Pelibisneksellä on paha taipumus unohtaa historiansa. Kolmenkymmenen vuoden valtaisa peliarkisto lojuu toimettomana, kun pelaava maailma laskee vain vuosineljänneksiä.
Retroilulle on muutakin tarvetta kuin vanhojen hyvien aikojen muistelu. Samaan aikaan kun koko ala huutaa helposti omaksuttavien, koko kansan pelien perään, se pitää niiden parasta lähdettä piilossa.
Retroilu on kuplinut pitkään pinnan alla vanhojen pelien ja pelikoneiden keräilijöiden kammioissa, mutta pikku hiljaa se on siirtymässä myös valtavirtaan. Kuin varkain on syntynyt pelkästään retroon keskittyneitä lehtiä, ja parikymmentä vuotta vanhojen pelien kokoelmia ilmestyy entistä tiuhempaan. Osa niistä nousee jopa kohtalaisiksi myyntimenestyksiksi.
Vanhakin nyt nuortuu
Reilut parikymmentä vuotta sitten kaikki oli uutta ja jokainen peli-idea tuore. Samalla pelit olivat tuoreita myös pelaajista, siitä typerryttävän yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan ollut aikaisemmin pelannut. Vertailu uusien ja vanhojen pelien välillä ei ole reilua, eikä edes järkevää.
Retroilu tuntui minusta pitkään tympeältä, vanhojen aikojen ansiottomalta kultaamiselta. Vähän tuntui, että vanhoja mahtipelejä hehkutetaan ja kaikkea uutta halveksitaan periaatteen vuoksi.
Intoiluni alkoi vasta uusien pelikoneiden myötä. Modatusta Xboxista sai loistavan retrojukeboxin, jolla pelaaminen sujuu sopivilla ohjaimilla ja oikeaoppisesti lattialla töllön ääressä istuskellen. Vaivattomasti ja vaikka vain vartti kerrallaan. Telkkari vielä pehmentää vanhojen pelien karua grafiikkaa sopivasti.
Vielä rajummin retro kolahti N-Gagen myötä. Kaakin potku ei piisaa kuin todella vanhojen pelien pyörittämiseen, mutta toisaalta juuri ne ovat parhainta mahdollista, taskussa kulkevaa, viiden minuutin pikaviihdettä. Satojen kuusnepapelien kirjasto on jotain taivaallisen hienoa.
Pientä purtavaa
Retroboomi ei johdu vain nostalgiasta. Maailmassa on ammottava aukko pienille, nopeasti opittaville, mutta addiktiivisille peleille. Sellaisille, joihin ei tarvitse uhrata kaikkea vapaa-aikaa, vaan joiden kanssa voi täyttää vaikka vain viiden minuutin tyhjän hetken.
Ennen nopea koukutus oli elinehto. Resurssit olivat niin vaatimattomia, että pelin oli toimittava olemattomasta esillepanosta huolimatta. Suurin osa peleistä imitoi kolikkopelejä, jotka oli alunperinkin suunniteltu pitämään otteessaan vain muutamia minuutteja. Tuotto perustui nopeaan koukutukseen, mutta jyrkästi kasvavaan haasteeseen, joka pakotti pelaajan pumppaamaan koneeseen lisää rahaa tasaisin väliajoin.
Kun Microsoft tutki ylläpitämänsä zone.com-pelipalvelun käyttäjien jakaumaa, se huomasi, että yli puolet pelaajista on naisia. He pelaavat lähes yksinomaan kortti-, lauta- ja puzzle-pelejä sekä yksinkertaisia toimintapelejä. Helppoja, nopeita ja sosiaalisia. Useimmat vastasivat, ettei niin sanottu oikea pelaaminen houkuttele, koska siihen ei kiinnosta uhrata niin paljon aikaa kuin mitä pelit vaativat. Eikä miehinen pakko kilpailla verissäpäin kiinnosta.
Zone.comin tyyppiselle pelaamiselle tuntuu olevan tilausta laajemminkin, sillä hieman samanlaista kuviota ollaan virittämässä nimellä Xbox Live Arcade. Live-nettiyhteyden kautta voisi imuroida omalle koneelle vanhoja retropelejä ja muita pikkupelejä muutaman dollarin maksua vastaan. Tyypillisesti pelin kokeilu on ilmaista, mutta jos peli kiinnostaa pidempään, siitä pitää maksaa. Vanha shareware-malli on palaamassa kuin vahingossa.
Kaikki pois piilosta
Tällä hetkellä koko video- ja tietokonepelaamisen historia on hunningolla. Kolmenkymmenen vuoden aikana tehty valtava työ halutaan vain pyyhkiä maton alle julkaisijoiden vahtiessa mustasukkaisesti ikivanhaa omaisuuttaan käyttämättä sitä kuitenkaan mihinkään.
Vanhojen pelien kokoelmia toki syydetään markkinoille jatkuvasti, mutta suurin osa kustannuksista tulee pelien siirtämisestä kallista ja vanhanaikaista reittiä pitkin paketteina kauppojen hyllyille. Miksei vanhoja pelejä voisi imuroida suoraan kännyköille, konsoleille ja PC:lle? Valmiiksi testattuina pelien mukana toimitettavien emulaattoreiden kanssa, eikä laittomasti ja vaikeasti ties mistä hämäristä paikoista kuten nyt.
Suurin osa PC:n peleistä lojuu käytännössä käyttökelvottomina, koska DOSille tehtyjä pelejä ei saa enää toimimaan nykyisissä käyttöjärjestelmissä. Ei luulisi olevan liian vaikeaa tehdä DOS-emulaattoria, jolla kymmenen vuoden takaiset pelit toimisivat uusissa koneissa.
Toki pikkupelejä tehdään muutenkin jatkuvasti, mutta syystä tai toisesta ne vaan eivät pääse klassikkopelien tasolle. Ei pikkupelejäkään voi tehdä vasemmalla kädellä, vain siksi että niitä myydään halvalla.
Eron huomaa heti, kun pelaa peräjälkeen melkeinpä mitä tahansa retroklassikkoa ja vaikka kännyköille myytäviä muutaman euron Java-pelejä. MULE, Blue Max, Boulder Dash ja Paradroid hakkaavat sisältönsä puolesta minkä tahansa Damage Sanin tai väsyneen pikku autopelin.
Syy on selvä. Ennen pienet pelit tehtiin kunnolla, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hulluimmatkin päähänpistot voitiin toteuttaa eikä kompromisseihin tarvetta, koska pelejä ei suunniteltu komiteoissa, vaan yksittäisten nuorten jannujen mielikuvituksessa. Ei ollut mitään menetettävää.
En suinkaan halua koko alan yhtäkkiä kääntyvän menneisyyteen, koska se jos mikä olisi varmin tie alaspäin. Pelihistorian kierrätys ei vaatisi miljoonaluokan satsausta. Vanhat pelit ovat järjestään pieniä ja soveltuvat siksi hyvin nettijakeluun. Hinnat kohdalleen, maksut ja saatavuus helpoiksi, niin ei tarvitsisi sortua laittomuuksiin.
