”Afrikasta tulee aina jotain uutta”, tokaisi jo Plinius vanhempi. Tällä kertaa sieltä tulee ihmiset hirviöiksi muuttava virus.
Superkyttä Chris Redfield lähtee kansainvälisen bioterrorin torjuntaan keskittyvän BSAA-organisaation leivissä Afrikkaan, jossa bioaseiden salakuljettaja Ricardo Irvingin epäillään tekevän pahojaan. Epäilykset paljastuvatkin todeksi, kun Kijujun autonomisella vyöhykkeellä piru pääsee irti ja verenhimoiset zombiruton riivaamat paikalliset syöksyvät viidakkoveitsineen ja hampaineen rohkean sankarimme kimppuun. Alkaa epätoivoinen taistelu pääasiassa mustaihoisia, loputtoman tuntuisina aaltoina päälle vyöryviä natiiveja vastaan. Hommassa on siis muutakin epäilyttävää kuin Irvingin tekoset.
Aluksi hieman irrallisen oloinen juoni kytkeytyy loppua kohden tiiviisti sarjan aiempiin osiin, ja pelisarjan fanit saavat aivan takuuvarmasti ensiarvoisen tärkeää informaatiota hahmoista ja tapahtumista. Niitä ei välttämättä ruudulla edes näytetä, vaan ainoastaan valaistaan pitkissä, kenttien läpäisyn jälkeen kirjastoon aukeavissa taustatarinoissa.
Resident Evil 5 jatkaa sarjan nelososan viitoittamalla tiellä, sillä se on pikemminkin puhdas toimintapeli kuin varsinainen selviytymiskauhuseikkailu. Suurin kauhuelementti on alituiseen lopussa olevat ammukset, ei niinkään pelästyttävät tilanteet tai inhat otukset. Kauhupeleille tyypillistä säikyttelyäkään ei vitos-Ressussa ole käytännössä ollenkaan. Peli luottaa vahvan elokuvamaiseen ilmaisuun, jossa räjähtävät toimintapätkät ja paniikinomainen karkuun juokseminen vuorottelevat rauhallisemman ongelmanratkaisun ja kiihkeiden pomotaisteluiden kanssa. Rytmitykseltään Resident Evil 5 onkin suorastaan erinomainen: tulitaistelut ovat juuri sopivan mittaisia, jotta adrenaliini ehtii virrata, mutta eivät uuvuttavan pitkiä rypistyksiä. Peliaikaa on vaikeiden kohtien uusintayritysten määrästä riippuen sellaiset riittävät 10–15 tuntia.
Kaveria ei jätetä
Chrisin ei tarvitse taistella yksin, sillä mukana roikkuu naisagentti Sheva Alomar. Monet pelin pienistä pulmakohdista perustuvat kahden hahmon väliselle yhteistyölle, esimerkiksi niin, että eri puolilla vallihautaa olevia nappeja täytyy painaa samaan aikaan. Samoin joissain kohdissa jommankumman täytyy antaa tulitukea toisen puuhaillessa omiaan.
Noin muuten ajatus tekoälykaverista on ihan toimiva, mutta tekoälykavereille niin tyypilliseen tapaan se aiheuttaa joskus paljon harmaita hiuksia. Normaalisti Shevan voi komentaa joko antamaan suojatulta tai ryntäämään suoraan vihollisten kimppuun. Näistä jälkimmäinen on lähes poikkeuksetta huono idea, sillä mirkku jää kovin helposti alakynteen useampaa vihollista vastaan, varsinkin jos oma tähtäys tulituen antamisessa on hapuilevaa.
Suojamoodissa operoivan Shevan avustus on kyllä suurimmaksi osaksi tervetullutta. Tytönhupakko on kohtuullisen tarkka ampumaan ja osaa tarvittaessa sekä pelastaa Chrisin vihamielisten otusten puristuksesta että käyttää parannusrohtoja oma-aloitteisesti. Hyvä toimintamalli onkin antaa ensiapukilkkeet suosiolla Shevan huoleksi, sillä tekoäly ei kärsi ihmispelaajaa vaivaavista hieman kankeista valikoista. Joskus kyllä kaverista on enemmän haittaa kuin hyötyä: zombivyöryn alle murskaantunut neito täytyy pelastaa kiireisesti, sillä tämän kuolemasta lävähtää ruudulle julma game over ihan samalla tavalla kuin omankin pelihahmon hengenlähdöstä.
Shevan läsnäolo mahdollistaa myös moninpelin. Kahdestaan voi pelata joko netissä tai saman koneen äärellä, molemmissa tapauksissa peliin voi liittyä koska tahansa, vaikka kesken kentän. Co-opina peli varmasti helpottuu, kun kahden ihmispelaajan voimin voi toteuttaa taktisia kuvioita tekoälyä paremmin.
Slummista savannille
Teknisesti Resident Evil 5 on onnistunut. Grafiikka on parhaimmillaan todella upeaa ja varsinkin isot pomoviholliset ovat designiltaan vaikuttavan näköisiä kauhuilmestyksiä. Vaikka pelaamani arvosteluversio oli julkaisuversiota vanhempaa mallia, ei pelissä ollut mitään teknisiä ongelmia tai grafiikkabugeja, vaan se toimi erinomaisesti. Äänipuoltakin kehtaan suitsuttaa, sillä ääninäyttely on erittäin laadukasta, aseiden ja toiminnan äänet asiallisen rouheita ja taustamusiikki tunnelmaan sopivaa.
Kenttäsuunnittelu on parhaimmillaan alun urbaaneissa ympäristöissä. Loppua kohden Chrisin ja Shevan tie vie huomattavasti väsyttävämpiin muinaisiin raunioihin ja salamyhkäisiin tutkimuskeskuksiin, joita on kyllä nähty peleissä jo aivan tarpeeksi. Jännä lisä tulee siitä, että kauhupelien tyypillistä yövoittoista maisemaa ei nähdä juuri lainkaan, vaan kenttien yllä kuumottaa Afrikan aurinko. Vaikka näennäisrealismia on varsinkin alussa ihan mukavasti, siihen ei kannata tottua, sillä pian vuosisatoja vanhasta ruukusta löytyy konepistoolin ammuksia tai viruszombikoiran ruumis sulaa patruunapaketiksi.
Nitkuttamista löytyy pelin kontrolleista. Oletuksena käytössä oleva ohjaussysteemi on vähän outo, mutta siihen tottuu viimeistään muutaman kentän jälkeen. Tähtäämisnopeutta sen sijaan kannattaa säätää nopeammaksi, sillä muuten vihollisten saaminen lasertähtäimen alle on hermojaraastavan kankeaa. Edelleenkään Chris ei osaa liikkua ja ampua samaan aikaan, edelleen hän kääntyy kuin proverbiaalinen täi tervassa. Asiaa ei helpota se, että 180 asteen pikakäännös on helppo tehdä vahingossa ja yleensä juuri silloin, kun sitä viimeiseksi kaipaa.
Vain norsukivääri puuttuu
Asevalikoima on melko perussettiä pistooleista haulikoiden ja tarkkuuskiväärien kautta konetuliaseisiin. Asetyyppejä on useampaa mallia ja ne eroavat toisistaan ulkonäön lisäksi vahingon määrän, lippaan koon ja latausnopeuden osalta. Asevalikoima on käytännössä vähän turha, sillä alkupuolelta löytyviä aseita voi päivittää ominaisuuksiltaan ja niinpä ne ovat loppupelissä jo automaattisesti parempia kuin myöhemmin saatavat aseet, jotka saa heittää suoraan jälleenmyyntiin. Paitsi jos on säästellyt rahojaan loppupään aseiden päivittämistä varten. Myös herra Redfield tekee parhaansa Afrikan aarteiden siirtämisessä parempaan talteen, sillä suurin osa asepäivityksiin tarvittavasta massista saadaan nappaamalla mukaan kenttiin piilotettuja jalokiviä, kultanaamioita ja muuta arvotavaraa. Kirjaimellisesti verisiä timantteja siis.
Chris ja Sheva pystyvät kantamaan mukanaan vain yhdeksää esinettä per naama, mikä on aika vähän: yleensä molemmilla on mukanaan pari–kolme asetta plus ammukset, jolloin parannusyrteille ja mahdollisille luotiliiveille ja muille vastaaville ei kauheasti jää tilaa (vaikka tarkkuuskivääri viekin täsmälleen saman verran tilaa taskusta kuin lääkeyrtti). Kamaa voi vaihtaa lennosta, mutta silloin pitää olla kosketusetäisyydellä, mitä ei tiukemmissa konflikteissa voi tehdä. Vaan eipä niissä ole aikaakaan tavaroiden kanssa puljaamiseen.
Ajoittain hermot ovat koetuksella, kun uuden siistin pyssyn poimiakseen pitää heitellä tavaroita tyypiltä toiselle. Kenttien välillä tai kuolon kopatessa voi säilöä kamoja odottamaan tulevia koitoksia, mikä toki hieman helpottaa tilaongelmaa. Tässä välisäätöruudussa saa myös ostaa aseita, mutta ei ammuksia, joten kentistä löydetyt ammuspaketit ovat oikeasti kalliimpia kuin antiikkiruukut, joihin ne on kätketty.
Kuningas Leopoldin haamu
Zombiviruksista ja verellä läträämisestä huolimatta kaikkein kauheinta Resident Evil 5:ssä on sen suorastaan pöyristyttävän asenteellinen tapa kuvata Afrikkaa. Jo ihan alkuminuuttien aikana silmille heitetään suoraan rotutohtorin päiväunista lainattu, maassa sätkivää säkkiä potkivien ja hakkaavien afrikkalaismiesten joukkio – ja tämä siis jo ennen varsinaisen toiminnan alkamista. Barbaarisen raivon ja verenhimon kourissa ulvovat alkuasukaslaumat tuovat elähdyttävästi mieleen Euroopassa pahimpana kolonialismin aikana vallinneet asenteet, ja valkoisen heteromiehen esikuvan Chris Redfieldin polkiessa mustan afrikkalaisen päätä katukivetykseen on pakko huokaista todella vaivautuneena.
Japanilaiset eivät varmasti näe tätä arveluttavassa kontekstissa esitettyä kamaa samalla tavalla kuin Afrikkaan kohdistuneen imperialismin syntien kanssa edelleen elävät eurooppalaiset. Väistämättä vain tulee mieleen, että kenties jonkinlainen eettinen konsultointi olisi Capcomilla ollut paikallaan. Vaikka paikallisten alkukantainen käytös pelin taustatarinan valossa johtuukin ”taudista”, on tämä kuvaus silti liian lähellä surullisen kuuluisaa 1800-luvun asennemaailmaa. ”Viihteen” varjolla on helppo oikeuttaa kaikenlaisten ihmeellisyyksien esilletuonti, mutta jossain kulkee hyvän maun raja ja sen Capcom on tällä kertaa ylittänyt.
Resident Evil 5 on nelosen tavoin jälleen pettymys menneisyyttä muisteleville, säikyttelevää, tiheätunnelmaista kauhupeliä kaipaaville ressukoille. Resident Evil 5 on hyvä nopeatempoinen toimintaleffaseikkailu, joka toimii täysillä koko pituutensa ajan. Rytmitys on kohdallaan, pomotaistelut rautaa eikä edes pakollisia reaktiotestikohtia pysty haukkumaan. Se, kuinka paljon Afrikka-tematiikan asenteellisuus häiritsee, riippuu pitkälti jokaisen omista moraalikäsityksistä. Toivottavasti se häiritsee muitakin kuin minua.
Vaikka pelko on pois, niin pelko pois: Resident Evil 5 on kunniakas jatko yhdelle maailman parhaista toimintaseikkailusta. Se ei ole vähän se.
* * * * *
Tohtori Livingdead, oletan?
Pelasin aiempaa versiota kuin Miika. Reilun kymmenen tunnin jälkeen testi-Pleikkarini tuhosi ainoan tallennuksen. Asvalttiviidakko raikui kun valkoinen apina huusi.
Afrikan auringon alla kauhistelu on piristävää vaihtelua synkistelyn jälkeen. Miljöövalinta pelaa primitiivitunteilla, ovathan uutiskuvissa ja elokuvissa nähdyt Afrikan epätoivon slummit palaneet takaraivon pohjukkaan ahdistavimpana loukkona maan päällä. Päälle höökivät ihmisjoukot toimivat toki vaikutuksen alaisena, mutta perusvire perustuu silti reaalimaailman peloille ja asenteille.
Japanilaisten sokeus valkoisen miehen taakalle on silmiinpistävää. Verenhimoisiksi alkuasukkaiksi taantuneiden paikallisten lahtaaminen on muutamassa kohdassa niin sovinnaisuushermoon töksähtävää, että se on itsessään jo hieman huvittavaa.
Vaan jos Nipponin poika missaa länsimaalaiset sensibiliteetit, tavoittaa se myös monia päähän potkitun mantereen kipupisteitä. Nigeriasta lainataan esimerkiksi suistomaat, jotka öljy-yhtiö on kähveltänyt ja saastuttanut, ja lopuksi myrkyttänyt alkuperäisasukkaat valerokotuksilla. Kauhupeli todellisilla kauhun kentillä on herkullinen yhdistelmä.
Jos edellisosan Wii-kapula-ohjauksesta luopuminen hieman kirpaisi, on vastineena saatu tunnelmallisen upeaan grafiikkaan hyvä vaihtokauppa. Kun tehokonsoli on Capcomin tyylitietoisissa käsissä, on jälki huimaa. Testiversion grafiikoissa oli muutamia tökeryyksiä, mutta ne vaikuttivat keskeneräisyyksiltä, jotka tuskin vaivaavat myyntiversiota.
Resident Evil 5:n demon vanha ja jäykkä ohjaus on saanut julkisuudessa melkein täystuomion. Jäykkyys ei kuitenkaan ole ongelma alkulämmittelyn jälkeen – juuri sen keskelle toimintaa viskannut demo unohti. Avain on myös asenteessa. Kun vastaan haraamisen sijaan muokkaa pelitapansa annettuihin raameihin sopivaksi, voi keskittyä kangistelusta nauttimiseen!
Muukin on tuttua, vähän liiankin, onhan Resident Evil 5 käytännössä Afrikkaan sijoittuva Resident Evil 4. Virtaa riittää silti edelleen, ja miksei riittäisi, olihan edeltäjä yksi kaikkien aikojen peleistä. Merkitystä on silläkin, että kilpailijat eivät ole tällä välin ryöstäneet Resident Evil -reseptiä, vaan kulkeneet omia teitään.
Taistelupari tuo sentään uutta. Kaveri kakkosohjaimessa on tietysti ykkösvaihtoehto, mutta myös tekoäly hoitaa homman. Sheva on välillä kohlo, mutta harvassa ovat hetket, jolloin game over johtuu algoritminaisen riittämättömyydestä. Pelastavana enkelinä tekoäly on sen sijaan tuon tuosta.
Jos pelkäsi tunnelman kärsivän, kun kauhuja vastaan ei käydäkään enää yksin, oli huoli turha. Resident Evil ei ole nykymuodossaan muutenkaan BÖÖ!-pelottelukauhua, vaan viehätys on kutinassa, joka syntyy, kun on vastakkain joka suunnasta lähestyvän vihollislauman tai kestävän ja laakista pelaajan tappavan pomovastuksen kanssa. Siinä Resident Evil on vieläkin yliveto.
Heikki Hurme
88
