Residentin väkivaltaoikeuksista nousi kohu: humanistipuolueen mielestä tasa-arvoa ei voi soveltaa ammuttavana olemiseen.
Viidennen Resident Evilin ongelma on rasismi. Nimittäin pelirasismi: täydellisessä maailmassa hyvää peliä arvostetaan joka alustalla samalla tavalla, mutta konsolimessias Resident Evil ei herätä intohimoja PC-miehissä. Tosin Capcom käänsi pelit vasemmalla kädellä.
Katastrofaalisen nelosen jälkeen Resident Evil 5 on käännetty vakavissaan aina ohjausta ja DX10-tukea myöten. PC-versio on itse asiassa näyttävin ja sisällöltään laajin RE5. Mukana on uusi kovempi No Mercy -alipeli Mercenaryyn, ja ihan uusia asuja pelin sankariparin päälle. Vain lopullisten kontrollien siirto konsoliperinteisistä PC-toimiviksi kaipaa viilausta.
Myös juoni on nelosta merkittävästi vähemmän surrealistinen. Paha yhtiö tekee afrikkalaisista verenhimoisia zombeja, Chris Redfield yhdessä paikallisen silmänilon Shevan kanssa tutkii asiaa ja eikös vain kaikkia vanhoja Resi-tuttuja löydy koko homman takaa. Paikat vaihtuvat likaisesta esikaupungista alkuasukaskyliin, unohdettuihin temppeleihin ja öljytankkeriin. Boutique Clichén alekorista on löydetty jopa tulivuori.
Uusimmat Resident Evilit ovat PC-pelaajalle kuin thairuoka pohojalaaselle isäntämiähelle. Jos pystyy sopeutumaan eksoottiseen, erilaiseen makumaailmaan, jota syödään pikkaisen oudolla tavalla, löytää uuden limetin, chilin ja kookoksen makuisen vaihtoehdon iänikuisiin suolalla ja pippurilla maustettuihin karjalanpaisteihin.
Afrikassa kukin on kummempi
Resident Evil 5 on poikkeuksellisen menevä, viihdyttävä toimintaseikkailu, jossa jatkuva lihamylly korvataan taitavalla rytmityksellä. Muutamassa kohdassa ollaan tietokoneen ohjaaman menopelin kyydissä ja ammutaan pahiksia, välillä vedetään henkeä kevyissä puzzlekentissä.
Yleensä virustartuntaa toki parannetaan lyijysilliinillä. Vastustajien määrä vaihtelee muutamasta väkijoukkoon, alun pullojen kanssa heiluvat siviilit muuttuvat loppupuolella raskaasti aseistetuiksi sotilaiksi. Perinteisesti eri aseiden ammuksissa pihtaillaan, ja kun panokset loppuvat, veitsellä söhiminen on lähinnä muodollisuus. Vihollista voi tietyissä oloissa vetää myös nyrkillä turpaan, jolloin se kärsii massiivista vahinkoa.
Päälle käyvien punasilmien niittaaminen on poikkeuksellisen tyydyttävää. Ei tarvitse arvata osuuko, eikä tarvitse edes arvata mihin osuu, sillä Residenteissä noteerataan osumakohdat. Nilkkaan ammuttu vihollinen kaatuu, ei kuole. Paitsi jos se on vuorenrinteellä ja syöksyy kuiluun kuin Tarzan-flashback. Käsiosumasta tippuu tietty ase ja pääosuma tietysti voi tappaa kerralla. Miten on mahdollista, että näin keskeistä ominaisuutta ei näe normiräiskinnöissä tai edes realismia leikkivissä sotilassimuissa?
Juonta kuljetetaan hienoissa välianimaatioissa, joissa sankareiden kyvyistä saa matalan käsityksen. Ihme, että taistelupari pysyy hengissä, sillä aseena on aina pistooli, ja Federaation malliin jopa täysin ylivoimaista pahista pitää yllätyksen asemasta varoittaa. Kun sanoinkuvaamaton hirmu käy päälle, sille pitää antaa pari vaparia.
Pomotaistelut ovat yhtä tärkeä osa Resident-kokemusta kuin YT-neuvotteluja. Osa ei ole yhtään hassumpia, mutta loppua kohti pomossaukset muuttuvat pikkuhiljaa pelinpiristäjistä pitkänpulleiksi tuskahionnoiksi. Arkhamin mölöjen titaanien harmiksi Ressun jättipomot ovat sentään tosi näyttäviä.
Ketä pelkää mustaa miestä?
Koska pelissä ammutaan afrikkalaisafrikkalaisia, alkuvuoden konsolijulkaisua säesti normimeteli. Monelta unohtui, että japanilaisille Nipponin ulkopuolella kaikki ovat gaijineita, heille RE5 on vain harmitonta go-mangania.
Rasismikohu oli aika turhaa. Ainoa kerta, kun selvästi eksytään Tintti Afrikassa -linjoille, on kolmas osuus kaislahameisine stereotyyppeineen peruskliseisissä savimajakylissään. Vain lähetyssaarnaaja padassa puuttuu. Vaikutus immersioon on samaa luokkaa kuin Ressu nelosen Espanja-ympäristössä vastassa olisi ollut punasilmäisiä matadoreja ja flamencotanssijoita: lähinnä se naurattaa.
Väännetään ylitulkintaa vaihteeksi pelin miespropagandasta. Naista orjanaan pitävä ylimies ”Neo” Wesker aikoo täyttää maailman taivaskieseistä levitetyllä Uros-boro-viruksella. Kun sitä kokeillaan naiseen, aivan oikein: eivät naisen geenit riitä yli-ihmiseksi, hänestä tulee hirviö. Ja entäpä pelin käsitys toimivasta parisuhteesta?
Tarzan ja kultakissa
Enää ei saa mies yksin seikkailla maailmaa pelastamassa, sillä Capcom keksi pelin koukuksi co-opin. Niinpä Chrisin partneriksi pamautetaan paikallinen kaunotar Sheva Alomar. Jos lähiverkosta tai internetistä ei löydy pelipartneria, Shevaa ohjaa tietokone.
Katastrofinkatku leijui ilmassa, mutta Sheva ei onneksi ollutkaan niin tyhmä kuin etukäteen pelkäsin, itse asiassa jopa avuksi. Koska game on over jos Sheva kuolee, hyökkäyskäsky kannattaa unohtaa. Suojaustilassa Sheva pysyy pois vaaran tieltä paljon huhuja paremmin, satunnaisia pomotaistelukuolemia lukuun ottamatta. Pahin ongelma on dialogi, jossa p-sanaa hoetaan ihan liikaa: oli pakko vaihtaa moottorisahakin Husqvarnaan, koska Partnerista tulee jo paiseita.
Varsinkin lääkintänaisena Sheva hoitaa hommansa hyvin. Kuuluisa ammuksien nyysintä ei ole ongelma, kunhan ei käytä samoja aseita. Minun Shevani ei saanut koskea kuin pistooliin ja konepistooliin. Niillä se haaskaa kullanarvoisia ammuksia sohottamalla vihuja sinänsä oikeaoppisesti keskimassaan. Peli siis väittää, että naiset ovat hoivaajia, eivät tasa-arvoisia toimijoita!
Kunnioitetaanko Shevan älyä? Ei, mies vie, naisen tärkein rooli on tavarankantoteline! Vitosen uusi yhdeksän esineen inventaario on kakkakeksintö suoraan helvetistä. Sellainen neronleimaus kuin pudotetun esineen häviäminen tyhjään ilmaan tekee inventaarion kanssa säätämisestä tuskaa.
Kriisikontrollit
Koska ennen Ressua hakkasin läpi Batman: Arkham Asylumin, sen lähes moitteettomasti käännetyt kontrollit saivat Capcomin yrityksen tuntumaan keskeneräiseltä. Vitosessa hiiri–näppis-ohjausta sentään tuetaan suoraan, mutta toteutus on vain luokkaa OK. Perusliikkuminen on hyväksyttävää, ja ampumatarkkuus paranee dramaattisesti, mikä on hienoa pelissä, jonka yksi peruspilari on ammusten niukkuus.
Vaikka sivuttain liikkuminen vihdoin onnistuu, Ressujen perustyhmyys on edelleen se, että joko liikutaan tai ammutaan, mutta ei yhtä aikaa. Kontrollien kankeus ärsytti jo konsolöörejä, rasvatun ankeriaan liukkaudella toimiviin PC-kontrolleihin tottunutta minua vielä enemmän. Kamerakin voisi olla vapaampi eikä aina kammeta Chrisin selän taakse.
Jos jäykät kontrollit mieltää tarkoitukselliseksi Resident-perinteeksi, jolla yritetään estää perinteinen run & gun, se toinen Ressu-perinne istuu tosi heikosti PC:lle. Pomotaistoissa ja välillä muutenkin ongelmana ovat rakastetut quick time -eventit: paina oikeaa nappia tai kuole.
Capcomin käännöstiimi ei ole ymmärtänyt, että padilla ja näppäimistöllä on yksi suuri ero. Padilla parin nappulan pohjaus millisekunneissa selkäydintasolla vielä onnistuu, mutta nappiviidakossa piileksiviin A+D- tai F+V-komboihin osuminen olikin ongelma. Ratkaisu olisi helppo: lisää reagointiaikaa. No, ainakin Gamersgatesta ostettu digiversioni alt-tabbasi ongelmitta, joten vaihtelin hiireeni tilanteeseen sopivia makroja. F+V löytyy helpommin peukalonapista kuin näppikseltä.
Hot’n Tot!
Chrisin viimeisen latteuden sekoittuessa lopputeksteihin nojauduin pelistudioni komentotuolissa taaksepäin ja kehitin äärimmäisen yhteenvedon: ”Resident Evil 5 on kuin Resident Evil 4, mutta huonompi.” Paukuttamisen määrä on lisääntynyt, ja jos Koop ei kiinnosta, Sheva on enemmänkin pieni rasite kuin hyvä pelillinen uudistus, paitsi tietysti visuaalisesti. Uusi inventaario taas on kirkkaasti ihan suolesta.
Onneksi huonompikin Ressu voittaa hyvän normipelin, sillä harvasta pelistä on tänä vuonna irronnut yhtä paljon puhdasta viihdettä kuin Chris Redfieldin Afrikan-kiertueesta. Odotan ihan innoissani Palestiinaan sijoittuvaa kutososaa, jossa Oy Sateenvarjo Ab muuttaa ihmiset pommeiksi!
* * * * *
Korkkaa nelonen
Ottaen huomioon Resident Evil 4:n aseman yhtenä konsoleiden lippulaivapeleistä, sen PC-käännös oli käsittämätön moka Capcomilta. Perusta oli pelillisesti edistynein, mutta teknisesti heikoin PS2-versio. Suoraan laatikosta Ressu-PC näytti oksennukselta, siitä kun puuttuivat muun muassa valoefektit. Pelaaminen ilman padia oli irvokas vitsi, sillä hiirtä ei tuettu ja epävirallinen hiiripatsikin toimi kiikkerästi.
Päivityksellä grafiikka parani hyväksyttävälle tasolle ja modeilla lisää (Pelit 2/08). Mutta vahinko oli jo tapahtunut ja Resident Evil 4:n PC-maine mennyt. Se on todella sääli, sillä jopa pakkopadilla pelattuna Ressu neljä on poikkeuksellisen hyvä peli. Löytyy alelaareista pilkkahintaan.
84
