www.roccat.org
www.microsoft.com
Kevät koittaa ja hiiret karkaavat kedolle. Haukkana vaanivalle pelaajalle on tarjolla monta lihavaa kohdetta.
Pelihiirten tarjonta on parin viime vuoden aikana laajentunut, ohjaimia on muidenkin kuin Logitechin valikoimissa. Microsoft liittyi kisaan omalla futuristisen kulmikkaalla, mutta erinomaisesti toimivalla Sidewinder Gaming Mousellaan. Hyvää konseptia on myyty sen jälkeen uudelleen eri muodoissa, viimeisin inkarnaatio on Sidewinder X8 -pelihiiri.
Kulmikasta, mutta toimivaa
Pikaisella vilkaisulla Sidewinder X8 ei eroa esi-isästään mitenkään. Muotoilu on identtisen kulmikas ja näyttää pelottavan epämukavalta. Onneksi totuus on toinen, kun hiiren ottaa käteen. Terävänurkkaiselta näyttävä design istuu kämmenen alle erinomaisesti ja käsi lepää paikoillaan mukavasti. Vasenkätisille X8 ei silti ole tarkkaan säädetyn muotoilun takia paras vaihtoehto, vaikka vasurikäyttöönkin luultavasti tottuu ajan kanssa.
Microsoftin alkuperäisessä Sidewinder-pelihiiressä oli ehkäpä rottahistorian parhaimmat peukalonapit, joten odotukset olivat korkealla X8:n suhteen. Jostain käsittämättömästä syystä täydellistä pyörää on kuitenkin yritetty keksiä uudestaan nyt jo kaksi kertaa. Viime vuoden puolella julkaistussa halvemmassa X5-versiossa peukalopainikkeet korvattiin halvan muovisilla napeilla, sama linja jatkuu X8:ssa.
Peukalopainikkeet ovat edelleen päällekkäin perinteisen peräkkäisen sijoittelun sijasta, mikä on mainio idea. Kahden jykevän pyöreän napin sijasta kyljessä on tällä kertaa kuitenkin sisäänpäin kallistetut painikkeet, joiden käyttäminen ei olekaan niin intuitiivista kuin ennen. Huononnuksesta huolimatta X8:n peukalonapit ovat edelleen hyvät ja pesevät suurimman osan kilpailijoiden vastaavista ratkaisuista. Silti ihmetyttää, miksi kerralla onnistunutta designia väkisin huononnetaan versio versiolta. Kehitys ei aina ole hyvästä.
Metallinen rulla on karhennettu keskeltä, mutta lipsuu välillä sormen alla. Rullan painaminen vaatii myös turhan paljon voimaa. Niinpä painallukseen ei mielellään sido mitään kovin tärkeää toimintoa.
Rotta ilman häntää
X8:n erikoisuus on pelihiirissä harvinainen langattomuus. Tämä siksi, että todella tiukan paikan tullessa pro-pelaajalla ei ole varaa yhteyden takia menetettyihin sekunnin murto-osiin tai pahimpaan mahdolliseen aikaan loppuviin pattereihin. Microsoft lupailee yhteysongelmien olevan historiaa, ja X8 käyttääkin USB-väylän täyttä 500 hertsin pollausnopeutta. Tämä jää puoleen kilpailevien langallisten pelihiirten vastaavasta, mutta käytännössä yhteys tuntui riittävän peliin kuin peliin. En huomannut merkittävää hidastelua edes nopeatempoisimmassa Unreal Tournament -sinkohipassa.
Patterien kuluminen on langattomien rottien krooninen ongelma, mutta X8:ssa ongelma on ratkaistu kätevästi. Pyöreä tukiasema toimii samalla myös laturina, josta voi tarvittaessa vetää hiireen magneetilla kiinnittyvän kevyen kaapelin. Pelaaminen onnistuu myös ladattaessa eikä johtoa edes huomaa. Hiiressä on myös virtakytkin, jolla laitteen voi sammuttaa virtaa syömästä, sillä automaattinen nukahtaminen voisi aiheuttaa lagia pahassa paikassa. Latauksen tarpeen näkee kyljen näytön ja etuosan valon sykkimisestä.
Hiiri luistaa hyvin kunnollisella matolla, mutta halukkaat voivat vaihdella tassuja kolmen erilaisen vaihtoehdon välillä. Lisätassut säilytetään kätevästi tukiasemassa kannen alla, joten niiden hukkaaminen on mahdotonta. Painoja X8:aan ei voi asentaa, mutta perusmassa sopi ainakin omaan käteeni hyvin.
Pikakäännös ja muita huijauksia
Pelihiiri ei olisi eri hiiri ilman säädettävää tarkkuutta ja makrotoimintoja. X8:n maksimitarkkuus on huikeat 4000 dpi, ja hiireen voidaan ohjelmoida kerralla kolme erilaista vaihtoehtoa, joiden välillä liikutaan rullan edessä olevilla painikkeilla. Säädöt tehdään ajuriohjelmasta käsin ja asetuksia on kahdeksan erilaista tarkkuuksien 200 ja 4000 välillä. Steelseriesin yhden dpi:n tarkkuuksiseen säätöön ei venytä, mutta vaihtoehtoja on riittävästi. Valittu nopeus näkyy hiiressä kätevästi pieneltä näytöltä, joten tilaa ei tarvitse arvailla.
X8:n erikoisuus on pikakäännöstoiminto, jonka voi kalibroida nopeasti pelin aikana. Ominaisuuden ansiosta hahmo kääntyy yhdellä napin painalluksella silmänräpäyksessä täydet 180 astetta. Toiminto on niin kätevä, että se tuntuu jo lähes huijaukselta.
Makrojen tallentaminen onnistuu sekin kätevästi pelin aikana erillisen nauhoitusnapin ansiosta. Tallennuksia voi jälkikäteen hienosäätää selkeällä editorilla ja sitoa haluamiinsa painikkeisiin.
Haastaja Inarista
Saksalainen Roccat on nostamassa päätään Euroopan pelilaitevalmistajana ja ensimmäinen myyntiin asti saatu ohjain on pelihiiri Kone. Hullun suomalaisesta nimestä ja hassusta taustalle keksitystä Inari-mytologiasta huolimatta hiiri on hyvin suunniteltu laatutuote.
Muotoilultaan Kone muistuttaa vahvasti Logitechin hiiriä ja sopii käteen erinomaisesti. Tuntumaa parantaa sopivan luisumaton mattapinnoitus, josta hikisetkään nakkisormet eivät luiskahda helpolla irti. Neutraali design sopii myös vasenkätisille, jotka jäävät paitsi vain vasempaan kylkeen sijoitetuista peukalonapeista.
X8:sta poiketen Koneen peukalonapit on rakennettu perinteisempään tyyliin peräkkäin. Tämä ei kuitenkaan haittaa niiden käytettävyyttä yhtään, sillä painikkeet ovat sopivan kokoisia ja oikealla korkeudella. Niihin osuu kaukalolla vaivattomasti ja tärkeänä yksityiskohtana myös etummainen painike on helppokäyttöinen. Siihen ei tarvitse kurotella turhia, vaan pieni peukalon liike riittää. Kylkipainikkeet kohoavat käytettävyydessä aivan lajinsa kirkkaimpaan kärkeen alkuperäisen Sidewinder-pelihiiren ja Steelseries Ikarin rinnalle.
Kokonaan kuminen, sopivasti portaittain pyörivä rulla on erinomainen ja peittoaa X8:n metallisen version helposti. Materiaalin ansiosta sormi ei lipsu ja vaadittava voima on sopivan pieni. Ainoa valitus tulee painalluksen raskaudesta, jatkuvaan rullan naksutteluun vastus on hiukan turhan suuri.
Painoja ja diskovaloja
Hiiri kytketään perinteiseen tapaan piuhalla USB-väylään, jonka pollausnopeuden voi säätää kolmesta eri vaihtoehdoista, suurimmillaan varmasti riittävään 1000 hertsiin. Liitäntäpiuha vaikuttaa aluksi epäilyttävän kovalta, mutta käytössä ohut kaapeli taipuilee riittävän hyvin eikä haittaa hiiren liikkeitä.
X8:sta poiketen Koneessa ei ole vaihdettavia tassuja, mutta pohjamateriaali luistaa mainiosti materiaalilla kuin materiaalilla. Sen sijaan massan hienosäätö onnistuu pohjaan nopeasti kiinnitettävällä lisäpainolla. Vaihtoehtoja on yhteensä neljä kappaletta välillä 5–20 grammaa, minkä lisäksi hiiren voi jättää kokonaan ilman lisäpainoa. Joku voisi valittaa valintojen vähyydestä, mutta itse ainakin löysin painoista nopeasti käteeni parhaiten sopivan.
Lisää kustomointimahdollisuuksia tahtoville hiiressä on kaksi valojuovaa, joista voi säätää lähes millaisia jouluvaloja tahansa. Juovien päissä on eri ledit, joiden väriä voi säätää haluamakseen toisista riippumatta. Tämä mahdollistaa kaikki sateenkaaren värit ja erilaiset liu’ut siitä väliltä. Lisäksi valot voi säätää vilkkumaan, sykkimään tai vaihtamaan itsestään värejä. Onneksi tuikut voi myös sammuttaa kokonaan, niin kaltaiseni vanhuskin kehtaa katsella hiirtä pelipöydällään. Oikeassa ympäristössä eri väreissä sykkivä ohjain herättää silti varmasti huomiota, hyvässä ja pahassa.
Varo bannivasaraa
Tarkkuutta voi säätää ajureista kuudessa eri portaassa välillä 800–3200 dpi. Vaihtoehdoista voi valita vain osan, esimerkiksi vaikka kaksi tai kolme. Tämä on käytännöllistä, sillä harva peli vaatii enempää kuin pari erilaista tarkkuusvaihtoehtoa.
Eri tilojen välillä vaihdellaan rullan edessä olevalla kahdella painikkeella. Tämä toimii vielä hyvin, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kulloinkin valittua tilaa ei näe hiirestä mitenkään. Jonkinlainen X8-tyylinen pieni näyttö tai sitten vain yksinkertainen merkkivalo olisi ollut tuiki tarpeellinen lisä. Havainnollisuuden puute haittaa vähemmän, jos tyytyy käyttämään vain kahta tarkkuutta. Tällöin valintaan käytettävät painikkeet loogisesti vaihtavat tilan aina siihen suurempaan tai pienempään tarkkuuteen eri vaihtoehtojen välillä pyörimisen sijasta.
Makroja ei voi X8:n tavoin tallentaa kesken pelin, mutta ohjelmointikieli on erittäin monipuolinen. Mukaan voi asettaa esimerkiksi taukoja, minkä ansiosta Konetta voi käyttää vaikkapa mörpin toimintojen ketjuttamiseen. Tämä on kätevää, mutta valitettavan useassa pelissä myös kiellettyä puuhaa. Esimerkiksi World of Warcraft -tilinsä voi saada suljettua moisia kikkoja käyttämällä. Kannattaa siis tarkistaa homman laillisuus ennen makro-orgioihin ryhtymistä.
Jokaiselle jotain
Kone ja X8 ovat molemmat laadukkaita hiiriä, mutta kumpikaan ei yllä aivan täydellisyyteen. Microsoftin viimeisimmässä Sidewinder-versiossa jippo on hyvin toimiva langattomuus, mutta muuten sinänsä mainio hiiri on ottanut pientä takapakkia konseptin esitelleestä esi-isästä. Silti jos langattomuus kiinnostaa, X8 on lähes ainoa kunnollinen vaihtoehto pelaajalle. Se ei pätki kesken kovankaan toiminnan ja istuu käteen riittävän hyvin.
Roccatin sateenkaaren väreissä sykkivä perinteisempi pelihiiri on erinomaisen mukava käyttää ja säätömahdollisuuksia on runsaasti. Ainoa isompi heikkous on se, että valittua tarkkuustilaa ei näe itse ohjaimesta mitenkään. Tästä huolimatta se kiilaa pelihiirien kirkkaimman kärjen tuntumaan. Haastaja Inarista ei ole iistaja hanurista.
Roccat Kone
Microsoft Sidewinder X8
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 3.6.2009.
www.eic-game.com
Pelit-lehden entinen avustaja Kim Soares teki pelin siirtomaa-ajan kauppakomppanioista. Siinä sota on kaupankäynnin jatke.
Vanhoina hyvinä aikoina globalisaatio oli kruunun valtuuttamien kauppakomppanioiden varassa. Eurooppalaiset ylimykset janosivat silkkiä, mausteita, jalokiviä ja muuta ylellisyystavaraa, joten komppanioiden tehtävä oli varmistaa, että idän ihmeet virtasivat maailman ääristä perille. Käytännössä kaikki kynnelle kykenevät merimahdit varustivat itämaita tähyävän kauppaseuransa, vuodesta 1731 eteenpäin jopa Ruotsilla oli omansa.
Idänkaupassa oli vain yksi iso mutka. Intian valtamereltä saapuvien purjelaivojen oli nimittäin kierrettävä koko Afrikan manner, ennen kuin ne saavuttivat kotisatamansa. Vuoden kestävään matkaan sisältyi lukemattomia riskejä, joista merirosvot ja kilpailevat kauppakomppaniat eivät suinkaan olleet niitä vähäisimpiä. Aikakauden raakoja opetuksia oli, että jokainen arvolasti oli paras suojata sotalaivalla, jos ei kahdella.
Kotkalaisen Nitro Gamesin East India Company pureutuu kauppakomppanioiden värikkääseen historiaan. Sen näkökulma pitäytyy tiukasti siirtomaa-ajan merenkulussa ja kaupankäynnissä, mikään Empire: Total War -tyyppinen valtiosimulaattori se ei ole. Muuten East India Companyn aikakausi ja aihepiiri liippaa Empire: Total Waria niin läheltä, että vertailu on väistämätöntä. Herääkin kysymys, onko viisitoistahenkisen suomalaisfirman ylipäätään järkevää haastaa riitaa strategiapelien 500-kiloisen gorillan kanssa?
East India Companya puolitoista vuotta suunnitellut Kim Soares uskoo esikoispelinsä mahdollisuuksiin. "Tiesimme totta kai Empire: Total Warista ja siitä, että siihen tulee meritaisteluita", hän kertoo. "Empiren meritaisteluiden todellinen luonne paljastui vasta demon ilmestyttyä, jolloin saatoimme todeta, ettemme olleet ainakaan jäämässä jalkoihin."
Havainto oli Soareksen tiimille epäilemättä tärkeä, sillä seikkaperäisesti kuvattu laivanupotus on East India Companyn sielu. Taistelut ovat reaaliaikaisia, kuten Empiressäkin, mutta East Indiassa pelaaja voi itse tarttua ruoriin ja johtaa toimintaa suoraan lippulaivansa kannelta.
Valtioita valtioissa
East India Companyssa johdetaan yhtä kahdeksasta historiallisesta kauppakomppaniasta, tavoitteena nostaa se maailman mahtavimmaksi. Peli käynnistyy 1600-luvulla ja kestää parisataa vuotta, joten tavoitetta voi lähestyä hitaasti kiiruhtaen.
Tasapuolisuuden nimissä kaikki komppaniat – Britannia, Hollanti, Ranska, Tanska, Portugali, Ruotsi, Espanja ja Pyhä Rooman Valtakunta – saavat yhteislähdön, vaikka todellisuudessa näin ei ihan ollutkaan. Englannin yliote Itä-Intiassa ei siis ole ennalta määrätty, kuten ei myöskään Ruotsin lilliputtirooli.
Kauppakomppanian mahti perustuu pitkälti laivastojen ja valloitettujen kauppasatamien lukumäärään. Vaikka kauppaa voi käydä muuallakin kuin omissa satamissa, vihamielisen komppanian hallitsemaan kaupunkiin ei ole asiaa ilman sotalaivoja ja merijalkaväkeä.
East India Companyssa ei tehdä tutkimustyötä, koska sen ei katsottu sopivan pelin henkeen. "Pelaaja johtaa kauppakomppaniaa, ei kokonaista valtiota", Kim Soares selventää. "Lisäksi tuohon aikaan keksinnöt joka tapauksessa levisivät nopeasti. Niinpä eri alustyypit avautuvat käyttöön tiettyinä vuosina, esimerkiksi Itä-Intian purjehtija vuonna 1650 ja suurin linjalaiva vuonna 1700."
Pelin jokaisella kaupungilla on oma päätuotteensa, esimerkiksi silkkiä saa vain Intiasta ja norsunluuta Afrikan kainalosta. Kauppakomppania on pulassa, jos sen pääsy kysytyimpien tavaroiden äärelle estyy. Satamien hallinnalla on merkitystä myös laivastojen toimintakyvyn kannalta. Jokaisella laivastolla on ympyrällä ilmaistu toimintasäde, jonka puitteissa laivaston on vierailtava ystävällismielisessä satamassa.
"Se kuvastaa sitä, että miehistöt tarvitsevat tuoretta vettä, hedelmiä ja muita välttämättömyyksiä", kertoo Soares. "Jos toimintasäde kuluu loppuun, laivaston eteneminen hidastuu mateluksi. Jo tästä syystä jokaisella satamalla on strategista merkitystä, Afrikan kärjessä olevilla kaupungeilla aivan erityisesti."
East India Companyn hinnat kehittyvät dynaamisesti. Jos samaa tavaraa ostetaan paljon, tuottajat nostavat hintojaan. Euroopassa saman tavaran ylitarjonta vastaavasti pudottaa siitä maksettavaa yksikköhintaa. Yhden ja saman kauppareitin lypsäminen ei siis kannata, sillä voittomarginaalit kutistuvat lopulta olemattomiin.
"Hintojen seuraaminen ei vaadi hirveästi työtä, sillä satamaruudusta näkee suoraan, paljonko milläkin tuotteella tekee voittoa tai tappiota kotipuolessa", Soares kertoo. "Silkkiä voi tietysti viedä Intiasta vaikka Afrikkaan, mutta siinä ei oikein tee voittoa."
Sadan laivan voimalla
Empire: Total Warista poiketen East India Company etenee myös strategisella kartalla reaaliajassa. Pelaaja pysyy tilanteen herrana pelikellon nopeutta säätämällä, vaihtoehtoja riittää pikakelauksesta etanavauhtiin.
Kauppakomppanialla voi olla enimmillään kaksikymmentä laivastoa, niissä kussakin viisi alusta. Laivastojen koostumus on punnittava tarkkaan, sillä vaikka suuriin kauppalaivoihin mahtuu paljon lastia, turvattomille vesille ei ole asiaa ilman sotalaivoja.
Jokaista laivaa ei tarvitse paimentaa käsin, sillä laivastoja voi kytkeä vaivatta vakioreiteille. Kaupankäyntiehtojen ohella vakioreitillä seilaavaa laivastoa voi ohjeistaa vihollisten varalta, joko välttelemään kontaktia tai hakeutumaan taisteluun. Kauppakomppania ei tietenkään voi turvata taloudellisia intressejään pelkillä sopimuksilla ja perääntymistaktiikalla. Missä ei käydä kauppaa, siellä käydään sotaa. Sodanjulistukset on harkittava silti tarkkaan, sillä merisota on suurten panosten peliä.
"Jos aiot hyökätä esimerkiksi Ranskan kimppuun, sotalaivojen rakentamiseen on varattava viisi–kuusi vuotta", pelisuunnittelija Soares kertoo. "Pienet laivat rakentuvat toki parissa kuukaudessa, mutta linjalaivaan menee jo yli vuosi. Jos menetät taistelussa kokonaisen laivaston, se sattuu paljon."
"Liittolaisten oletetaan tukevan toisiaan sodassa. Mikäli pelaajan liittolainen ajautuu sotaan jonkun kolmannen osapuolen kanssa, pelaaja voi vielä päättää, julistaako itsekin tälle sodan vai purkaako liiton."
Rautaiset miehet, puiset laivat
East India Company siirtyy meritaisteluiden ajaksi strategiselta kartalta taktiseen tilaan, jossa mestarit erotellaan komentajista aidonnäköisesti vellovien maininkien keskellä. Vihollista ei voi jyrätä pelkällä lukumäärällä, sillä taisteluun voi tuoda vain yhden viiden aluksen kokoisen laivaston kerrallaan.
Hyökkäyskäskyjen naksutteluun saadaan lisäväriä kipparointimoodista, jossa pelaaja siirtyy oman lippulaivansa kannelle. Tällöin muu laivasto taistelee tekoälyn ohjauksessa, mutta aiemmin annettuja käskyjä noudattaen.
Kipparointimoodi on tarpeen, sillä menestys vaatii muutakin kuin laivan ajamisen sopivalle ampumaetäisyydelle. Taistelutaktiikat, kurssi ja purjeiden asento on aina sovitettava vallitseviin meriolosuhteisiin. Vain aloittelija yrittää purjehtia suoraan vastatuuleen tai ampuu täyslaidallisen päin korkeaa aallokkoa. Myrskysäällä pienimmät laivat heittelehtivät vaahtopäiden keskellä kuin korkit. Silloin tykeillä osuminen on onnenkauppaa.
"Laivan upottaminen onnistuu parhaiten isoilla peruskuulilla, jotka aiheuttavat eniten runkovahinkoa", Kim Soares kertoo. "Etenkin suuret linjalaivat tekevät hirvittävää jälkeä yhdelläkin täyslaidallisella. Usein voi olla järkevää ensin ampua ketjukuulilla kohteen mastot totaalisen rikki, jolloin vihollislaiva jää kellumaan avuttomana paikoilleen. Sen jälkeen sitä on turvallisempi tulittaa kuolleesta kulmasta."
Soares muistuttaa, että laivoja voi myös vallata. "Lastin ryöstäminen on taloudellisesti järkevämpää kuin laivan ampuminen pohjaan. Jos omaa miehistöä on tarpeeksi, vallatun laivan voi ottaa omaan laivastoonsa."
Valtauskäskyn jälkeen lopputulos riippuu käytännössä miehistön määrästä. Puntteja voi tasoittaa kurittamalla vihollista raehauleilla. Sekin auttaa, jos ruuma on sullottu täyteen merijalkaväkeä. Alakynteen jäänyt vihollisalus saattaa myös antautua omatoimisesti.
Yksityiskohtaisten meritaisteluiden vastapainoksi satamakaupunkien valloitus perustuu puhtaasti matematiikkaan. Se, jolla on eniten tykkejä ja merisotilaita, voittaa. Kaupungin hallitsija voi parantaa mahdollisuuksiaan rakentamalla linnoituksia.
Sodat hiipuvat kuin itsestään, kun osapuolet menettävät laivastojaan. Sotalaivojen loputtua on parempi solmia aselepo. Rauhansopimuksen voi ostaa vaikka rahalla, sillä East India Companyssa sota kannattaa vain niin kauan kuin se on taloudellisesti kannattavaa.
