Shiny ei uhraa näkemystään kaupallisuuden alttarille. Mutta uhraa sitäkin enemmän outoja olioita nyrjähtäneessä näkemyksessään jumalten sodasta.
Sacrifice sijoittuu fantasiamaailmaan, joka kelluu viiden eri jumalan hallitsemina saarina tyhjyyden päällä. Tänne saapuu velho (oma nimi tähän), joka aikanaan erehtyi tekemään diilin demoni Mardukin kanssa. OK, viholliset tapettiin, mutta niin jok'ikinen muukin. Uudessa ympäristössä seuraa jumalten valtataistelu sekä demonin paluu.
Shinyn kuuluisimmat pelit eli Earthworm Jimit ja MDK olivat mutanttiversioita tasohyppelystä ja 3D-räiskinnästä. Sitten firman maine sai pahan tahran. Pelimaailman lyhyin aikayksikkö on yksi messiah, aika joka kului Messiahin ilmestymisestä sen unohtamiseen. Pelin hypetys ylitti jopa tittelin alkuperäisen omistajan uusintakiertueen odotuksen, mutta peli oli paitsi yhdentekevä myös kauhistuttavan buginen. Uusi, luontoystävällisesti hypetön Sacrifice on kuitenkin erinomainen maineenpesuaine.
Kun Sacrificen rinnasta kaivaa arvostelun alttarilla sen sykkivän pelisydämen, se sykkii toimintastrategian tahtiin maustettuna ripauksella hahmonkehitystä. Manaa ja sieluja kerätään, hirviöitä loitsitaan ja vastustaja tuhotaan, mutta mikään Sacricraft peli ei ole. Sacrifice on kuin surrealistinen Quake III Arena -versio Bullfrogin Populous: The Beginning -pelistä, ja muutenkin koko peliä leimaa suorastaan hämäävä bullfrogmaisuus. Ero on siinä, että Shiny osaa tehdä hyvän, ei pelkästään hyvältä kuulostavan pelin.
Outoja olioita
Sacrificen päävaltti on shinymainen toteutus. Sacrifice on nätti kuin sikademoni pienenä ja siinä hehkuu surrealismi, groteskius ja huumori ilman pakonomaista erikoisuuden tavoittelun tuntua.
Pelin tähtiä ovat huimat taiat ja kuin Boschin Hieronymoksen suunnittelemat groteskit hirviöt. Kummajaiset ovat oudon sympaattisia joratessaan ja ulokkeitaan heilutellessaan, ja niillä on eroa aivan tarpeeksi, ettei tule tunnetta samasta ötöstä eri nahkoilla. Hirviöissä pätee kivi-paperi-sakset-periaate: osa lentää, osa vanki on maan, jotkut jo kaukaa saa taian osumaan. Osa on lähitaistelutankkeja, osa riisikeppejä ja lähes jokaisella on sisäänrakennettu taika.
Hirviöiden mellastaessa velho auttaa niitä loitsuillaan. Alamittaisten, eri nimellä tarjottujen sähikäisten asemasta Sacrificen loitsuissa on eroa, näyttävyyttä ja sitä kuuluisaa munaa. Tarjolla on vaikka lehmähyökkäys, joka sinkoaa lehmän jotakuinkin kiertoradalle, josta se noin minuuttia myöhemmin lämähtää kohteen päähän. Tai pora, joka kaivertaa valtavan reiän maahan. Tai kuolema, joka manaa esiin itse viikatemiehen, joka kertaiskulla niittää maahan niin vihollisia kuin tielle sattuvia omiakin.
Minua on aina harmittanut, jos pelin kehuma "mahtava velho" on pelissä surkeita valoefektejä ja pikku vahinkoa viljelevä mikkihiiri. Sacrificessa vallan ja voiman tunne venyy jo keskiraskaalle tasolle, mikä on pelin tarkoitukseen riittävää.
Kerran vielä, poikajaiset
Sacrificessa on melkein päästy eroon tukikohdassaan nyhjäävistä mahtiarmeijan rakentajista. Nimittäin vaikka toinen resurssi on rajaton, toista saa vain taistelemalla.
Ja taistelu käydään sieluista. Jokainen manattu hirviö vaatii sisälleen sielun, isoimmat enemmän, aina viiteen asti. Sieluja on skenaariossa rajattu määrä, eikä niitä saa tuotettua enempää (mutta hävitettyä kyllä saa). Taistelu sielukakun siivuista on oikeastaan Sacrificen punainen lanka.
Sielu on kierrätettävissä kun sen alkuperäisen omistajan tappaa. Omien hirviöiden sielut velho voi kerätä suoraan talteen, mutta pakanasieluja varten manataan esiin Sac(rifice) Doctoreita, jotka kuljettavat sielun alttarille uudelleenformatointia ja -asennusta varten. Prosessi ei ole mitenkään nopeudella pilattu, joten vastavelho ehtii vielä häiriköidä ja kaapata omansa takaisin.
Resurssi numero kaksi on mana, jota tuottaa (hitaasti) oma alttari ja paljon nopsemmin siellä täällä pulppuavat manalähteet. Lähteet jakavat antiaan kaikille, paitsi jos velho loihtii siihen manaliitin, jolloin hän saa lähteeseen MAAILMAN YKSINOIKEUDEN. Manalähteet säteilevät energiaa vain lähelle, matkamanan tuotto hoidetaan loihtimalla mukaan muutama manahoar, manaa kanavoiva hirviö.
Alttarin tai manaliitin voi linnoittaa Guardian-loitsulla, joka asentaa hirviön napanuoralla rakennukseen. Hirviö saa energiaa suoraan rakennuksesta, mutta sitä ei saa enää irti siitä. Nysväämisestä ei päästä eroon, koska pätevä taktiikka on sitoa omat hirviöt kodinturvajoukoiksi, antaa vastavelhon hyökätä, ja yrittää kerätä sen sieluja kunnes voimatasapaino heilahtaa omalle puolelle.
Taistelupari alttarilla
Sacrificen kampanja kestää noin 10+ tehtävää. Se ei ole vähän, koska juoni vaihtelee riippuen siitä, kenen jumalan tehtäviä suorittaa, joten pelin voi pelata läpi usealla eri tavalla. Ja tulee pelattuakin, sillä juonen lisäksi velhon loitsut ja hirviönmanausvaihtoehdot riippuvat siitä, kenen asioilla kulloinkin juoksee. Yhden jumalan velho on yleensä heikompi kuin parhaat päältä noukkinut sekavelho. Velhon optimointia vaikeuttaa se, että jumalat ottavat herkästi nokkiinsa. Omaa velhoaan voi käyttää moninpelissä yhden jumalan loitsuihin rajoittuneen standardivelhon asemasta.
Mikä ikinä tehtävän päämääräksi annetaan, sen kuluessa vähintään yksi velho tapetaan. Mikä onkin vähän monimutkaisempaa, koska Sacrificessa kuolema on vain tilapäinen rasite. Astraalihahmona pörräävä velhovainaa on taas kiinteä käärme, kun manalähteen vierellä palauttaa terveyttä.
Niin kauan kuin kotialttari on pystyssä, noita palaa elämään. Niinpä vastavelho eliminoidaan häpäisemällä tämän alttari eli uhraamalla oma olio toisen alttarilla. Sac Doctoreiden tanssiessa vastavelho kärsii vahinkoa, kunnes alttari lopulta tuhoutuu. Sac Doctorit keskeyttävät toimituksen saman tien jos niitä ampuu taialla, mutta lähitaistelulle ne ovat immuuneja.
Command & Conquer -koulukunnasta Sacrifice eroaa jo siinä, että armeija käytännössä liikkuu velhon mukana, sillä muuten voi sieluja jäädä vastustajan plakkariin. Muodostelmat voi valita Black & Whiten tapaan ilmaan piirtämällä.
Muuten toimivaan käyttöliittymään on jäänyt ainakin betassa pari kämmiä. Ei ole valitse kaikki -nappia (joskin operaation saa tehtyä minikartalta) ja kun kameraa tulee heiteltyä sinne tänne, olisi todella hyvä jos sen saisi velhon taakse yhdellä näppäimellä. Onneksi yksinpelissä ötöjä voi operoida ja taikoja tähdätä pausessa.
Vaikkei vihollisen tekoäly mitenkään erikoisesti loista, vastaa se sellaista RTS-perusvastustajaa. Vaikeustaso on sopiva, vaikka riippuukin siitä, millainen velhosta tulee. Tosin lopputaistelusta Mardukia vastaan en ole vielä kertaakaan selvinnyt, sillä Mardukin ei tarvitse noudattaa sääntöjä ja taistelun jippoa en ole keksinyt.
Olin todella positiivisesti yllättynyt Sacrificesta. Betakin toimi teknisesti kuin junan vessa, ja koko peli toimii pelinäkin: peli-idea ja -mekaniikka on selkeän yksinkertainen, muttei liian yksinkertainen. Tempo on nopea muttei liian nopea. Ja mikä tärkeintä, Sacrificea on yksinkertaisesti hauska pelata.
PC-maailmassa itkupillien yksi suosikkiaihe on tiristää silmänesteitä siitä kun PC-pelit vain kloonaa toisiaan, mikä on jokseenkin sama kuin musiikin alennustilasta vaahtoaminen Radio Mafian soittolistan perusteella. Sacrifice tarjoaa jotakuinkin vuoden parhaan annoksen toimintastrategiaa ja taatusti omannäköisenään. Loistavaa, Shiny!
89
