Running Wild (PSone) – Mullon levottomat jalat

PlayStationin ajopeleistä ei ole pulaa, eikä tyylilaji uhkaa kuolla sukupuuttoon. Running Wild tuo genreen jotain pientä uutta. Tällä kertaa ei ajella autolla, vesijetillä, veneellä, lumilaudalla tai scifi-härvelillä, vaan menopelinä toimivat jalat.

Kerrankin pelin nimi on kuvaava ja kertoo paljon. Running Wildissä villieläimet juoksevat villisti keskenään kilpaa. Tästä huolimatta kyseessä on kuitenkin melko perinteinen ajopeli, jossa yritetään voittaa muut ja radalta löytyy power-upeja ja vauhtiraitoja.

Pelaajalla on valittavaan kuusi eläinhahmoa, jotka käyttäytyvät eri tavalla. Toinen on nopeampi, toinen ketterämpi, kolmannella on enemmän poweria tai neljäs hyppää pidemmälle.

Manga-tyypeistä on päästy eroon. Nämä hemmot voisi kuvitella näkevänsä telkkarissa viikonloppuaamujen uusissa amerikkalaisissa piirretyistä. Tai miksipä ei yhtä hyvin vaikkapa Warner Brosin klassikoissa.

Valittavana on punk-seepra, sexy kaniini, voimakas elefantti, sotilaallinen myyrä, aggressiivinen härkä tai suloinen panda. Hahmot ovat mainioita ja eroavat selvästi toisistaan. Sympaattisia ja persoonallisia tyyppejä, joilla pelaa mielellään.

Perheen pienimmät

Running Wildin kohderyhmä on lapset. Ei siksi, että hahmot ovat eläimiä, vaan siksi, että peli on yksinkertainen, suloinen ja nopeasti opittava. Itse suosittelisin peliä alle 12-vuotiaille, vaikka kyllä siitä karvainen kolmekymppinenkin oman aikansa nautti.

Power-upit aktivoituvat itsestään, eli niitä ei tarvitse aktivoida. Pelaajalle riittää kun oppii käyttämään juokse-, hyppää- ja hyökkää-nappuloita suuntaohjaimen lisäksi. Tärinäohjaimen hyväksikäyttö on kohtalaista nykylaatua, joka ei juurikaan häikäise, mutta luo jonkin verran fiilistä.

Lisäksi Running Wild on aika helppo peli. Nakkisorminen pelikriitikko selvisi ensimmäisellä pelikerralla kisan toiseksi, vaikka kävikin tutustumassa radan esteisiin polvituntumalta.

Kohderyhmästä kertoo myös se, että latausten välillä peli antaa selkeitä vihjeitä tyyliin "kaupungissa: alempi reitti on helpompi" tai "sähkölamppu tekee sinut suuremmaksi".

Sitten baanalle

Aluksi valittavana on neljä eri rataa, jotka poikkevat sopivasti toisistaan. Kovin valtavasti omaperäisyyspisteitä aavikko-, kaupunki-, tulivuori- ja jäämaailma eivät kuitenkaan kerää. Lisäksi pelissä on kaksi kätkettyä maailmaa ja muutama kätketty pelihahmo.

Ainakin pari pelimaailmaa lisää olisivat tervetulleita. Tai sitten nykyiset saisivat olla suurempia.

Kun pari ensimmäistä sekuntia peliä on kulunut, mieleen tulee Crash Bandicoot. Minuutin kuluttua löytyy kuitenkin paljon parempi vertailukohta: kilpailevan konsolin Mario Kart. Mielikuva syntyy pelien perusideoiden lisäksi värimaailmasta. Myös Running Wild on iloinen "karamellipeli".

Power-upeja ei ole valtavaa määrää, mutta ne kaikki ovat ihan hauskoja. Yksi tekee pelihahmosta niin suuren, että se pystyy tallaamaan muut jalkoihinsa, toinen lisää huippunopeutta, kolmas antaa lentämisen kyvyn ja sitä rataa.

Tärkeintä on kuitenkin oppia käyttämään hyväkseen nopeutta lisääviä vauhtiraitoja. Niillä pääsee edelläolijasta ohitse todella näppärästi.

Pelaaja voi kilpailla pelkkää aikaa vastaan, jolloin Running Wild tallentaa muistikortille automaattisesti parhaat kierrosajat ja pitää niistä kirjaa. Hauskinta on kisata muita vastaan ja ottaa matsi parhaimmillaan neljän ihmisen välillä.

Grafiikka ei maailmaa mullista, mutta ruutu päivittyy nopeasti. Vauhdin tuntua siis riittää. Ohjaus on välillä hieman yliherkkä: pelihahmo törmää turhan helposti radan laitaan, heittää kuperkeikan ja vauhti hidastuu. Nakkisorminen pelaaja päästää silloin ilmoille sanan, joka alkaa s:llä ja loppuu a:han, mutta ei ole "salamimakkara". Kuolemia ei tässä pelissä kuitenkaan tunneta, joten v-retoriikkaan asti meneminen ei ole tarpeen.

Nykytyyliin edellisen pelin voi katsoa myös uusintana. Uusinnat peli ohjaa itse. "Kamerakulmat" muuttuvat vauhdikkaasti, oman hahmon pärjäämistä ja ohituksia on ilo seurata. Mutta parin uusinnan jälkeen alkaa tuntua samalta kuin kuunnellessa Rolling Stonesin levyjä: ihan kiva, mutta sitä samaa kuin aina ennenkin.

Musiikki on persoonallista. Torvet soivat komeasti. Tyyli on jostakin kevyt-jazzin ja big band -musiikin välimaastosta.

Running Wild on sympaattinen peli, josta haluaisi pitää enemmän kuin on aihettakaan. Ikäänkuin peli olisi tehty vilpittömällä ja hyvällä sydämellä.

Mutta se ei peitä sitä tosiasiaa, että pintapuolisista uusista ideoista huolimatta tämä kaikki on tehty aiemminkin ja usein myös paremmin. Lisäksi Running Wild on turhan lyhyt ainakin vähänkin kokeneemmalle pelaajalle. Tekniikan maailman sanoin: suositellaan varauksin.

71