Resident Evil 4 elävöitti kaavoihinsa kangistuneen kauhugenren GameCubelle ilmestyessään. Lähes vuotta myöhemmin kauhuseikkailu on koettavissa myös PlayStationilla.

Kliseiset, lihaa syövät zombit ovat saaneet väistyä, uuden sukupolven pelottelu on maanläheisempää. Resident Evil 4:n apaattiset, takapajuiset espanjalaismaajussit voisivat yhtä hyvin olla vuosisataisen sisäsiittoisuuden tuloksia kuin julmien ihmiskokeiden uhreja.

Mistä kumpuaa kyläläisten kyltymätön verenhimo Yhdysvaltain presidentin tyttären kidnappausta tutkivaa agentti Leonia ja ylipäätään kaikkea vierasta kohtaan? Onko kyseessä globaali salaliitto vai onko EU kohdellut maalaisia kaltoin? Asetelma on uskottava, "normaalit" ympäristöt luovat äärimmäisen ahdistavan ja tiheän tunnelman historian ehkä vaikuttavimmasta aloituksesta alkaen.

Alun jälkeen tarinankerronta rampautetaan turhalla selittämisellä (pöydällä lojuu kirjeitä, joissa pahat suunnitelmat väännetään rautalangasta) ja käsittämättömällä juonipupulla. Sinänsä huvittavaa, että Ö-luokan käsikirjoitus menee läpi AAA-pelissä.

Onneksi muut osa-alueet kompensoivat. Tunnelma pysyy tiheänä, vaikka sanaton kauhu ja umpimieliset maajussit saavat rinnalleen groteskimpia ilmestyksiä ja veripalttua. Vaikeustaso on kohdallaan. Sankarin saama järeämpi aseistus ja koveneva vastus käyvät armotonta kilpajuoksua.

Ammuksia ei jaeta liikaa, joten jokainen laukaus lasketaan. Ympäristön ja räsynukkefysiikan hyväksikäyttö on suotavaa. Lumpion notkautus jyrkänteen reunalla horjauttaa maajussiraukan kuolemaan ja jos vastustajalle tulee iso pipi, uhria voi vaaratta juosta potkaisemaan tai hosua puukolla.

Painajaismaiset kontrollit

Hardware-skeptikoilla, mukaan lukien pelin ohjaaja, oli epäilyksensä Resident Evilin mahtumisesta PS2:lle. Onhan kyseessä GameCubesta kaikki tehot irtirepivä yksinoikeustuote. Skeptikot olivat oikeassa ja väärässä.

Kuvallisesti peli on kärsinyt matkalla. Valaistus on alkuperäistä valjumpaa, tekstuurit karumpia ja yleisilme ruskeampi. Ero ei ole suurensuuri, mutta sen huomaa. Välianimaatiot käyttävät Cuben moottoria eivätkä siirtymät purkitetusta materiaalista pelitapahtumiin siksi ole sulavia.

Yleisilme on näyttävä. Massakohtauksissa ruudunpäivitysnopeus joskus töksähtelee, mutta lievän takkuamisen kestää jos haluaa. Isona plussana, kunnon töllöttimien omistajien iloksi, PS2-versiossa laajakuva on oikea eikä letterbox.

Painajaismaisen kankeat kontrollit ovat aina kuuluneet Resident Evil -sarjaan. Yhden tatin ohjaus, puuttuva sivusteppaus ja namiskoihin piilotetut lisätoiminnot pitävät huolen siitä, että kiireisissä tilanteissa espanjalaiset nauravat agentin könyämistä. GameCuben padin erinäköisille ja -kokoisille napeille suunnitellun ohjauksen uudelleenkartoitus Dualshockille on looginen, mutta PS2:n lepsut tatit aiheuttavat ongelmia. Sormilla ei laske lippaita, jotka menevät hukkaan yliherkän tähtäyksen vuoksi.

Kokonaisuutena käännös on vakuuttavaa työtä. Kannattaako Resident Evil ostaa, jos Cube-painos jäi väliin? Ehdottomasti, Resident Evil on Vuoden peli -kamaa alustasta riippumatta. Kannattaako se ostaa toiseen kertaan? Riippuu siitä, paljonko arvoa antaa rehellisesti laajalle kuvalle, uniikille laserpyssykälle ja pitkälti samoja polkuja tallaavalle Ada-seikkailulle, jonka läpipeluu aukaisee.

Resident Evilin vaikutus alitajuntaan vahva. Jos jossain, niin tässä on peli, joka pysyy ajatuksissa unia myöten. En mongerra espanjaa kissalleni ja ohikulkijoille enää koskaan samalla tavalla kuin ennen.