Reservoir Dogs (PS2) – Kuumat koirat

Tarantinon hektinen esikoisohjaus Reservoir Dogs on yksi elokuvataiteen merkkipaaluista. Melkoisena yllätyksenä nokkela sanailu ja karu asenne kääntyvät hyväksi peliksi.

Reservoir Dogs aloitti 1990-luvulla kokonaan uudenlaisen elokuvagenren, kun monet yrittivät apinoida Quentin Tarantinon taikurimaista otetta. Suurin osa perässähiihtäjistä jäi arvonsa mukaisesti unohduksiin, mutta elokuvat auttoivat entisestään pönkittämään esikuvan ikonista statusta.

Elokuvassa jalokiviryöstö menee pieleen ja homma leviää tekijöiden käsiin verisin seurauksin. Episodimainen tarina antaa pelintekijöille paljon mahdollisuuksia, ja pääosa tapahtumista sijoittuu elokuvan kohtausten taustalle. Ruudulla käydään läpi tapahtumia, joita kankaalla ei nähdä.

Miten Mr. Blonde esimerkiksi kaappasi onnettoman Marvinin mukaansa, tai mihin Mr. Pink piilotti jalokivet? Elokuvan taustalle kätkeytyy paljon tapahtumia, joista saadaan irti mielenkiintoista kerrottavaa. Idea on hiukan sama kuin Kummisetä-pelin juonitehtävissä, mutta esikuvan tyylin ansiosta ratkaisu istuu Reservoir Dogsiin paremmin.

Melkein tuttuja naamoja

Tunnettuun elokuvaan pohjautuvan pelin tekemisessä on omat sudenkuoppansa. Monimutkaisten sopimuskiemuroiden takia hahmot eivät pelissä välttämättä näytä esikuviltaan, jos näyttelijöiltä ei ole saatu lupaa. Reservoir Dogsissa ainoastaan Mr. Blondea esittävä Michael Madsen on myynyt äänensä ja naamansa pelintekijöille.

Muita hahmoja esittävät imitaattorit, jotka suoriutuvat kiitettävästi tehtävästään. Erityisesti Mr. Pink kuulostaa aivan oikealta Steve Buscemilta, eikä miehen suuhun kirjoitetuille lakonisille Buscemi-tyylisille heitoille voi olla hymyilemättä.

Ulkomuodoltaan kukaan, ei edes Michael Madsen, näytä keneltäkään. Tämä sen takia, että pelin PS2:n ehdoilla tehty hahmomallinnus on yksinkertaista. Vaikka karusta grafiikasta voisi valitella, auttaa se hassusti tunnelman luomisessa. Geneerisiltä näyttävien hahmojen ansiosta pelaajan ei tarvitse jatkuvasti ihmetellä, miksi Mr. White ei näytä Harvey Keitelilta. Näin elokuvan maailmaan on helpompi uppoutua.

Esikuvalle uskollisen tunnelman luomisessa auttavat lisäksi hyvä rytmitys ja peligrafiikalla uusiksi esitetyt elokuvakohtaukset. Imitaattorit ovat uuden materiaalin lisäksi puhuneet tuttua dialogia uusiksi ja kohtausten koreografia on lainattu pikkutarkasti leffasta. Liikkeet ja eleet ovat ilmeitä myöten oikeita. Ratkaisu kuulostaa halvalta, mutta toimii käytännössä mainiosti. Miksi keksiä pyörää uudestaan, kun käytössä on Tarantinon kaltaisen dialogineron parasta materiaalia?

Lisäfiilistä tulee elokuvasta tutusta taustamusiikista. K-Billyn radioasema pauhaa autoillessa ja kappaleita voi vaihtaa mielensä mukaan.

Kiroilua ja verta ei ole karsittu, mikä on hyvä. Reservoir Dogs PG-13-versiona ei olisi oikea Reservoir Dogs, joten pelissä on 18 vuoden ikäraja hyvästä syystä.

Ammattimainen keikka

Pelaaja pääsee episodien aikana ohjaamaan kaikkia värisuoran jäseniä. Suurin osa ajasta kuluu hahmon olan yli kuvattuun toimintaan, kun hahmot yrittävät paeta rikospaikalta kukin omia reittejään.

Periaatteessa pelityyli on perinteistä räiskintää, mutta soppaa on sekoitettu hienosti omilla virkistävillä mausteilla. Pelkän suoran tappamisen sijasta vastustajat voi pakottaa pudottamaan aseensa ja komentaa nurkkaan polvilleen. Tämä onnistuu panttivankeja ottamalla.

Elokuvalle uskollinen ammattirikollinen voi kaapata kilvekseen kenen tahansa vastaan tulevan, siviilin tai poliisin. Tavalliset siviilit voi komentaa pelkästään aseella osoittamalla paikoilleen, mikä estää hälytykset ja lisävoimien saapumisen paikalle. Poliisit eivät luovuta näin helpolla, vaan panttivankia täytyy lisävakuutteluna hujauttaa aseen perällä ohimoon. Tämän jälkeen aseensa laskeneen sinivuokon voi komentaa seinää vasten.

Tekijöiden mukaan pelissä ei välttämättä ole pakko tappaa ketään. Tämä tuntuu aluksi mahdottomalta, mutta harjoittelulla panttivankien ottaminen ja vastustajien aseista riisuminen alkaa sujua.

Jippona kilveksi otetulla reppanalla on rajattu kesto, joka laskee itsestään ajan myötä ja joka iskusta. Liika rusikointi tappaa panttivangin, jolloin kytät avaavat automaattisesti tulen. Poliisit osaavat myös älykkäästi kiertää sankarin sivuille, joten tunnelma on ihmiskilven kanssa kuljettaessa välillä todella tiukka. Pelaajan täytyy pitää ympärillä pyörivät ihmiset kontrollissa, mikä toimii erinomaisesti.

Tyylin valinta on lopulta pelaajasta itsestään kiinni, panttivankeja ei ole pakko ottaa. Jokaisen tehtävän jälkeen toiminta arvostellaan siisteyden mukaan. Täysi massamurhaaja saa arvosanakseen psykopaatin, satunnaisten kyttien ampuja on ammattirikollinen ja siisti selviytyjä saa pro-leiman.

Arvosanat vaikuttavat pelin loppuun, joka on jokaiselle kolmelle eri tyylille erilainen. Pelaaja näkee vihdoinkin, miten hallista timanttien kanssa karanneelle Mr. Pinkille lopulta oikein käy. Elokuvassahan ulkoa kuuluu vain huutoa ja laukauksia, joten Mr. Pinkin kohtalo on tulkinnanvarainen.

Takapakkia

Toiminta on viihdyttävää, mutta jostain ihmeen syystä peliin on ängetty autoiluosuuksia. Onneksi niitä ei ole kovin monta, mutta vähäinenkin määrä aiheuttaa riittävästi tuskaa.

Autoilu aiheuttaa muutamassa kohtaa pahasti paiseita, koska tehtävissä on usein tiukat aikarajat tai muita vaatimuksia. Mr. Whiten pitää esimerkiksi kaahata takapenkillä kirkuvan Mr. Orangen kanssa piilopaikkaan ilman suurempia kolareita tai haavoittunut rikostoveri heittää henkensä.

Hermoja raastavin ajo-osuus on tehtävä, jossa Mr. Blonden täytyy kiitää kyttiä karkuun Marvin auton takaluukkuun köytettynä. Vauhti ei saa laskea kuin muutamaksi sekunniksi tai Marvin pääsee ponnahtamaan luukusta karkuun ja tehtävä menee pieleen. Toistokertoja tulee tuhottomasti, kun radalla tuntuu olevan pituutta maailman loppuun asti.

Autoilutehtävät ovat iso miinus muuten menevässä pelissä. Ne eivät sovi kokonaisuuteen ja niitä on turhaan pitkitetty. Vaikka kaahailu itsessään on perustoimivaa, joutuu osuuksia toistamaan aivan liian monta kertaa.

Lyhyestä virsi kaunis

Ylipyöreitä hahmografiikoita lukuun ottamatta maailma näyttää PS2-peliksi hyvältä. Erityisesti ulkotiloissa on paljon hauskoja yksityiskohtia ja hienona ideana mukana on silmän adaptoitumistehoste ulkoa sisälle ja toisin päin mentäessä. Tämä tarkoittaa sitä pientä hetkeä valosta pimeään siirryttäessä, jolloin kaikki näyttää tavallista pimeämmältä. Kontrollit toimivat räiskintäosuuksissa erinomaisesti, mutta autoillessa kaasua painetaan oudosti X:llä liipaisimen sijasta.

Reservoir Dogs on viihdyttävä paketti, joka on ymmärtänyt esikuvansa hengen. Tarinaa ei ole turhaan pitkitetty, ja kokonaisuus sujahtaa kaahailuongelmienkin kanssa läpi noin kuudessa tunnissa. Tämä on eittämättä vähän, mutta sopii elokuvan asenteeseen.

Kannattaa muuten kestää lopputekstit kokonaan, jos haluaa kuunnella elokuvan klassisen aloitusdialogin. Se on näytelty jopa alkuperäistä paremmin.

* * * * *

Viisi väriä: vaaleanpunainen

Reservoir Dogs (1992, USA)

Ohjaus: Quentin Tarantino

Tarantinon ohjaama ja kirjoittama Reservoir Dogs ravisutti ilmestyessään elokuvapiirejä. Pieleen menneen jalokiviryöstön jälkimainingeista kertova elokuva nosti tekijänsä kertaheitolla palvottuun megatähtiluokkaan.

Episodimainen rakenne, mainio kuvaus ja erityisesti nerokkaan herkullinen dialogi vievät mennessään. Tarantino-dialogista tuli pian käsite, johon kaikkia muita tekijöitä verrattiin. Väittelevä ja sutjakan näsäviisas tyyli on yhä edelleen todella makoisaa katseltavaa.

Muiden elokuviensa tavoin Tarantino osasi valita myös Reservoir Dogsiin erinomaisen näyttelijäkaartin. Jo valmiiksi legendaarinen Harvey Keitel sai leffasta lisänostetta uralleen ja Steve Buscemi sekä Tim Roth hyppäsivät lopullisesti suuren yleisön suosikeiksi.

Myöhemmin Tarantino hioi saman tyylin täydellisyyteen Pulp Fictionissa. Reservoir Dogs on yksi 1990-luvun vaikutusvaltaisimpia elokuvia ja kuuluu yleissivistykseen.

Tapio Salminen

**** (neljä tähteä)

83