Lara Croft selvisi niistä kasvukivuista, joista Crystal Dynamicsin käsikirjoittajat kärsivät edelleen.
Ei ole Lara Croftilla helppoa. Tuotantoarvot ovat huippuluokkaa ja maailma kaipaa vahvaa naispelisankaria, mutta Laran haaveet kaatuvat lapselliseen käsikirjoitukseen. Siinä missä Naughty Dogin Uncharted-pelisarja ymmärsi kaiken oleellisen löysin rantein kirjoitetusta Indiana Jonesista, Crystal Dynamics luulee, että toiminta paranee, kun sen ottaa ihan liian vakavasti.
Rise of the Tomb Raider on loppuvuoden suuria megapelejä. Lara Croft matkustaa jumalattoman komeissa digilavasteissa Syyrian kautta Siperiaan myyttisen nuoruudenlähteen perässä. Kalleuden kintereillä juoksevat myös nats.. anteeksi, mystisen Trinity-salaseuran edustajat, joten kommelluksilta ei vältytä.
Sankaria taas rakennetaan vaikean isäsuhteen ympärille. Laran keskeinen motivaattori on jatkaa isänsä työtä ja todistaa, ettei tämä ollut huru-ukko. Sen seurauksena sankari uhkaa päästä hengestään enemmän kuin kerran. Herkän lapsen ja kivikovan sankariarkeologin välille rakennetaan siltaa, mutta tyhmät puitteet eivät kestä ja se sortuu typeryyden rotkoon.
Lapsellisen tarinan mä tahdon kertoa
Indiana Jones ja Uncharted osaavat jalostaa näistä ainesosista kepeää toimintaviihdettä, joka ottaa itsensä sopivan vakavasti. Kun keitoksesta unohtuu kokonaan huumori, se katkeroituu ja palaa pohjaan. Ja Rise of Tomb Raider on vakavuusasteeltaan samaa tasoa kuin eduskunnan täysistunto.
Jotain pahispoppoon vetovoimasta kertoo jo se, että pelin jännittävin pomotaistelu oli aivan pelin alkumetreillä karhua vastaan. Olisin itse halunnut nähdä luonnon armoille haaksirikkoutuneen toimintasankarin, jonka pahimpana vastustajana toimisi avara luonto. Ja pelisarjan perintö olisi velvoittanut mukaan jonkin muinaisjäänteen. Viimeisen ristiretken Koronadon ristin tasoinen pikkukillutin olisi toiminut paljon paremmin kuin seikkailu kuolemattoman sielun perässä.
Playstationin siivellä 90-luvun maailman valloittanut Tomb Raider esitteli nykyistä kurvikkaamman Lara Croftin, joka tyydytti niin toimintaseikkailu- kuin tirkistelynälän. Nykyinen haudanryöstäjä on seksiobjektin asemasta älykäs nuori nainen, jonka synkkä menneisyys rakentaa toimivan pohjan hahmon kasvulle. Pitkän hiljaiselon katkaissut vuonna 2013 julkaistu uus-Raider (Pelit 3/2013, 83 pistettä) lisäsi rutkasti uskottavuutta Lara Croftin hahmoon eikä jatko-osa jää yhtään huonommaksi. Harmi vain, että pelkkä hahmo ei riitä, jos muu tarinallinen anti on kuin kansalaisopiston kirjoituspiirin kollektiivisesta kynästä.
Viimeinen ristiretki
Onneksi neiti Croftin pelilliset puitteet ovat kunnossa, sillä jatkuvasti kierroksiaan kiihdyttävä toimintaseikkailu lainaa myös esitystavan Nathan Drakelta. Päätarina on kymmentuntinen vuoristorata, jossa tapahtumat etenevät konekivääritahtiin ja maisemat vaihtuvat liukuhihnalta. Parhaimmillaan Tomb Raider on hektisissä takaa-ajoissa ja pakomatkoissa, joissa jatkuvat räjähdykset valaisevat sysimustaa taivasta ja poltettu maa käristää jatkuvasti kantapäitä.
Loikkakontrollit toimivat esimerkillisesti. Lara hyppii sinne minne pitääkin ja pomppuareenoista on jalostettu ihastuttavan monipuolisia. Parhaimmillaan eteneminen muistuttaa ihka oikeaa puzzlea, kun loikat on suunniteltava etukäteen ja sopivaa tarttumapintaa täytyy etsiä.
Hypiskelyn parasta antia ovat päätarinan varrelle ripotellut vapaaehtoiset bonuskentät, jotka tarjoavat loikkimiseen pääpeliä syvempää kierrettä. Juonitehtävien väliajoille on tungettu yllättävän paljon sivutehtäviä. Lisätauhkassa painopiste on tutkimisella ja tonkimisella eikä aseeseen tarvitse tarttua kuin toisinaan. Tämä on yksinomaan hyvä asia, sillä tarinan ohella Tomb Raiderin toinen suuri uskottavuusongelma kumpuaa juuri toiminnasta.
Kadonneen aarteen metsästäjät
Välivideoissa Lara kauhistelee jopa neljän taistelijan ylivoimaa, mutta pelissä edes parinkymmenpäiset palkka-armeijat eivät ole kuin hidastustöyssy arkeologisankarille. Tulitaistelu kannustaa liikkeeseen, ja vauhdikkaan sujuva pauke puolustaa pelimekaanisesti paikkaansa, vaikka uskottavuus kärsiikin melkoisen kolauksen. Tarina toki edellyttää, että Lara taistelee jatkuvaa ylivoimaa vastaan, mutta minun on vaikea nähdä modernissa Tomb Raiderissa Simo Häyhän henkistä perijätärtä.
Kaija Papu-merkin toiminta saa valinnanvapaudesta, sillä hahmonkehitys mahdollistaa kolme liki tyystin erilaista pelityyliä. Taitava aseenkäsittelijä luottaa torrakkoon, mutta varjoissa hiippaileva assassiini taas pistelee vastarinnan päiviltä äänettömästi. Ansoittaja taas nikkaroi vaikka ruumiskasoista näppäriä joukkotuhoaseita.
Ympäröivä luonto on pullollaan erilaisia tarveaineita, joista valmistetaan kaikenlaista kätevää. Molotovin cocktail syntyy nappia painamalla, luonto antaa myös sidetarpeita. Kepeistä askarrellaan myös ammukset jouseen ja käsistään näppärä survivalisti nakertelee itse myös taistelua helpottavia savuheitteitä.
Kristallikallon valtakunta
Peleiltä on toki totuttu odottamaan typeriä juonikuvioita, mutta se ei saisi olla enää nykyisin mikään tekosyy riman laskemiselle.
Viihdekulttuurin ykkösnyrkittären soisi keskittyvän sisältöön, sillä toimiva pelimekaniikka tarvitsee tuekseen myös hyvin kirjoitetun tarinan. Lapsuusvuodet ovat ohitse, nyt olisi aika aikuistua.
Vaikka itse sankari on ysäri-Laraa uskottavampi, grafiik-kaa lukuun ottamatta pelisarja matkaa lapsellisempaan suuntaan. Vuonna 1996 julkaistu ensimmäinen Tomb Raider oli käytännössä pelkkää tasoloikkaa raunioissa ja vihollisten virkaa toimittivat satunnaiset villieläimet.
Edeltäjäänsä Rise petraa, sillä turhanpäiväistä QTE-touhuilua ei ole kuin nimeksi, ja toiminta on antanut sijaa loikinnalle ja tutkimusmatkailulle. Viikonlopun mittaisena elämysjunana Lara Croftin uusin seikkailu ei petä, mutta tästä olisi saanut jotain vielä parempaa.
Rise of the Tomb Raider
Arvosteltu: Xbox One
Saatavilla: Xbox 360
Tulossa: PS4, PC
Crystal Dynamics/Square Enix/Eidos Interactive
Ikäraja: 18
86