Oppipoika

Asenne on suck

Olen tähän asti ollut skeptinen pelialalla trendikkään gameficationin eli pelillistämisen suhteen. Ajatus siitä, että opettaminen voitaisiin mullistaa videopeleistä opittujen keinojen avulla, tuntui hump... idealistiselta. Vaikka peleistä oppii käsikoordinaatiota ja sekalaista nippelitietoa, eivät ne tunnu toimivalta ratkaisulta pitkäjänteiseen opiskeluun.

Nyt en olekaan asiasta enää niin varma. Rocksmith on jotain aivan uutta. Se on aivan erilainen kuin tähän asti nähdyt, lähinnä huvittaviksi seurapeleiksi ja kikkailukokeiluiksi jääneet muovikitararämpytykset. Rocksmith ei ole vain viihdyttävä peli, se on huolella kasattu opetussimulaattori, joka tarjoaa valtavan määrän erilaisia harjoitteita myös kaltaiselleni täysin osaamattomalle kitaristille.

Ennen Rocksmithin kokeilemista en ole edes koskenut sähkökitaraan, akustisellakin kokeiluni olivat jääneet lyhyiksi räpellyksiksi. Pelkäsin, että jos Rocksmith on sitä mitä on luvattu, se voi olla liian vaikea täydelle amatöörille.

Ja olihan se vaikea. Muutamat ensimmäiset biisit menivät läpi nakkisormin näppäiltynäkin, mutta jo parin pelitunnin jälkeen nousi seinä pystyyn. Olin huono, ja sen peli kyllä kertoi. Mutta vaikeus ei johtanut turhautumiseen, halusin kehittyä pelin vaatimalle tasolle. Rocksmith tarjosi työkalut kehittyä.

Rokkipojan opinpolku

Kitaransoiton opettelu ei jää pelkkiin biiseihin, vaan pelillä on tarjottavanaan myös laaja kirjo erilaisia pienempiä harjoituksia, joiden kautta voi esimerkiksi harjoitella hidastettuna kohtia vaikeasta biisistä. Liudalla minipelejä parannetaan tiettyä taitoa, kuten oikean raidan hakua.

Hienoin oivallus opin polulla on dynaaminen vaikeustaso, joka elää omien soittotaitojen mukana. Uramoodissa ei valita vaikeustasoa tai mitään muutakaan kappaleiden sisältöihin vaikuttavaa, peli päättää, mitä opettaa pelaajallensa ja milloin. Itse en vajaan viikon aikana ehtinyt soittaa kuin alkeellisia yksittäisten sointujen sävellyksiä, monimutkaisemmista kuvioista ei ollut tietoakaan.

Rocksmith on kärsivällinen ja antelias mestari, mutta se vartioi salaisuuksiaan mustasukkaisesti: pelin alussa lähes kaikki ominaisuudet ovat lukittuja. Avaimet rockin korkeampien salaisuuksien äärelle annetaan vain ja ainoastaan niille oppilaille, jotka osoittavat arvonsa uramoodissa. Sen ja soittajan mukaan skaalautuvan vaikeustasonsa takia Rocksmithistä ei ole bilepeliksi.

Telkkua tihrustaen tähteyteen

Rocksmithin mekaniikan ainoa merkittävä ongelma liittyy soittoraidan visualisointiin. Peliruutu muistuttaa ulkoisesti Guitar Heroista tuttua horisontista kohti juoksevaa rataa, jota pitkin kamera liukuu, kun on määrä vaihtaa käden paikkaa skeban kaulalla. Esitystapa on enimmäkseen hyvin selkeä, sillä kielillä on omat toisistaan erottuvat värikoodinsa. Ongelmana on kuitenkin se, että juoksevan kuvion kolmiulotteisuuden takia ei aina ole selvää, minkä raidan kohdalla sormen pitäisi olla soitettaessa. Pelisilmän harjaantuessa ongelma varmaankin häviää, mutta aloittelijalle se aiheutti jatkuvasti turhauttavia missattuja sointuja.

Peli johdattelee ummikonkin mekaniikkaansa pehmeästi, mutta ei juuri selittele tekemisiään. Opi tekemällä on parhaiten peleihin sopeutuva koulutusmenetelmä, mutta Rocksmith voisi välillä selittää soittamisen taustalla olevaa musiikin teoriaa, edes valinnaisena kotiläksynä. Itse opin parhaiten, kun ymmärrän edes jollain tasolla tekemisen logiikan.

Sulkeutuneen ja mekanistisen luonteensa takia en suosittele Rocksmithiä ainoaksi kitaransoiton oppimateriaaliksi. Kehotan täyttä aloittelijaa hankkimaan ainakin oheiskirjallisuutta ja mieluiten myös ihmisen opetusta pelaamisen rinnalle, mikäli aikomuksena on oppia muutakin kuin ruudun ohjeiden mekaanista toistamista. Osaksi laajempaa opetusohjelmaa Rocksmith sopii mainiosti.

Olin hyvin skeptinen Rocksmithin suhteen, mutta ilokseni pelkoni olivat turhia. Rocksmith on täydellä sydämellä tehty opetussimulaattori, jossa on soittamisen meininki mukana jo alusta asti täydelle rokkiummikollekin.

Lassi Lapintie

Rokkiseppä yllättää, sillä väsähtäneen kikkapelin sijasta tulikin vakavasti otettavan opetussimulaattori, joka toimii nakkisormenkin hyppysissä.

89

Kisälli

Basisti kitaran kimpussa, yritys 236

Lähinnä sisustuselementtinä toiminut skeba sai uuden elämän, kiitos Rocksmithin.

Bassoa on tullut soitettua karvan alle vuosikymmenen, mutta plektra pysyy hyvin välttävästi kädessä, kuusikielisestä irtoaa yhteensä noin kolme sointua. Hevikeppini onkin istunut olohuoneen nurkassa ruosteisine kielineen, sillä treeni-into loppui aikoinaan lyhyeen. Nuivaan opetusmateriaalista rämpyttelemiseen en saa enää itseäni ruoskittua, joten Rocksmith tarjosi loistavan sauman opetteluun pelaamalla.

Aloittaminen on helppoa. Pelin mukana tullut soitin/usb-kaapeli kitaran ja konsolin väliin, ja sitten aloittelevalle kitarasankarille opetetaan soittimen virityksen salat. Tuttua huttua, joten hyökkään ensimmäisten biisien kimppuun Les Paul tanassa. Alkupään kappaleet menevät helposti läpi hyvillä pisteillä, jonka jälkeen olen valmis nousemaan pikkuklubin lavalle.

Tässä vaiheessa tulee ensimmäinen positiivinen yllätys: treeneissä hyvin klaarattuihin biiseihin on ilmestynyt lisää nuotteja soitettavaksi! Rocksmithin vaikeusaste skaalautuu todella hyvin pelaajan taitojen mukaan. Toisena mukavana yllätyksenä yleisö palkitsee tarkasti soittanutta rokkaria yhdellä (tai jopa kahdella) encore-kappaleella.

Ylimielisesti kahlaan useamman treenikeikkarupeaman läpi koskematta kitarakoulun päivän opetuksiin, koska kyllähän monet perustekniikat pätevät sekä neli- että kuusikielisillä. Hetken päästä rokkidiivailu kolahtaa omaan nilkkaan. Keikkapaikkojen kasvaessa uutta sälää pukkaa biiseihin yllättäen enemmän kuin mihin sormet taittuvat.

Eikun takaisin treenikselle hiomaan tekniikkaa, mieli nöyränä. Treenimuotoina toimii kattavat tekniikkahaasteet sekä hauskasti toteutetut minipelit, joista etenkin otelautaa opettava Scale Runner osoittautui todella hyödylliseksi. Biisejä pystyy lisäksi tahkoamaan soittokuntoon vaikka riffi kerrallaan.

Ei basismia tai nelikielisvihaa!

Bändien tyhmiäkään ei ole unohdettu. Pelin toisessa painoksessa myös bassonuotteja pääsee soittamaan, joko oikealla nelikielisellä tai vaihtoehtoisesti kitaran kautta emuloituna. Bassolla taival meni, vähemmän yllättäen, huomattavasti jouhevammin kuin kuusikielisellä, mutta vaikeusaste piti kuitenkin huolen siitä, että soitossa oli pientä haastetta koko ajan.

Taitopisteiden karttuessa aukeaa kaikkea kivaa sälää vahvistinpuolelle, jossa pääsee ruuvaamaan soundeja mieleisikseen. Löytyy kattava valikoima efektipolkimia, vahvistimia, kaiutinkaappeja ynnä muuta härpäkettä. Valinnanvaraa on niin paljon, että sen aina haluamansa Ultimaattisen Kitarasoundin™ löytäminen on helppoa. Jossei mukana tulleet kilkkeet riitä, pelin kaupasta löytyy vielä lisää.

Teknisesti Rocksmithistä ei juuri valittamista löydy. Nuotit rekisteröityvät hyvin niin halpa-Epiphonella kuin vähän kalliimmalla Warwickin bassolla. Osumien ei tarvi olla voimakkuudeltaan täydellisiä, kunhan ne osuvat oikeisiin nauhaväleihin. Peli antaa sopivasti anteeksi, muttei kuitenkaan missään vaiheessa liikaa. Ainoat tekniset ongelmat aiheutuivat HDMI-kaapelista, sillä arvostelukonsoli yhdistettynä suoraan taulutelkkariin HDMI:n kautta aiheutti lähes sietämättömän viiveen nuottien toistossa. Komponenttikaapeli tilalle ja ongelma hävisi lähes olemattomiin.

Biisilistalta löytyy mukavan kokoinen luotaus neljän eri vuosikymmenen rock-musiikkiin, mikä on kaltaiselleni lievästä heviautismista kärsivälle hyvää siedätyshoitoa. Lisäksi ladattavia biisejä löytyy tällä hetkellä yli viisikymmentä. Ne sisältävät raskaampaakin osastoa, joten mielekäs soitettava tuskin loppuu heti kesken.

Rocksmith vakuutti. Teknisesti se on toimiva paketti, vaikeusasteen muokkautuminen toimii kuin unelma, ja ennen kaikkea, se on pirun hauskaa ajanvietettä. Pc-versio lähti tilaukseen, ja hevi-Explorerini tulee saamaan pikimmiten uuden kielisetin. Loistavaa soolotiluttajaa minusta tuskin tulee pelin oppien avulla, mutta jos nyt alkuun edes välttävä komppikitaristi.

Marko Mäkinen

Rocksmith sytytti uudelleen kipinän kuusikielisen opetteluun.

90

Mestari

Hei me rokataan!

Rocksmith lupaa tehdä kenestä vain kitarasankarin, mutta miten käy, jos on seppä jo syntyessään?

Olen pitkään halunnut tunnustaa jotakin: Guitar Hero johdannaisineen on kuivakkaa ajanvietettä. Kymmenisen vuotta kitaraa rämpyttäneenä eriväristen nappuloiden hakkaus oikean rytmin tahtiin tuo enemmän mieleen Speden spelit kuin musiikin soittamisen. Niinpä Rocksmith tuntui jo lähtökohtaisesti paljon kiinnostavammalta. Hei, tässähän käytetään ihan oikeaa skebaa!

Aivan ensimmäisenä onnittelen Ubisoftia toimivasta tekniikasta. Ibanezin rokkikeppi kiinni koneeseen usb-johdolla ja avot, homma skulaa ilman minkäänlaista säätöä.

Rokkisepät ovat myös takoneet peliinsä monipuolisesti tekemistä. On uramoodia, arcade-tyylisiä minipelejä, tekniikoiden esittelyä, ainakin piljuuna eri tapaa harjoitella biisejä… Biisilista painottuu valitettavasti uudempaan rokkiin, mutta on pääosin ihan ok. Nirvana ja Pixies lämmittivät kalseaa ysärisydäntäni.

Ja parin illan jälkeen kytkin kitaran taas mieluummin Fenderin kuin Microsoftin boksiin. Ummikolle Rocksmith on varmasti mukaansatempaava ensikosketus kuusikielisten ihmeelliseen maailmaan, mutta kokenut soittaja jätetään tyhjän päälle.

Rokista rakettitiedettä

Turhautuminen alkaa vaikeustasoista. Niitä ei ole! Sen sijaan Rocksmith nostaa tai laskee nuottien määrää sen mukaan, miten hyvin pelissä pärjää. Oletuksena nuotit ovat tasoa ”alkeet” ja niiden kehittäminen huippuunsa vaatii puuduttavaa kolmen nuotin juoksutusten sahaamista. Arvatkaa, kuinka palkitsevaa on grindauksen toistaminen erikseen jokaisen biisin kohdalla.

Eritasoisten sovitusten välillä pomppiminen tuntuu muutenkin oudon nurinkuriselta. Analogisessa maailmassa opettelu tapahtuu toiston kautta: riffiä jauhetaan muuttumattomana, kunnes se menee lihasmuistiin ja sormet hapuilevat sitä automaattisesti. Rocksmithin lennosta tapahtuva vaikeudensäätö on hieno markkinointitemppu, mutta kikkailu tekee tepposet lihasmuistille: opeteltavaa onkin yllättäen moninkertaisesti. Oman kokemukseni mukaan biisi on helpompi ja nopeampi opetella kerralla kuntoon kuin kymmenen välivaiheen kautta.

Nurinkurisuutta edustaa myös Rocksmithin nuotitusjärjestelmä. Perinteisesti kitaratabulatuureja luetaan vasemmalta oikealle ja painettavat nauhavälit ilmaistaan selkeästi numeroina. Rocksmithissa käytössä on syvyyssuunnassa loputtomiin jatkuva otelauta, jota pitkin lentelee, hmm, erivärisiä pallukoita. Okei, onhan se pelimäistä ja täysnyypälle mahdollisesti helposti avautuvaa, mutta tabeihin tottuneella olo on orpo kuin Mannerheimilla Keniassa.

Voi olla, että vanha koira ei vain opi uusia lickejä, mutta en päässyt millään kunnolla sinuiksi systeemin kanssa. Soittotaidon sijaan testiin joutui lukutaito. Jossain mättää, jos Musen Plug In Babyn intro aiheutti Rocksmithin parissa tulikivenkatkuista kiroilua, mutta taittui googletetun amatööritabin avulla hetkessä.

(I Can’t Get No) Satisfaction

En odottanut Rocksmithin opettavan minulle mitään ihmeellistä uutta, onhan kyseessä aloittelijoille suunnattu pelisofta. Ajattelin sen kuitenkin olevan hauska ja rento tapa treenata omia soittotaitoja, sekä oppia siinä sivussa uusia kappaleita.

Hauska? Helpotettujen riffien hinkkaaminen on lähempänä tylsää. Rento? Selkäytimeen iskostuneen nuotinlukutavan vaihto erilaiseen (ja kömpelömpään) on kaikkea muuta. Mitä tulee biisien opetteluun, jos homma sujuu nohevammin tabulatuurien avulla, mitä järkeä on erillisessä ohjelmistossa?

Arvostan Ubisoftin yritystä luoda kenelle tahansa sopiva virtuaalinen kitarakoulu. Soittoura lähtee varmasti motivoituneemmin käyntiin Rocksmithin pelimäisten tavoitteiden parissa kuin yksin makuuhuoneen nurkassa Enter Sandmania tapaillen. Omat fiilikseni asettuivat kuitenkin ärtymyksen ja hämmennyksen rajamaille.

Asteittain vaikeutuvia nuotteja epäluontevalla esitystavalla? Yeah, right. Palataan asiaan sitten jatko-osassa.

Aleksandr Manzos

66,6

Aloittelijalle antoisa, mutta pidempään soittaneelle turhauttava kitarapeli.