Capcom ja Nintendo solmivat yksinoikeussopimuksen Resident Evil -peleistä, jotka lähitulevaisuudessa nähdään vain GameCubella. Ensimmäisen osan perusteella sopimus on kuutiopelaajien voitto.
Capcom tekee GameCubelle myös vanhoista PSone-versioista uusitut kuutiopainokset ja ensimmäisenä käsittelyyn pääsi klassikkosarjan ykkösosa. Kakkonen ja kolmonen seuraavat vuodenvaihteen tienoilla.
Racoon City on joutunut outojen hyökkäysten kohteeksi eikä kaupungin lähistöllä olevasta laboratoriosta ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Paikalle lähetetään kaksi S.T.A.R.S.-erikoisjoukkojen ryhmää, joista toinen pyyhkäistään heti hengiltä ja toisen jäsenet jäävät zombien ympäröimään kartanoon. Talossa on läjäpäin omituisia pulmia, kryptisiä vihjeitä, ansoja ja vaarallisen viruksen luomia verenhimoisia hirviöitä.
Kauhuseikkailun sankareita seurataan kiinteistä kuvakulmista, joiden vaihdoksista tulee mieleen kokeellinen taide-elokuva. Taustat ovat paikallaan pysyviä kuvia, mutta PS2:n ja Dreamcastin Veronicaan verrattuna grafiikka on nätimpää ja valaistus monta pykälää realistisempaa. Sankareiden pehmeät varjot liukuvat aidosti monimutkaisenkin esineen yli ja synkässä kartanossa on useita huoneita, joissa heiluvat lamput ja tulisijat heittävät upeita varjokuvioita.
Karmivia korstoja
Tunnelma on hyytävä. Pelaajaa säikytellään oudoilla äänillä ja yllättävillä hyökkäyksillä. Zombeja rahjustaa kimppuun vain harvakseltaan ja dramaattisissa paikoissa. Pelottava fiilis pysyy yllä synkän valaistuksen ja selkäpiitä karmivien ääniefektien voimalla. Pimeys, ukkosen jyrinä, natiseva kartano ja vaikertavat zombit luovat kammottavan kokonaisuuden.
Paikoillaan huojuvat zombit sulautuvat varjoihin lähes täydellisesti. Kosketusetäisyydeltä esiin horjahtelevat raadot aiheuttavat lukuisia vetelät housuun -paniikkitilanteita. Säikähdyksestä toivuttua rumia kuvatuksia voi silputa pistoolilla ja haulikolla, mutta isoimpia mörköjä kuritetaan muun muassa kranaatinheittimellä. Masokistit hoitelevat peruszombit pelkällä kommandopuukolla.
Mistään splatterista ei ole kyse, sillä eniten pähkäilyä aiheuttaa jatkuva ammus- ja ensiapupula. Juoneen liittyvät pulmat ratkeavat ennen pitkää erinomaisen kartan ja sitkeän kokeilun voimalla, sillä ongelmien ratkonta on etupäässä avaimiksi luonnehdittavien esineiden tonkimista.
Taskut täynnä
Resident Evilin todellinen selviytymiskamppailu käydään aikansa elänyttä rotationaalista ohjaussysteemiä ja käsittämättömiä esinerajoja vastaan. Sivuille kääntämällä sankarit pyörivät paikallaan ja pystysuuntaan painamalla kävellään tai hivuttaudutaan hitaasti taaksepäin.
Jöötiin tottuu, mutta se ei ole mikään puolustus. Ico ja Devil May Cry ovat todistaneet, että vähemmälläkin vaivalla selviää. Ahtaissa koloissa zombeilta ja vikkeliltä piskeiltä ei meinaa millään ehtiä karkuun, kun sankari pitää ensin kiepauttaa toiseen suuntaan. Pikakäännös ei paljon auta, jos jo ensimmäisen reaktion pitäisi olla pari ripeää askelta takavasempaan.
Kertakäyttöiset lähipuolustusesineet, kuten tikarit ja tainnutuspyssy paikkaavat ohjauksen puutteita. Zombin syleilystä voi paeta, jos iskee tikarin otuksen kalloon, ja sähköhärveli kärventää mätänevät äijät iloisen rätinän säestämänä.
Toinen kärsimystä aiheuttava seikka on S.T.A.R.S.-heppujen naurettavan rajoittunut kantokyky, jossa esineiden kokoa ei huomioida lainkaan. Sankarista riippuen reppuun mahtuu aseet mukaanlukien kuusi tai kahdeksan esinettä. Tyhmistä roinarajoista seuraa tuhottomasti täysin turhaa ja tunnelman tappavaa ravaamista.
Resident Evil -fanit ihastuvat ikihyviksi Capcomin grafiikkapäivitykseen ja remiksattuun juoneen. Kartanoon ja sen tiluksille on rakennettu uusia huoneita, parvekkeita ja sisäpihoja. Tuttuihin kuvioihin on tullut lisää koukeroita, sillä kartanossa lojuu entistä enemmän kummallisia esineitä.
Muiden kannattaa kiusata kauppiasta pelitestipyynnöllä. Grafiikka on loistavaa, mutta pelimekaniikassa on runsaasti vanhentuneita ratkaisuja.
Selviytymiskauhua
PSonelle 1996 ilmestynyt ja Japanissa Biohazardina tunnettu Resident Evil loi nykymuotoisen kauhuseikkailugenren. Vuonna 1993 Infogramesin PC:lle julkaisema Alone in the Dark oli perustaltaan samantyyppinen, mutta vasta Resident Evil pureutui miljoonamyynnillään massojen tietouteen.
PSone-tekniikka oli esi-3D-korttiaikoina PC:tä riuskempaa, joten Resident Eviliin tehtiin Alone in the Darkin piirrosleffatyyliä realistisempi grafiikka ja myös äänet olivat pari pykälää pelottavampia. Capcomin zombimätön huima menestys on ymmärrettävää, sillä kauhupelin tunnelman kannalta ulkoiset tekijät ovat tärkeitä.
GameCube-tekijätiimin johtajan Hideki Kamiyan mukaan Resident Evil -projekti pohjautuu 1989 Japanissa ilmestyneeseen SNES-peliin Sweet Home ja lukuisiin leffoihin, kuten George Romeron hyytävän hykerryttävään zombitrilogiaan. Alone in the Darkin mies sivuuttaa olankohautuksella.
Pitkän vatvomisen jälkeen pelisarja on siirtynyt myös elokuvaksi. Mortal Kombatista tutun Paul Andersonin ohjaama ja Milla Jovovichin tähdittämä Resident Evil -leffa pyörii jo paikallisissa teattereissa.
PC-versio
Pelit 9/97, 87 pistettä
83
