätäkköiseksi kuravelliksi, kunnon myllerryksessä tekee oikeasti mieli vetää stetson syvemmälle päähän ja nostaa kaulukset pystyyn.

Viimeisen silauksen hiekkalaatikkoon luovat siinä asuvat ihmiset ja eläimet. Kylät kuhisevat elämää ja saluunan reunamilla känniset karjapaimenet nahistelevat keskenään. Välillä lynkkausporukka paukuttelee pääkatua pitkin raahaten onnetonta uhriaan perässään. Erämaissa törmää pikkueläinten lisäksi pelokkaisiin peuroihin ja vaarallisempiin villipetoihin, aavikon pölyyn kaatuneen ryöstäjän ruumiin ympärille ilmestyy kohta leijailemaan parvi haaskalintuja. Illuusio omaa elämäänsä elävästä maailmasta on lähes täydellinen.

Tunnelma on jatkuvasti upea, sillä tekijät eivät ole vain kopioineet Sergio Leone -fiilistelyä peliinsä. Mahtavan vaihteleva musiikki lainailee vain pakolliset nuotit Morriconelta, muuten vaikutteita on otettu moderneista länkkäreistä, muun muassa Nick Caven komeilta soundtrackeilta. Lopputulos on haikean surumielinen kuolevan lännen soundtrack, joka yllättää juuri oikeissa kohdissa, täydellisesti valituilla lisenssikappaleilla.

Lännen pitkäpinnaisin mies

Komea maailma on Red Deadin todellinen päähahmo, sillä John Marston ei pärjää vertailussa Nico Bellicille ja kumppaneille. Toki miehessä on paljon samaa kuin slaavilaisessa peliserkussaan, mutta Marston on yksinkertaisesti liian kiltti: kovaksi ex-lainsuojattomaksi kehuttu mies onkin harmittavan munaton myötäilijä. Vaikka muut vievät Marstonia kuin sonnia narussa, tyyppi ei saa aikaiseksi kuin passiivis-aggressiivista mutinaa.

Tavoitteena on ollut alleviivata, että Marston on paha mies, joka yrittää parhaansa mukaan olla hyvä. Päämäärä on kunnioitettava ja pelihahmoille epätyypillinen, mutta lopputulos ei vain oikein toimi. Edes petos ei haittaa munkkimaista sankaria, sillä seuraavaa kohtaamista petturin kanssa ei aloiteta turpaanvedolla, ja tyhjät ”Jos vielä petät niin varmasti tapan” -uhkaukset menettävät tehonsa, koska niitä ei toteuteta. Tiukka elokuvamaisuus kääntyy nössöhahmon takia itseään vastaan, koska pelaaja ei voi vaikuttaa hahmon tekemisiin. ”Ammu se, helvetti!” kaikuu sohvalta, mutta Marston vain katsoo vihaisesti ja kävelee pois.

Käsikirjoitus ei muutenkaan yllä Rockstarin normaalisti korkealle tasolle. Sivuhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mielikuvituksettomia kliseekasoja, joihin ei ole saatu hengitettyä GTA-sarjasta tuttua mielipuolista elämää. Lännenkliseiden käyttö on ymmärrettävää, mutta pitääkö kännissä koikkaroivan irlantilaispelkurin nimenkin vielä olla Irish? Edes jotain yrittämistä hei!

Tylsänpulskeiden hahmojen ohella Red Deadin suurin ongelma on tarina, siis sen puute. Hienon alun jälkeen kokonaisuudesta hukkuu punainen lanka. Marston tekee irtotehtäviä ihmisille, joiden merkitystä pääjuonelle ei selitetä. Tuota, John on paikalla vain ja ainoastaan pelastaakseen perheensä. Entisten jengikavereiden kiinnisaaminen pitäisi olla tärkeä juttu, mutta suurin osa juonitehtävistä ei tunnu liittyvän asiaan mitenkään. Miksi Marston tuhlaa aikaan petollisiin valittajiin, joista ei ole hänelle mitään hyötyä?

Rockstarille täytyy silti nostaa hattua, sillä Red Deadissa on uskallettu kokeilla jotain yllättävää: sankari on luultavasti tarkoituksellisesti kirjoitettu rasittavaksi nössöksi, jotta sillä saataisiin pelaajasta irti enemmän tunnetiloja, olivat ne sitten miellyttäviä tai ei. Ratkaisu on hiukan samanlainen kuin Michael Haneken elokuvassa Funny Game, jossa ohjaaja saa katsojan vihaamaan leffan nilkkimäisiä pahiksia ja leikittelee tämän jälkeen ihmisten kostonhalulla.

Red Deadissa rakenteen oveluuden tajuaa vasta lopputekstien vieriessä ruutuun, jolloin aluksi ärsyttänyt monivaiheinen loppupeli aukeaa uudella tavalla. Tai ainakin toivon, että tämä on ollut tekijöiden tavoite. Hyvä päämäärä ei silti tee Marstonista yhtään sen tyydyttävämpää pelisankaria, eikä paranna pelatessa lässähtävältä vaikuttavaa loppuosuutta. Onneksi se viimeinen todellinen loppu kolahtaa joka tapauksessa kovaa. Päätös myös istuu komeasti pelin surulliseen teemaan yhden ajanjakson lopusta.

Mustangi ja avoin preeria

Hiekkalaatikko ei olisi hiekkalaatikko ilman vapaata haahuilua. Autot ovat sentään pölyisellä rajaseudulla vielä harvinaisuuksia. Kylien välillä voi kulkea postivaunuilla tai junalla, mutta oma hevonen vie minne tahansa, koska tahansa. Sopivan menopelin voi ostaa kunniallisesti kaupasta, kesyttää itse tai varastaa vastaantulijalta.

Hevoset ovat oleellinen osa länttä, ja niihin on kiinnitetty sen arvoisesti huomiota. Ratsut ovat aidoimman näköisiä eläimiä, joita olen tähän mennessä peleissä nähnyt. Liikkeet ja reaktiot ovat niin oikeita, että omaan uskolliseen ystävään on helppo muodostaa side. Hevonen voi myös kuolla realistisen nopeasti, mutta onneksi viholliset eivät yleensä tähtää ratsuun. Keskelle autiomaata ilman hevosta jääminen tietää pitkää kävelymatkaa, ellei sitten halua oikaista ja käyttää pikamatkustustoimintoa, jolla voi kätevästi hypätä mihin tahansa paikkaan kartalla.

Hienointa hevosissa ja muissa eläimissä on niiden tekoäly. Otukset reagoivat toisiinsa ja ympäristöön uskottavasti, ukkonen tai laukaukset esimerkiksi saavat ratsut hirnumaan hermostuneesti, mahdollisesti jopa pakenemaan. Jopa karjanajo on hauskaa, koska lehmät liikkuvat aidosti paimennuksen mukaan.

Kaurakone ei pärjää huvissa GTA nelosen bensapedoille. Isoin syy on se, että ulkomuodoltaan vaihtelevien hevosten keskinäisiä suorituskykyeroja on lähes mahdoton havaita mitenkään. Niinpä sinänsä hauska kesytysminipeli menee vähän hukkaan. Lisäksi hevosia voi keräillä vain ostamalla, sillä kesytetyistä ja varastetuista ei jää inventaarioon paperia, jolla otuksesta voi kutsua uuden kopion kuolleen tilalle. Itse etsin sen komeimman mustan orin ja käytin sitä puhtaasti visuaalisten seikkojen takia. Once you go black, there is no going back.

Vaikka ratsastus on hyvin tehtyä ja näyttävää, ei yhdellä hevosvoimalla polteta kumia tai ajella kännissä jalankulkijoiden yli. Kontrollit ovat myös vähän kolhot: A-nappulan jatkuva pohjassa pitäminen on pitemmillä matkoilla rasittavaa. Toisaalta sama ratkaisu toimii hyvin muodostelmaratsastuksessa, jossa A-nappi pitää sankarin kätevästi aina muiden vauhdissa. Pidän myös siitä, että heppa pysyy automaattisesti tiellä isännän sihtaillessa takaa-ajajia Winchesterillä.

Elävänä tai kuolleena

Räiskintä sujuu kuin GTA neljässä, mutta systeemiä on hienosäädetty paremmaksi. Valittavissa on kolme eri tähtäystapaa, joista helpoimmalla osumisessa auttaa avokätinen automaattitähtäys, normaalissa tilassa tähtäin lukittuu lähellä ruudun keskustaa olevaan vastustajaan ja vaikeimmalla täytyy osua ihan itse. Keskimmäinen perustila toimii hyvin, sillä tähtäin ei takerru liian sivussa oleviin kohteisiin ja osumakohtaa voi hienosäätää nopeasti.

Säätö myös irrottaa lukituksen, mikä tekee systeemistä GTA:n vastaavaa sujuvamman. Iso parannus on mahdollisuus teloittaa liian lähelle puskeneet viholliset yhdellä brutaalilla liikkeellä, joka vaihtelee käytössä olevan aseen mukaan. Tämä helpottaa erityisesti sisätiloissa tapahtuvia taisteluita, joissa GTA nelosen räiskintä oli huonoimmillaan.

Red Dedin paukuttelu on välillä turhan helppoa, mutta systeemi ei häiritse ja saa pelaajan tuntemaan itsensä sopivalla tavalla lännen nopeimmaksi. Monipuoliset osumakohdat ja pikkujutut, kuten ammuttaessa lähialueelle räjähtävät öljylamput, lisäävät taisteluihin mukavaa tekemisen meininkiä.

Kovana pistolerona Marston pystyy reagoimaan asioihin normi-ihmisiä nopeammin. Niinpä hän voi hidastaa aikaa ja ketjuttaa pysäytyksen aikana useampia laukauksia eri kohteisiin. Idea on hauska ja sopii sankarille, joka silmänräpäyksessä ampuu neljä lynkkaajaa ja kaupan päälle katkaisee puusta killuvan hirtetyn köyden.

Hidastusta käytetään myös leffahenkisissä kaksintaisteluissa. Ne ovat tunnelmaltaan hienoja, mutta toteutukseltaan hiukan outoja. Kesti kauan ennen kuin tajusin, että kaksintaistelussa ei ole pakko tyhjentää koko asetta vastustajaan. Tärkeämpää on maalata kohteeseen pari hyvää osumaa, sitten vain odotellaan ajan loppumista, mikä hanaa koko homman ideaa vastaan. Eikö kaksintaistelun idea ole siinä, kuka on nopein?

Oli kyseessä sitten kaksintaistelu tai muu paukuttelu, ei Marstonin ole pakko tappaa vastustajiaan. Kohteen voi riisua aseista ampumalla käteen, sitten lassota kuljetusta varten. Hommaa varjostaa vihollisten höyrypäinen tekoäly, joka puskee lähes aina päälle, niin kauan kuin henki pihisee. Se ärsyttää erityisesti kapakkatappeluissa, joissa vastustajat eivät vain anna periksi. Hetken maassa lepäiltyään tyyppi tulee taas päälle, joten sankari joutuu lopulta joko ampumaan, sitomaan raivohullun köysiin tai pakenemaan paikalta. Valitettavasti kahta ensimmäistä vaihtoehtoa pidetään rikoksena, joka usuttaa sheriffin ja sivulliset Marstonin niskaan.

Vain punainen lanka puuttuu

Haparoivan pääjuonen lisäksi sankarilla riittää tekemistä. Pitkin maailmaa Marston törmää hämäriin ihmisiin, ja rikollisia voi raahata selliin tai tappaa rahaa vastaan. Satunnaiskohtaamisissa ryöstäjät ovat esimerkiksi teloittamassa postivaunujen kuskia tai rikolliset karkaavat sheriffiltä kesken kuljetuksen.

Vaikka tehtävät alkavat toistaa itseään varsin nopeasti, lisäävät ne silti maailmaan suuruuden tuntua. Itse tykästyin eniten pokerin pelaamiseen, sillä juuri keksityn Texas Hold’emin vääntäminen saluunan hämyisessä takahuoneessa on oudolla tavalla koukuttavaa. Peliä pelataan turnaustyylisesti sisäänostolla ja mukana ollaan niin kauan kuin rahat riittävät. Korttia lätkitään usein todella pitkään, yksi turnaus voi kestää tosiajassa jopa tunnin. Toisessa ääripäässä kyllästyin äkkiä yliyksinkertaiseen metsästykseen, se kun on vain ampumista ja kohteen nylkemistä yhtä nappia painamalla.

Rahaa voi tehdä pahistelemalla, eli ihmisiä ja näiden asumuksia ryöstelemällä. Taloudellisesti se ei ole kannattavaa, sillä työstä saadut summat ovat naurettavan pieniä vaaraan suhteutettuna. Tämä lienee tarkoituksellista, koska Red Dead puskee sankaria jatkuvasti hyvistelyyn. Peli on muutenkin Rockstarin peliksi kiltti: kiroilua on vähän, paljasta pintaa ei oikeastaan lainkaan ja karuja tekoja niukasti. Marston ei voi edes käydä huorissa, koska on naimisissa. Mutta luulisi, että saluunan pokeripöydässä edes joku tupakoi ja naukkailee viskiä.

Rockstar on pitänyt meteliä Red Deadin moninpelistä, jossa muun muassa ryöstetään lippua ja räiskitään massiivisissa useamman osallistujan standoffeissa. Mahdollisesti jo ilmestyneen päivityksen myötä mukaan tulee myös kuusi co-op-tehtävää. Palaamme moninpeliin siis myöhemmin,  koska parin kokeilun perusteella suurin osa ihmisistä on toistaiseksi ymmärtänyt asian väärin ja vain tappaa kaikkea liikkuvaa.

Valehtelematta odotin Red Dead Redemptionia ehkä hiukan liikaa, mutta tyylin ja tunnelman puolesta Rockstarin lännenpeli osuu täysillä maaliinsa. Kokonaisuus kohoaisi yhdeksiköllä alkaviin pisteisiin, jos punainen lanka ei hukkuisi irtotehtävien joukkoon ja Marston olisi vähemmän turhauttava nyhverö.

Mutta hienon lopun jälkeen matkasta jää hyvä maku suuhun ja Red Dead on vikoineenkin kirkkaasti paras tähän asti julkaistu länkkäripeli.

86