Joskus tulee eteen peli, jossa ei järki humise ja jota tieto ei ratkaise. Rygar on järkälemäisessään tyhmyydessään ja selkeässä suoraviivaisuudessaan virkistävää, aivotonta roiskintaa, sopivilla seikkailumausteilla silotettuna alusta hamaan loppuun saakka.

Rygarin juonessa Aristoteleksien, Platonien, Kleopatrojen ja Atlantisten vyöry sekoittaa paina nappia ja mojauta -mentaliteetille asetetun pikku pään totaalisesti. Haarniska niskassa Rygar, tuo roomalainen gladiaattori, etenee joka tapauksessa pitkin antiikin aikaisia polkuja kohti pahinta päämörköä jumalaisista juonikudelmista kummemmin välittämättä.

Kilin, kolin ja kalin

Persoonallinen ja piristävä asesysteemi, eli ketjun päässä kolisevat kilvet, ovat Rygarin hekumallisinta antia. Niillä voi paukuttaa niin vihollisia kuin kaikkea muutakin mikä liikkuu ja myös kaikkea sellaista, mikä ei liiku. Seinät sortuvat ja pilarit vapisevat, kun Rygar mättää läpi kaikkein harmaimmankin seinämän. Kilpiä on lisäksi kolmenlaisia: saatanallisia säkeitä tahkoava helvetin kilpi, jumalaista junttausta työstävä taivaallinen taos sekä lähietäisyydellä suriseva jäinen sirkkeli.

Kutakin kilpeä voi kehittää mukaan kertyvillä bonuspisteillä ja somistaa lisävoimia tuovilla taikakivillä. Näppärät näppäinyhdistelmät panevat kilvet laulamaan tuhon aariaa. Moukarinheittäjän liikeratoja mukaileva hyrrähyökkäys tuottaa kutkuttavaa tyydytystä.

Ontuvat oivallukset

Kuvallisessa kuorrutuksessa ei ole säästelty. Kuvat ovat kauniita, efektit näyttäviä ja animaatio jouhevaa. Taustalla pauhaava sinfoniaorkesteri töräyttää jylhiä sulosäveliä eikä rykeviä, peliin tyköistuvia ääniefektejäkään sovi moittia.

Rygar nappaa hyvin mukaansa, vaikka pelilogiikan onnahdukset ihmetyttävät hetkittäin. Joskus liki samanlaisen pilarin saa muserrettua maan tasalle, joskus ei. Toisinaan Rygar hyppää näppärästi aidan yli, toisinaan eteneminen pysähtyy läpinäkyvään seinämään. Kaikkeen tottuu, eivätkä moiset lapsukset enää loppumatkasta harmita.

Kameraongelmia ei ole, sillä kamera seuraa automaattisesti pelaajan ohjastamaa hahmoa ennalta määrätystä suunnasta. Kamerakulma vaihtuu lennosta (a la Resident Evil), mikä panee suuntavaiston koetukselle aukiota ylitettäessä ja etenkin tasolta toiselle pompiskeltaessa. Toisaalta aina se eteenpäin vievä ovi tai muu gladiaattorin mentävä aukko lopulta löytyy. Jäykähkö kameratekniikka takaa toisaalta henkeäsalpaavat, elokuvalliset kuvakulmat.

Myötä- ja vastoinkäymisiä

Rygarin vaikeustasoa on kritisoitu epätasaiseksi, mutta näin ovat pelintekijät selvästi halunneetkin sen olevan. Suurin osa ajasta kuluu kiistämättä lempeän letkeään sunnuntaiköpöttelyyn. Sitten ilman ennakkovaroitusta eteen tulla tupsahtaa kivitalon korkuinen, kiukkuinen loppupahis, joka puhdistaa hetkessä rähmät silmäkulmista. Lopulta heikko kohta ja oikea strategia löytyvät, ja loppujen lopuksi loppuköriläiden grillaaminen on ihan käypää hubaa.

Mättöä tasapainotetaan seikkailullisilla elementeillä. Ideoita on vohkittu niin Zeldasta kuin Metroidistakin, mutta puzzlentyngät ovat suoraviivaisia eivätkä yllä likimainkaan esikuvien tasolle.

Aarrearkuista kertyy lisäominaisuuksia, joiden avulla Rygar oppii vaikkapa leiskauttelemaan Tarzanin malliin kuilujen yli. Myöhemmin Rygar saa lisää taikaruista ranteeseen ja pystyy tönäisemään raskaat, hehkuvat paadet pois destruktion tieltä. Metroidin malliin mukaan karttuvat kyvyt avaavat reittejä uusiin maisemiin.

Tiikerinpää mollottaa

Pelitilanne tallennetaan siellä täällä mollottavien tiikerinpäiden luona. Joskus tiikerinpäät ovat joko liian hyvin piilotettuja tai sitten liian kaukana toisistaan. Turhauttavan tallennuspisteen metsästyksen ei tulisi kuulua nykyaikaan, vaikka kyseessä onkin vanhan klassikkosarjan henkiinherättäjäiset.

Napinasta huolimatta Rygar on hauskaa ja mukavan aivotonta hupia. Maiseman muokkaaminen moukaroimalla on yllättävän tyydyttävää puuhaa. Aivan kaikkea näköpiirissä olevaa ei sentään saa tuhottua, vaan ainoastaan pelintekijöiden valitsemat pilarit, parrut, kivet ja tiiliseinät. Silti homma tuntuu nautittavammalta kuin vaikkapa Red Faction 3D-räiskinnässä, jossa ampumalla saattoi hyvässä lykyssä päästä seinän läpi.

Tuhon hyytävä sormi, hauskat aseet, namigrafiikat ja maukas äänimatto kantavat tällä kertaa yllättävän pitkälle. Rygar ei ole klassikko mutta elämyksenä ehdoton. Siitä pisteet. Ai niin, pakko se on tunnustaa, Tecmo taitaa olla ihan oikeasti hyvä pelitalo!