Resident Evil 2 (PSone) – Veren seisauttaja

Sattuneesta syystä olen aloittanut tämän pelin pelaamisen kolme kertaa alusta. Ja kerta kerralta se maistuu makeammalta. Resident Evil 2 panee sukat pyörimään jalassa. Kauhusta. Ihan oikeasti.

Resident Evil 1 oli jo vaikuttava 3D-seikkailu, mutta Resident Evil 2 pistää vieläkin paremmaksi. Sen esittämä, elävien kuolleiden täyttämässä kaupungissa seikkailevien henkiinjääneiden piinaava selviytymistaitelu, on kuin suoraan George A. Romeron klassisesta zombitrilogiasta. Resident Evil 2 on hieno sekoitus kevytta seikkailua ja toimintaa komeissa kulisseissa.

Elävien kuolleiden yö

Sateenvarjo Corporationissa on tapahtunut jällen jotakin kaameaa ja kummallista. Heidän uusi viruksensa, mutageeninen sotamyrkky, on päässyt vapaalle jalalle. Ihmispolot ovat muuttuneet oudon assosiaalisiksi hahmottomasti töpeltäviksi zombeiksi. Ihmisliha maistuu heille kerrassaan hyvin, ja jälkiruoaksi voi lipaista hitusen piristävää punasolumassaa.

Historia siis toistaa itseään. Koko Raccoon City on saanut tartunnan. Pahaa-aavistamattomat Leon ja Claire hurjastelevat paikalle ja pääsevät tosiovelan seikkailun makuun. Leon on Raccoon Cityn uhanalaista tilannetta rauhoittamaan värvättu passipoliisi, Claire puolestaan etsii kauan kadoksissa ollutta veljeään, Resident Evil 1:stä tuttua Chrisiä.

Pelaaja saa päättää, kumpaa hahmoa ohjaa, mutta tavanomaisuudesta poikkeavasti. Hahmo nimittäin valitaan ottamalla CD-kotelosta joko Leonilla tai Clairella koristettu romppu. Kahta tyystin eri seikkailua ei sentään ole tarjolla, mutta hahmon/rompun valinta vaikuttaa pelitapahtumiin monilta osin olennaisesti. Mielenkiintoisena oivalluksena sankareiden tekemiset vaikuttavat toisiinsa, eli jos esimerkiksi Leon noukkii tietyn esineen ei samaa esinettä ole enää tarjolla Clairelle.

Parantava voima

Jo ikivanhasta seikkailupeliklassikosta Alone in the Darkista peräisin oleva perusidea toimii edelleen. Polygonivänkyrät roudaavat tavaroita puzzlenratkaisuun bittikarttataustojen päälle ja ammuskelevat hirviörukkia. Kuvakulma vaihtuu hahmon liikkeiden mukaan, mikä mahdollistaa dramaattiset elokuvalliset siirtymät ja leikkaukset. Parhaimmillaan efekti on todella vaikuttava. Erinomainen äänimaailma ja tunnelmaan sopivat musiikinpätkät komistavat kokonaisuuden. Resident Evilissä bittikarttataustat eivät olleet paljon muuta kuin litteitä taustoja, mutta kakkosessa liikkuvat hahmot ja taustat on saatu sopimaan toisiinsa reippaasti uskottavammin.

Pelaajan on eliminoitava karttuvalla pyssykokoelmalla eteen tupsahtavat monsterit tai vaihtoehtoisesti kipitettävä kyseisten kankealiikkeisten olioiden ohi. Seikkailupelin hengen mukaisesti mukaan tarttuu erilaisia enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän!) hyödyllisiä esineitä, joita tarvitaan ongelmien ratkaisussa. Pääosin puzzlet ovat varsin selkeitä ja helppoja, mutta toki ajoittain eteneminen tyssää hoksottimien hitauden takia. Tyhmempikin tajuaa, että sytkärillä voi sytyttää tulen takkaan tai että filmirulla kourassa kannattaa kömpiä pimiöön. Ongelmallista on pikemminkin kiikuttaa filmirulla ehjin nahoin pimiöön.

Resident Evil 2 pysäyttää pelaajan veret hetkittäin tyystin. Vaikka aavistaakin, että seuraavan kulman takana luuraa jotakin epämieluisaa, silti se osaa yllättää. Harva peli pystyy hiivuttamaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä samalla intensiteetillä. Toki edeltäjäkin narisutti hermoja mallikkaasti, mutta sen pelattavuutta nakertaneet pikkuongelmat turhauttivat taajaan.

Latausajat ovat ykkösosaa lyhyemmät ja hahmon ohjastaminen entistä mutkattomaampaa. Ruhoon kiinni juuttuneesta zombien-köriläästä pääsee jopa irtí, ennen kuin henkikulta valuu verenä katukivetykselle. Kaksi Resident Evil 1:n merkittävintä ongelmaa on siis korjattu ja seikkailu imaisee mukaansa aiempaa iskevämmin. Grafiikka on edeltäjää yksityiskohtaisempaa ja rikkaampaa, mikä on upea saavutus: ykkösosakaan ei ollut rumuudella pilattu.

Pelin pääsuunnittelija ei ole omien sanojensa mukaan koskaan pelannut Alone in the Darkia, mitä on vaikea uskoa. Capcomin tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut kloonata Alone in the Darkia PlayStationille, vaan tehdä pelintekijöiden rakastaman kulttiohjaaja Romeron kauhuklassiokoiden henkeä vaaliva luomus. Kieltämättä jo Resident Evil 1 onnistui siinä mainiosti. Ei mene taatusit kauan kun tästäkin pelistä väsätään elokuvaa...

Kuolleet eivät taskuja tarvitse

Ongelmia? Resident Evil 2:ssako, tuossa maailman parhaassa pelissä? Mikään ei ole täydellistä.

Pelaajan esineinventaario on edelleen muutaman hassun kolon kokoinen. Kaiken lisäksi aseet ja erilaiset ammukset vievät nekin kapsäkistä yhden lokeron. Tuntuu aika hassulta, että pieni avain vie saman verran tilaa kuin haulikko. Niinpä alta aikayksikön on mietittävä, mitä milloinkin kannattaa kuljettaa mukanaan. Edes lopulta löytyvä lisäkassi ei moista ongelmaa tyystin ratkaise. Tuttuun tapaan tavaraa voi säilöä siellä täällä oleviin isoihin arkkuihin, joista tarvittavan tilpehöörin voi myöhemmin napata mukaansa.

On toki realistista, ettei pelaajan taskuihin mahdu kaikki maallinen. Toisaalta ei realismin henkeen sovi sekään, että talon itäpäässä olevaan arkkuun pudotettu esine löytyy maagisesti myös talon pohjoispäässä olevasta arkusta. Onneksi hassu teleportaatio vähentää tavaran perässä ravaamista.

Inventaarion ollessa täynnä ja zombinpuremien vietyä elinvoiman kitutasolle, maassa kasvavaa maukasta yrttiä ei voi nykäistä napaansa. Pelaajan on ensin laahustettava puolikuntoisena h-i-t-a-a-s-t-i toivon mukaan jossakin lähellä olevan arkun tykö, pudotettava jokin esine sinne ja laahustettava hitaasti takaisin namupalan tykö. Vasta sitten sen voi poimia ja pistää poskeensa. Hinku edetä on onneksi niin kova, ettei moista ajattelemattomuutta ehdi pitempään voivotella.

(Minua jurppivat kontrollit. Sen sijaan että vasen liikuttaisi hahmoa ruudulla vasemmalle, se pistääkin sen pyörimään paikallaan. Direktionaalinen kontrolli tuskin olisi ollut vaikea tarjota vaikka vaihtoehtona. -nn)

Konekirjoittajaa kaivataan

Pelitilanne tallennetaan tuttuun tapaan naputtelemalla siellä täällä lojuvia Remingtoneja. Tällä kertaa tallennuksen mahdollistavia värinauhoja on tarjolla aiempaa runsaskätisemmin, mikä on huomaavaista. Miellyttävämpää olisi ollut tallentaa pelitilanne aina halutessaan, mutta ehkäpä peli olisi helpottunut tuolloin liiaksi: Resident Evil 2 ei nimittäin ole maailman pisin seikkailu. Onneksi todellinen Resident Evil -fanaatikko voi kahlata pelin läpi useampaankin kertaan, ensin Leonina ja sitten Clairena tai päinvastoin. Ahkera ja nopea "läpipelaaja" palkitaan lopulta muillakin lisukkeilla...

Resident Evil 2 on edeltäjäänsä parempi ja nautittavampi seikkailu, joten kerrankin jatko-osa on olemassaolonsa ansainnut. Teema on sama, toteutus entistä juhlavampi ja ennen kaikkea pelattavuus aiempaa mutkattomampaa.

Ongelmistaa huolimatta Resident Evil 2 on klassikko, jonka luomaan kauhun ilmapiiriin harva peli pystyy. Se pelottaa ihan oikeasti.

92