Resident Evilin DS-versiosta kuullessani ajattelin apaattisena, että taas myydään vanhaa uudessa paketissa. Tunnin ähellyksen jälkeen iski into kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Kannettavat pelikoneet ovat oivia kierrättäjiä. Capcomin Resident Evil (Pelit 9/97, 87 pistettä) sementoi Chris Redfieldin ja Jill Valentinen Raccoon City -visiitin populaarikulttuuriin armon vuonna 1996, kun PlayStationilla kamppailtiin päättelytehtävien ja zombien seassa hengissä selviytymisestä. Seikkailun uudelleen julkaiseminen kannettavalle pelikoneelle on helppoa ja taloudellista. Sen kääntäminen ja parilla lisäominaisuudella kuorruttaminen ei ole suuri ponnistus. Kaiken lisäksi menestyssarjan nimi kotelon kannessa myy.

Capcomin zombiehenkinen pelisarja on ajankohtainen, kiitos viime vuonna ilmestyneen huiman Resident Evil IV:n (GameCube-versio Pelit 3/05, 94 pistettä + Pelit suosittelee, PS2-versio Pelit 12/05, 93 pistettä). Ensimmäisen Evilin hieman hiiriseikkailuja muistuttava ongelmanratkonta ja elokuvalliset kuvakulmat mullistivat aikoinaan maailmaa, ja jatko-osissa enemmän säikyttelykauhuun ja splätteriin painottunut sarja nousi lajityypin kuninkaaksi.

On käsittämätöntä, kuinka mukaansatempaava ensimmäinen Resident Evil edelleen on. Addiktikeskuksessa suorastaan piuhat hehkuvat. En muista, että mikään sarjan seuraavista osista olisi ollut näin koukuttava. Mistä moinen sitten johtuu, se on mielenkiintoisempi kysymys. Turhauttavat kontrollit, kiduttavan ahtaat taskut ja alituinen varustepula pitävät haasteen ja yrittämisen himon yllä. DS:ää ei meinaa malttaa panna millään kiinni, ja kun pelin voi ottaa mukaan töihin, kauppaan, jopa vessaan, sitä ei tarvitsekaan laittaa kiinni. Muutama tunti putkeen kuluu notkeasti, vaikka eriön ovelta kuuluukin yhä kiihtyvää koputusta. Zombiko se siellä?

Ei paljoa uutta

Raccoon Cityssä ihmiset katoavat jäljettömiin ja paikalliset väittävät nähneensä kaupungin liepeillä hirviöitä, joten tilannetta tutkimaan lähetetään Stars-tiimi. Iskujoukkojen helikopteri syöksyy kartanon maille ja yhteys pakkolaskun tehneeseen koneeseen katkeaa. Kun toinen kopteri laskeutuu etsimään tovereita, korvesta löytyy vain hylätty koneen raato. Syy koneen hylkäämiseen selviää pian, sillä tappajakoiralauma hyökkää ja vain pari eloon jäänyttä pääsee pakenemaan kartanoon. Talo on zombien täyttämä sokkelo, jossa tavoitteena ei ole enää selvittää mahdollista rikosta, vaan yksinkertaisesti pysyä hengissä ja paeta.

Käännös on esikuvalleen niin uskollinen, että sarjan klassiset ongelmat ovat mukana. Pienen inventaarion kanssa pähkäily on jatkuva puzzle, ja se käy hermoille ensimmäiseksi. Kaksi pyssyä, ammukset, muutama tallennukseen tarvittava mustenauha, pari parantavaa yrttipuskaa ja taskut ovat täynnä. Chrisillä taskuihin sopii vain kuusi esinettä, Jillillä sentään kahdeksan, mutta se on aina liian vähän. Juuri löydetyn esineen noukkiminen ei onnistu ennen kuin on käynyt tyhjentämässä taskunsa tallennuspisteen vieressä olevaan arkkuun tai tyhjentänyt lippaan ampumalla tarvittavan määrän ammuksia harakoille.

Tavarat siirtyvät maagisesti arkusta toiseen eikä niitä tarvitse hakea juuri siitä arkusta, mihin ne on laitettu, mutta silti kamppeiden kuskaaminen sammuttaa lopulta imun. Pelitilanteen tallentaminen harvakseltaan sijoitettujen kirjoituskoneiden luona ei oikein istu mukana kuljetettavan pelikoneen ideologiaan, sillä pelisessiot voivat vaihdella tunneista minuutteihin. Onneksi DS:n luukun voi lyödä kiinni akun säästämiseksi ja jatkaa pelaamista hetken kuluttua siitä, mihin viimeksi jäi.

Näkymät ovat PlayStation-versiosta tutut, mutta minulle grafiikan laatu riittää. Parasta Resident Evil Deadly Silencessä on mainio klassisvaikutteinen musiikki, joka luo tunnelmaa ja ennakoi hienosti tapahtumia. Painajaismaisia kontrolleja joko vihaa tai rakastaa, mutta paikallaan pyörimällä ja eteenpäin kävelemällä hahmoa liikutetaan edelleen. Mutkia on suoristettu myöhempien Residentien malliin, esimerkiksi 180 asteen pikakäännös onnistuu. Klassiset latauskuvat (hitaasti aukeavat ovet) voi ohittaa nappia painamalla.

Tanssi tähtien kanssa

Originaaliversion lisäksi mukana on hienokseltaan viritetty uusiopainos, jossa huoneet, portaat ja puzzlet ovat lähes ennallaan. Ainoa merkittävä uutuus ovat silloin tällöin yllättävät sutimisepisodit, jolloin kohti kömpivät zombit, lentävät linnut ja pomppivat sudet on silvottava kuvaruutua sohimalla. Kohtaukset rikkovat pelin rytmiä, sillä kuvakulma siirtyy hahmon silmiin, liikkua ei enää voi ja aseena on vain veitsi. Parilla ensimmäisellä kerralla päälle rymyävät elävät kuolleet säikäyttävät, mutta huispauskohtaukset ovat sen jälkeen pakkopullaa eivätkä enää elävöitä tapahtumia.

Uskalsin odottaa vaihtoehdoksi tikulla sohittavia hiirikontrolleja, mutta kosketusnäyttöä käytetään hyväksi laimeasti. Huiskimiskohtausten lisäksi tikku saa kyytiä muutamissa puzzleissa, ja yläruutu saa luvan leikkiä karttaa. Laiha lohtu on mikrofoniin puhaltelu zombie-viruksen saanutta Stars-tiimikaveria elvytettäessä. Mielenkiintoisempi uutuus on moninpeli kaverikatraan kanssa sitä varta vasten tehdyillä kentillä, ja mikä parasta, yhteispelivaihtoehto löytyy myös. Vähän kummallisesti muita pelaajia ei näe moninpelissä suoraan, vaan heidät esitetään pelkkinä tähtisymboleina. Meno vaatii jokaiselta pelaajalta oman pelin.

Mistään todellisesta keräilyharvinaisuudesta ei ole kyse, onhan seikkailu julkaistu PSOnen ja PC:n lisäksi äskettäin GameCubelle. Silti jopa paatuneen Resident Evil -veteraanin kannattaa harkita pelikauppaan kömpimistä. Vanhoihin maisemiin palaaminen paljastui häkellyttävän mukaansatempaavaksi huviksi, ja kymmenessä vuodessa osan ongelmista ja yllätyksistä olin jo autuaasti unohtanut.