Rollcage Stage II (PSone) – Kun viisisataa mailia tunnissa ei riitä

Rollcagen tulevaisuudessa kilpa-autojen vauhti on hurjaa, mutta hämärän peittoon jää, ovatko kuninkuusluokkien mestarit edelleen suomalaisia? Todennäköisesti ovat.

Kuski kiitää tunneliin, kiepsahtaa seinän kautta kattoon hakemaan lisää vauhtia. Tunneli loppuu aikanaan, ja samoin käy kilpailijan ilakoinnille takaa-ajajien ampuman ohjuksen lasahtaessa takapuskuriin. Isku palauttaa kuljettajan kirjaimellisesti maan pinnalle, mutta pilkka osuu myös kiusaajia omaan nilkkaan kun valtava mainosplakaatti romahtaa heidän niskaansa. Tervetuloa tulevaisuuden autourheiluviihteen pariin, jossa luodit lentävät mutta ketään ei satu.

Kaasua, komisario Palmu

Rollcagen jatko-osassa Stage II:ssa ajetaan futuristisilla autoilla lujaa vailla realismin häivääkään. Kaikki keinot ovat sallittuja ja vain voitto kelpaa.

Pelissä on kolme kampanjaa, joissa jokaisessa on useita monen osakilpailun liigoja. Alkutilanteessa suurin osa pelivaihtoehdoista on lukittuna, ja menestys kampanjoissa avaa niitä vähitellen. Voitoittakin saattaa liigan selvittää, mutta kärkitilat ovat tärkeitä. Jokaisen osakilpailun ensimmäistä kertaa voittamalla autotalliin ilmestyy uusi, parempi menopeli käytettäväksi kaikkiin muihinkin pelimoodeihin.

Jo alussa valittavina olevien arcaden, aika-ajojen ja harjoittelun lisäksi avautuu mitä moninaisempia pelimuotoja: takaa-ajo, Rubble Soccer -jalkapallo, kaikki radat käsittävä super-aika-ajo ja paljon muuta. Tekeminen ei lopu kesken, kun lähes kaikista on useita muunnelmia. Kaksinpeli luonnistuu pysty- tai vaakasuoraan jaetulla ruudulla, jolloin valittavana on yksittäisiä kisoja, turnauksia ja tylsähköjä taistelutapahtumia.

Kieli keskellä suuta

Kilpailut ovat lievästi sanottuna hektisiä. Autot ampaisevat heti lähdöstä muutamassa sekunnissa noin 300 mailin tuntinopeuteen. Kilpailun sijoittuessa muualle kuin maapallolle on painovoimakin erilainen. Autot kulkevat katossa ja seinillä siinä missä asfaltillakin, ja hyppäävät pitkälle sekä tyylikkäästi.

Vauhti on kovaa, ja se välittyy ruudulta. Alamäet ja radoilta löytyvät lukuisat vauhdinlisäyslaatat nostavat mittarineulan lähemmäs viittäsataa, ja turbon avulla nopeuslukema voi alkaa seiskalla, jolloin mistään ei enää ehdi tajuta mitään.

Ajovirheitä ei voi välttää, sen takaa jo pelkästään vauhti. Pelattavuus on onneksi kohdallaan, eikä kontrolleja voi kolareista syyttää. Auto tottelee herraansa sekä analogitatilla että digitaalipadilla, eikä kaasun ja olkapäänapeista käytettävien asejärjestelmien lisäksi muita nappeja juuri tarvitsekaan _ jarru on pelkkä koriste.

Silmä käteen

Rollcage Stage II vyöryttää ruudulle kaunista ja yksityiskohtaista grafiikkaa ilman pienintäkään nylkytystä. Kuvat antavat vain kalpean aavistuksen totuudesta, sillä liikkeessä valot, varjot, savu ja räjähdykset saavat aivan uusia ulottuvuuksia.

Kaksitoista asejärjestelmää ovat peruskamaa, mutta niiden efektit ovat hienon hienoja. Osa niistä, kuten turbo, muita hidastava aikawarppaus tai eteenpäin vievä madonreikä eivät sanan varsinaisessa merkityksessä ole aseita. Autojen rikkoutumattomuus aiheuttaa sen, että aseet pysäyttävät auton ja/tai kääntävät sen väärään suuntaan.

Valtaosan radan vierustan rakenteista saa ammuttua tuusaksi. Tästä on hyötyäkin: räjähtelevät rakennukset hidastavat kanssakilpailijoita, tilille ropsahtaa pisteitä ja saattaapa paineaalto antaa hyvällä tuurilla omalle biilille lisävauhtiakin.

Ajoa siivittää laaja valikoima hämärää, jungle-tyylistä musiikkia. Vaikka en henkilökohtaisesti pystyisi pelin ulkopuolella tämänkaltaista musiikkia kuuntelemaankaan, sopivat kappaleet toiminnan taustalle paremmin kuin hyvin.

Tuuriakin tarvitaan

Alussa äärimmäisen huonosti ajavat, lapsellisia virheitä tekevät tekoälykuskit osoittautuvat jo hetken päästä kelpo kilpailijoiksi, joiden päihittämiseen saa nähdä tosissaan vaivaa. Moneenkaan erheeseen ei ole varaa myöhemmissä kisoissa, jos haluaa taistella kärkisijoista.

Virheetön suorituskaan ei välttämättä riitä, jos onnea uupuu. Kun tietokoneen auto saa satunnaisesti määräytyvistä asepaketeista pari turboa, ja itse jää kokonaan ilman, karkaa vastustaja armotta horisonttiin. Vaikka tämä toimii toisinkin päin, on se silti tavallaan epäreilua.

Lähtö on puolestaan koneen akilleen kantapää. Kun painaa kaasua vasta valon vaihduttua vihreäksi, ampaisee auto liikkeelle kuin katapultista, eikä kone hallitse tätä taktiikkaa lainkaan. Ero saattaa muodostua heti alussa moneksi sekunniksi hyvän lähdön ansiosta, ja kun ensimmäisenä ajava saa napattua suurimman osan bonuspaketeista kasvaa rako todennäköisesti entisestään.

Rollcagen kokonaisuudessa on jotain käsittämätöntä. Siitä huokuu tekemisen ilo, ja kenties juuri tämän takia sitä on harvinaisen hauska pelata. Mitään syvällistä on turha odottaa, mutta eipä peli yritäkään olla mitään muuta kuin on: pelattava, upea, vauhdikas autopeli. Tavallaan tätä voisi jo kutsua oman alansa taideteokseksi. Krediiteistä paljastunut tekijätiimin suhteellinen pienuus tekee saavutuksesta vielä kunnioitettavamman.

92