Elävät kuolleet valtasivat Suomen lähivesistöt, kun Salkkarileffaa kuvattiin aalloilla. Uusin Resident Evil ei ole yhtä mieltä kääntävän kammottava, siinä laivalla riehuu vain verenhimoisia limamutantteja.
Hyvän Resident Evil -pelin tunnistaa onnistuneista osa-alueista: kauniit ihmiset, hirveät hirviöt, osuva rytmitys, toimiva tunnelma ja aikansa kärkeen kuuluva karkkigrafiikka kuuluvat jokaiseen suosikki-Ressuun. Viime vuoden kutosessa natsasi kaikki muu paitsi tunnelma ja rytmitys, mutta puolta vuotta aiemmin ilmestyneessä pikkuveli Revelationsissa onnistui kaikki. Tai melkein kaikki, sillä käsikonsolipelinä se meni monelta fanilta kokonaan ohi.
Iloitse, oi fani, pikkuveli on kasvanut ison pojan mittoihin! Ovatko Ressun Paljastukset parasta auvoa sitten tiukan nelkkukelkun? Tuleeko Ressu-bingossa osuma kohdalleen kokoaan kasvattaneessa Revelationsissa?
Viimeinen matka
Kelmeä kuu valaisee yötä. Välimerellä seilaava Queen Zenobia -loistoristeilijä on eteerisen rauhallinen, kun BSAA:n agenttien Jill Valentinen ja Parker Lucianin vene lipuu sen rinnalle. Kadonneen kollega Chris Redfieldin viimeinen signaali jäljitettiin tähän kummituslaivaan. Tunnelma laivassa muistuttaa ajasta, jolloin Resident Evilit olivat muutakin kuin tehoahdettua toimintaa. Hylätyn aluksen käytävillä lojuvat miehistön irvokkaat ruumiit, jostain kaukaa kuuluu kolahtelua. Ja mikä hitto tuolla tuuletuskanavassa juuri liikkui?
Edes silloin, kun painajaismöröt alkavat vaappua kohti Jill-voileipä mielessään, ei peli degeneroidu aivottomaksi räimeeksi. Ammukset ovat kortilla, kammotukset kestäviä ja henki halpa. Resident Evil: Revelations on kuin matka menneisyyteen, ilman menneisyyden painolastia.
Revelationsin juoni pyörii Queen Zenobian salaisuuksien sekä aiempana vuonna bioterroristihyökkäyksen kohteeksi joutuneen Terragrigian kaupungin ympärillä. Tusinaan jaksoon pakattu tarina sisältää kymmenisen tuntia cliffhangereita, selkään puukotuksia, vehkeilyä ja dramaattisia juonenkäänteitä. Sekä pari paljastusta.
Tatit tanassa kohti kauhuja
3DS-version pahin vastus oli nelosesta perityt tönkkökontrollit. Edes kakkostatin lisäävä circle pad pro ei juurikaan parantanut käyttömukavuutta. HD-versioon kontrollit on päivitetty jämeriksi räiskintästandardien padikontrolleiksi, jotka tekevät pelistä selvästi sujuvamman ja nautittavamman. Hahmojen animointiin ei ole poltettu lisäjenejä, joten osa liikkeistä, kuten sivuaskeleet eteenpäin liikkuessa, näyttävät kummalliselta sivuttain hiihtämiseltä.
Alkuperäisversion laadusta kertoo se, että resoluution nostamisen lisäksi harvaan asiaan on pitänyt lainkaan puuttua. Ottaen huomion vaatimattomat lähtökohdat, Revelations ei ole lainkaan hullumman näköinen. Jotkut tekstuurit ovat vähän suttuisia ja hahmomalleissa on totuttua enemmän kulmikkuutta. Ainoan isomman moitteen annan hirviöiden köpöisille kuolinanimaatioille, sillä 3DS:n tehoja säästämään luodut vähäpolygoniset hirviölammikot ovat rumaa katsottavaa. Olisin tykännyt hurjasti, jos isokoneversiossa laivan kummajaismöllykät eivät vain sulaisi pois.
Itse kammotukset ovat sarjan parempaa keskitasoa. Tavalliset limalöllykät ovat vähän tylsiä, mutta pinnan alla vaanivat uiskentelijat ja mystisesti luisen sirkkelin käteensä kasvattaneet mörssärit herättävät kauhua ja kunnioitusta. Pari loppupelin pomoista syöttää myös värinää selkärankaan.
Yksi kokonaan uusi hirviötyyppi on lisätty tasoittamaan sulavamman ohjauksen helpottamaa peliä. Seinissä kasvavista möykyistä kuoriutuvat kyrmyniskat ovat yllättävän nopeita ja tykkäävät kovasti käyttää Jillin selkärankaa stressileluna.
Piukat paikat
Revelations siis hanskaa hirveät hirviöt hyvin, toimivan tunnelman erinomaisesti ja silmäkarkin siedettävästi, vaan kuinka on kauniiden ihmisten laita? Hyvin, sillä miehet ovat lihaksikkaita, naiset kurvikkaita ja solakoita. Suurin osa pelistä vietetään Jillin ja Parkerin messissä Zenobian käytävillä, silloin tällöin hypätään joko Chrisin ja Jessica Sheravatin saappaisiin tai BSAA:n oman nuijan ja tosinuijan, Keith Lumleyn ja Quint Cetchamin seuraan.
Mutta parivaljakosta riippumatta asuvalinnat kummastuttavat: miehet on puettu kunnolla ja lämpimästi, mutta naispuolisten hahmojen vaatetuksessa ei ole päätä eikä häntää. Enkä sano sitä pahalla furry-tavalla. Naiset (etenkin Jessica) kilpailevat keskenään mahdollisimman paljastavilla vaatekerrastoilla. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö märkäpuvun pointti mene vähän hukkaan, jos sitä pitää auki tissivaon vuoksi?
Juokse tai kuole
Ressubingossa on jo neljä rastia, joten Revelationsin rytmityksen on kustava ja pahasti, tai muuten olemme saaneet uuden kantajan viime vuosien parhaan Resident Evilin tittelille. Ja rytmitys hoitaakin homman kotiin, vaikkei ihan kuivin jaloin selviäkään.
Rauhallista tutkimusta tasoitetaan välillä nopeatempoisemmilla toimintakohtauksilla, joista osa toimii, toiset eivät niinkään. Sen ymmärrän, että jos jonnekin on tarinallisesti kiire, niin sinne pitää silloin myös kiirehtiä. Mutta halvat kikat, kuten muutamat areenamaiset taistelukohtaukset tyhjästä sikiävillä vihollisilla, istuvat kokonaisuuteen kuin mopoauto formulakisoihin.
Areenataistelut olisivat ihan jees, mutta kun pelaaja pakotetaan säästelemään ammuksia naurettavilla kantorajoituksilla, samalla kun maastossa lipas poikineen vain odottaa noutajaansa. Ratkaisu lisää ravaamista vanhoille alueille ammusten perässä, kun on käynyt kuluttamassa ylimääräisiä pois uusilla mestoilla. Ongelma on akuutti vain pelin alkupäässä, sillä ammusten kantorajat kasvavat seikkailun edetessä.
Pelin alkupuoli on selvästi rauhallisempi, puolen välin jälkeen lähes kaikkialle on kova hoppu, dramaattiset tapahtumat vievät ja sankarit vikisevät. Vasta aivan lopussa haukataan hetki happea ja rauhoitutaan ennen viimeistä kohtaamista.
Pisteet kotiin
Kaikenlaista pikkunarinaa voi Revelationsista keksiä, kuten önnönnöö, Metroid Primestä lainatulla skannerilla voisi tehdä muutakin kuin vain hankkia ylimääräisiä yrttejä ja piilotettuja tavaroita, tai miksi ihmeessä HD-versioon ei ole tehty kaksinpelattavaa co-op-pelimuotoa, kun kerran tekoälykaveri kuitenkin hengaa koko ajan mukana.
Kokonaisuus on niin selvästi plussan puolella, että valitukset ovat pikkusäröjä muuten mainiossa pelihelmessä. Resident Evil -universumin jopa naivistinen asenne tarinankerrontaan jaksaa viihdyttää. Tarina itsessään ei ole mikään mestariteos, mutta pitää otteessaan ja peli on hyvällä tavalla vanhanaikainen.
Vaikeaa olla tästä pitämättä. Jos Resident Evil -sarja vielä jatkaa, eikä huhuttua reset-nappia paineta, toivon jatko-osien ottavan oppia mieluummin Revelationsista kuin kutosesta.
Juho Penttilä
86
