Matkailu avartaa, sarjakuvamatkailu eritoten. Siis siivet selkään ja Ranskanmaalle!
Angoulêmen kaupungissa, jonne TGV-junalla matka Pariisista kestää parisen tuntia, järjestetään vuosittain yhdet Euroopan merkittävimmistä sarjakuvafestivaaleista. Tämänvuotisten juhlien järjestysnumero oli 32, joten ne ovat ihmisiässä mitattuna jo kypsässä keski-iässä. Ja hieman keski-ikäiseltä meno tuntuikin.
Vuosien saatossa olen vieraillut Angoulêmessa muistini mukaan viisi kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1988. Parhaiten menneitten vuosien festareilta on mieliin jäänyt Enki Bilalin komea näyttely vuonna 1989 ja samana vuonna järjestetty suomalaisen sarjakuvan näyttely, jossa olin itsekin silloisilla sarjoillani mukana. Tänä vuonna suomalaisuutta edustivat kunniakkaasti Glömb (HUOM! Kustantajaa vielä etsin...) ja Laikku (Asema), jotka yhdessä voittivat vaihtoehtosarjakuva-alppareitten 1. palkinnon. Ensimmäinen suomalaispalkinto ikinä, joten onnea!
Festivaalien päänäyttelyyn kutsutaan aina edellisen vuoden Grand Prix -palkinnon saanut taiteilija. Tänä vuonna näytteillä Angoulêmen sarjakuvakeskuksessa oli sveitsiläinen Zep (Philippe Chappuis, s. 1967) ja hänen Titeuf-sarjansa. Meillä Egmontin julkaisema albumisarja murkkuikäisestä pojasta ja hänen heräävästä seksuaalisuudestaan on ollut kohtuullinen menestys ja jatkoa on luvassa jo tänä keväänä, mutta aivan päänäyttelyksi en tätä töyhtöpäätä olisi nostanut. Materiaalin kapeutta oli tosin onnistuneesti paikattu antamalla Zepin piirtää suosikkisarjishahmoistaan omat versionsa ja päinvastoin. Muun muassa Bilal, Joost Swarte ja Albert Uderzo olivat tehneet tyylikkäät Titeuf-pastissit.
ONKO SE HUGA?
Italialaisen Huga Prattin (1927-1995) töistä olisi sen sijaan saanut vaikka kuinka komean näyttelyn, mutta tällä kerralla hänen nimeään kantava näyttely oli tehty hänen tuotantoaan jatkamaan suunnitellun Pierre Wazemin markkinoimiseksi. Luulin, että Prattin jos kenen työtä on mahdoton jatkaa, mutta mitä vielä. Suurten markkinavoimien myllerryksessä Corto Maltesekin ilmeisesti siirtyy ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi ja hänen seikkailunsa jatkuvat hamaan ikuisuuteen.
Wazemin Éthiopie: La trace du Scorpion -albumin laadusta en pysty vielä muuta sanomaan kuin että piirrosoriginaalit olivat puolta pienempiä kuin Prattin vastaavat ja kovin ulkoa opittua ja varovaista Wazemin kuvakieli vielä oli.
Helmiä sioille
Mielenkiintoisin nuori tekijä, joka oli saanut oman näyttelynsä, oli kanadalainen Dave Cooper. Hänen siisti, underground-henkinen mutta ajanmukaistettu piirrosjälkensä ja hyvin harkittu pieni, kompakti näyttely oli tämänkertaisten festivaalien helmi.
Muutenkin tällaiselle ranskankieltä taitamattomalle suomalaisturistille törmääminen englantia äidinkielenään puhuviin festivaalivieraisiin oli kuin olisi kotiin tullut. Esimerkiksi tuokio Knockabout-kustantamon ständillä David Lloydin (V for Vendetta), Eddie Campbellin (From Hell) ja Hunt Emersonin (Firkin) kanssa teki tämänvuotisesta Angoulêmesta käymisen arvoisen. Etenkin, kun osa herroista suvaitsi piirtää minun vaatimattomaan piirroskirjaani lempilaulunsa.
Paljon, paljon muuta Angoulême lisäksi tarjosi järjestäjien ilmoittamalle 200 000 kävijälleen, mutta floppeja on tässä turha luetella. Pakko tosin on sanoa, että kun paikalle oli raahattu muun muassa Don RosaYhdysvalloista, olisi Roope-setä-näyttelyltä voinut odottaa muutakin kuin puoli teltallista lehdestä suurennettuja ruutuja ja väärän näköistä Ankka-rekvisiittaa. Ei edes yhden yhtä piirrosoriginaalia ollut näkyvissä. Ainoa ilopilkku oli viimeisen vitriinin takakulmassa kököttänyt pohjanmaan murteella julukaastu Aku Ankka -albumi.
Paras Pariisissa
Viime vuosina samaan aikaan Angoulêmen festivaalien kanssa on Pariisissa järjestetty komeita sarjakuvanäyttelyitä. Vuosi sitten kävin Blake & Mortimer -näyttelyssä ja tämän vuoden koko matkani ehdoton kohokohta oli Mitalitaiteen museoon pystytetty laaja japanilaisen animaatiomestari Hayao Miyazakin ja ranskalaisten scifi-ylpeyden Moebiuksen yhteisnäyttely.
Moebius oli yhtä laajalla näyttelyllä esillä pari vuotta sitten Kemin sarjakuvafestivaaleilla, joten siinä ei ollut minulle mitään suurta uutta, mutta Miyazakin osuus oli sitäkin mielenkiintoisempi. Sellaiset elokuvien nimet kuin Nausicaa of the Valley of Wind, Porco Rosso, Totoro, Prinsessa Mononoke tai viimeistään Henkien kätkemä luulisi saavan kenen tahansa anime- ja mangafanin suupielet vaahtoamaan.
Kaikissa näissä näyttelyissä oli eriasteisia luonnoksia, osa melko pitkällekin vietyjä. Myös Miyazakin uusimmasta, meillä syksyllä ensi-iltaan tulevasta Howl's Moving Castle -leffasta oli kuvallista materiaalia. Elokuva myös pyöri Pariisissa teattereissa, mutta vain ranskaksi dubattuna tai alkuperäiskielellä eli japaniksi. Päätin jättää katsomisen kotimaahan. Nopeimmat ennättävät Miyazaki/Moebius-näyttelyn vielä katsoa, sillä se on auki 13. maaliskuuta asti.
