Punaisen liiton sissisota Marsissa kiteytyy vapauteen, vapauteen tuhota mitä tahansa. Sissit haluavat tuoda edes hieman sekasortoa myös Marsin kaduille.
Radio kertoo huonoja uutisia Marsin Eos-sektorista: Telluksen rötösherrojen tarkka-ampujat teurastavat mieltään osoittavia työläisiä. Lahtareiden kanssa ei kannata leikkiä, joten rysäytän rakettirepulla suoraan pyssymiesten väijytalon ikkunasta sisään.
Koska asemiehet kyttäävät naapurihuoneistossa, pari moukarin heilautusta rapauttaa seinät soraksi. Ryntään huoneeseen, eikä yllättynyt tarkka-ampuja ehdi edes asettaan kääntää, kun lentää lekan voimasta seinälle. Talot on näköjään putsattu siviileistä, joten isken huoletta isomman vaihteen silmään. Lasautan raketteja naapuritalon kantaviin rakenteisiin, ja koko hökötys rysähtää asemiehineen ryminällä alas.
Marsin vapaustaistelun sankari Alec Mason on kuin anti-Viagra, jonka jäljiltä mikään ei seiso. Tulitaisteluissa on menoa ja meininkiä ännännessä potenssissa. Vapaussodan tiimellyksessä ajoneuvot räjähtävät kappaleiksi, kranaatit lanaavat puoli kylää, talot hajoavat, jopa muurit sortuvat realistisesti pala palalta kuin Erich Honeckerin painajaisessa.
Tervetuloa juhliin!
Kaiken tuhoutuminen nivotaan osaksi toimintapelin kehyskertomusta. Tehtäväpuussa ei kiivetä, jos Mason ei ole tuhonnut EDF:n (Maan puolustusvoimat, myös lasten suosima toimintapeli) avainpömpeleitä ja suorittanut riittävästi sivuoperaatioita. Bonukseksi radiosta satelee ylimääräisiä keikkoja, joissa useimmiten teilataan EDF:n autokuriiri tai saattue. Autokolonnat ovat erityisen kiperiä vastuksia, sillä kohdetta suojaa puoli komppaniaa raskaasti aseistautuneita sotilaita.
Guerrilla on monipuolinen toimintapeli. Puhtaita tappokeikkoja piristetään maastorallityyppisillä ajoneuvojen kuljetustehtävillä, hylättyjen rakennusten räjäytyspulmilla ja totaalista tuhoa levittävillä voimafantasioilla, joissa Masonille lainataan joku hirmuinen sotakone. Valikoima viimeistellään vankien vapautuksilla ja tykkimiespesteillä, jotka ovat raiteilla rullaavia räiskintävälipaloja. Reikää retkuille!
Kun soppaa maustetaan vielä EDF-tarvikelaatikkojen ja propagandakylttien tuhoamisella, Ultor-ajan (edelliset Red Factionit) vanhojen artefaktien etsimisellä ja vapaalla matkustuksella, lopullinen tehtäväkuva on harvoin sitä mistä alussa puhuttiin. Yllättävyys tekee Red Faction: Guerrillasta hienon pelin, sillä vapaudella ja sen puolesta taistelemisella on aina mielenkiintoisia vaikutuksia. Pelkkä tehtävän uusintayritys on erilainen, sillä mikään ei koskaan suju odotetusti.
Oli tehtävä sitten mikä tahansa, ne eivät koskaan ole läpihuutojuttuja, sillä EDF-sotilaat kutsuvat jatkuvasti lisää täydennyksiä. Vaatimattoman vartiotornin kaataminen muuttuu helposti hektiseksi lentävien taistelukoneiden ja panssarivaunujen pakoiluksi. Viholliset suojautuvat vaikka auton taakse ja ampuvat tarkasti, joten aakeella laakeella Masonilla ei ole mitään mahdollisuuksia, ellei alla ole (varastettu) APC, tankki tai hirviömäinen purkumecha. Sissitaktiikat ovat päivän sana: suunnittele, iske nopeasti ja juokse vielä nopeammin.
Marsin romuvaltias
Romu on itsenäisyydestään kamppailevassa Marsissa käypää valuuttaa. Romua saa mitä tahansa tuhoamalla, mutta mieluiten kannattaa lanata EDF:n rakennuksia, sillä se heikentää Maan sotilaiden otetta sektorista. Kun EDF:n kannatus (tai pelko) heikkenee, kapinallisten ykkösnyrkki Alec Mason saa rinnalleen yhä enemmän aatteen taakse liittyviä taistelutovereita.
Onnistuneista operaatioista kerätyllä romulla ostetaan kapinallisten teknovelholta uusia aseita, varusteita ja päivityksiä vanhoihin kamoihin. Teemaan sopivasti scifihtäviä varusteita on melkoisesti. Nanokiväärin kuti muuttaa jopa teräspalkin atomeiksi ja singulariteettipommin energiapyörremyrsky pilkkoo pienen talon palasiksi. Ovelasti varusteiden hinnat on laskettu niin, että uutta kokeiltavaa riittää aivan loppumetreille saakka. Kaikkea kamaa ei edes ehdi saamaan, jos vain rynnii juonitehtäviä läpi ensimmäisen tilaisuuden tullen. Suoraviivaiseen läpäisyyn uppoaa karkeasti arvioiden 20 tuntia.
Odotin moninpeliltä yksinpelin perusteella paljon ja ilmeisesti liikaa. Moninpeli ei ole missään nimessä huono, mutta rakennusten rikkominen ei muuta sinkohippamaisen räiskinnän luonnetta niin paljon kuin luulisi. Moninpelissä ei ole ajoneuvoja, mikä on tärkein syy pettymykseeni, vaikka ajoneuvojen puutetta yritetään paikata erilaisia supervoimia antavilla selkärepuilla. Pelimuodot koostuvat pääosin tutuista FPS-pelimuodoista. Kiinnostavin mättö on siege, jossa tuhotaan ja suojellaan vuorotellen rakennuksia. Wrecking crew on yhden koneen ja padin hotseat-moninpeli, jossa murskataan rakennuksia vuorotellen.
Kun puheenjohtajaksi vaihtuu revisionistinen Guerrilla, Red Faction saa vihdoinkin kaipaamaansa nostetta. Ennen Red Faction oli hajoavista seinistä huolimatta keskinkertaista, vanhanaikaista räiskintähuttua. Kahden hudin jälkeen tekninen kehitys on viimein noussut Volitionin mielikuvituksen ja kunnianhimon tasalle.
Red Faction: Guerrilla on niin hieno peli, että epäilen, onko sitä olemassakaan. Ehkä se on vain muistisiirre.
91
