Nykyään typeryyttä ei enää tarvitse hävetä, sillä se on muotia. Saints Row tekee siitä taidetta.
Rockstarin kannattaa säätää taustapeilit kohdalleen, sillä Saints Row Kolmas alkaa jo kutitella GTA-sarjan takapuskuria. Se tykittää ruudulle kaikki urpoilun muodot.
Edellisessä jengisodassa Saints-jengi kiskoi itsensä ravintoketjun huipulle. Katutyylin suosion mukana jengi nousi median parrasvaloihin, joten he tekivät ainoan loogisen ratkaisun: tuotteistivat itsensä. Rikollisjengin pyörittäminen vaihtui bisnesimperiumin johtamiseen, ja Saintsista tuli tuotemerkki, joka näkyi energiajuomissa ja vaatemallistossa.
Menestys herättää kateutta, joten kansainvälinen rikollisjärjestö Syndikaatti suunnittelee salaliiton pyhimysten päänmenoksi ja potkii Saintsit ulos omilta huudeiltaan. Jengin varat jäädytetään ja Pyhimys-pomo pakkosiirretään Steelportin satamakaupunkiin. Steelport toimii tämänkertaisen kusemiskilpailun näyttämönä, kun ryhmittymät alkavat taistella alueen hallinnasta.
Gonzo Theft Auto
Edeltäjiensä tavoin kolmaskin Saints Row muistuttaa enemmän kuin vähän Rockstarin rötöstelyspektaakkelia. Autoja pöllitään eikä poliisi ole kenenkään kaveri. Valtavan kokoinen Steelportin kaupunki tarjoaa kilometrikaupalla asfalttibaanaa kumitassujen alle. Pääjuonen asemasta aikaansa voi kuluttaa yleiseen sekoiluun.
Leimaavin GTA-laina konseptin jälkeen on juonenkuljetus, sillä käsikirjoitukseen on selvästi panostettu. Tarina edustaa Niko Bellicin seikkailuiden antiteesiä, sillä juoni vetää synkistelyn pöntöstä alas, nostaa menon kolmanteen potenssiin ja keskittyy draaman sijasta irvailuun. Jengisodasta alkaneen tarinan päälle kasataan kerroksia hengästyttävään tahtiin, loppua kohden juonen absurdius vain korostuu.
Pilkka osuu joka nilkkaan, sillä kukaan ei ole turvassa käsikirjoittajilta. Vaikka tarinan uskottavuus katoaa jo alkudemossa, täysin överiksi vedetty juonikuvio kiinnostaa koko kestonsa ajan. Vitsit menevät sieltä, mistä aita on matalin, joten minuun ne upposivat satasella. Kaltaiseni pissakakkaläpän ja seksihuumorin ystävät eivät tule pettymään.
Kovin monessa pelissä ei lahdata furryja tai mätkitä jengiläisiä kahden metrin dildomiekalla. Yhdessä tehtävässä päähahmo soluttautuu piiskajuhliin seksiorjana ja missio päättyy hurjaan takaa-ajoon nahkahuppuisten miesten vetämien hevoskärryjen kyydissä. Veikkaan, että käsikirjoittajat ovat vetäneet muutakin kuin pulkkaa.
Olin erityisen mielissäni peliin upotetusta Sarah Palin -karikatyyrista, jonka uhraukset kansallisen turvallisuuden alttarilla jaksoivat naurattaa. Pelin maskotiksi ristitty kissanaamainen professori Genki on kokonaan oma lukunsa. Proffan luotsaama tositelkkusarja Supereettinen selviytymiskliimaksi istuisi myös kotimaisten kanavien ohjelmapaikoille.
Myös (anti)sankareissa on hauskoja tuttavuuksia. Äänirasialla puhuva parittaja Zimos kiskoo tupakkaa kaulareikänsä kautta, ja miehen koko elämä pyörii työskentelevien tyttöjen ympärillä. Kivitalon kokoinen Oleg ei häpeile alastomuuttaan ja panee auton nippuun paljain käsin. Remmissä on myös punatukkainen nörttityttö, jonka jutuista kukaan ei tajua mitään.
Syndikaatin alaisuudessa toimivien kilpailevien rikollisjengien päänilkit on kynäilty sankareiden tavoin osuvasti. Luchadorés-jengin luotsi on ammattipainija, jolle miesten välinen mittelöinti on uskonto ja elämäntapa. Neonvärein koristeltuja Deckersejä johtaa liikaa Twilightia ja Tronia tapittanut, tietokoneille onanoiva emoteini.
Kirkkailla värisävyillä marinoitu häröpallo kruunataan GTA-sarjaa surutta parodioivalla radioviihteellä. Laadukasta musiikkia täydennetään vampyyrisarja Nyte Blayden ”dramaattisilla” mainoksilla ja uutisia lukee tuttuun tyyliin skandaali-, seurapiiri-, pseudotiede- ja uutisreportteri Jane Valderama.
Parinkymmenen tunnin mittainen kaupunkikomennus on rytmitetty hyvin. Vaikka mukana on lukuisia täytetehtäviä, tasapainotus on onnistunut, vaihtelua on mukavasti eikä tarina tunnu venytetyltä.
Paheiden kaupunki
Pelimekaaninen kivijalka on jaettu tasan pyssyttelyyn ja autoiluun. Kirkkaissa neonväreissä kylpevään hienostoalueeseen ja rapistuvaan gettoon jaettu Steelportin teollisuuskaupunki tarjoaa melkoisen leikkikentän sekä auton että apostolin kyydille. Lääniä on riittävästi ja maisemissa on kiitettävästi vaihtelua. Tarjolla on niin mutkaista lähiörallia kuin suoraa moottoritietä.
Katuja kansoittavat ihmismassat ovat pelkkiä hidastustöyssyjä, joiden teilaaminen herättää nopeasti poliisin huomion. Sekoilevat tekoälykuskit aiheuttavat toisinaan ketjukolarin poikineen, joten etenkin pakomatkalla kieli kannattaa pitää keskellä suuta ja auto kaistalla.
Ammuskeluosuudet toimivat paremmin kuin GTA:ssa, sillä räime muistuttaa normaalia toimintapeliä. Kudit menevät sinne minne pitääkin, vaikka hahmo liikkuu nykystandardeilla varsin kulmikkaasti. Peliin olisi sopinut hyvin Gearsista lainattu suojasta suojaan -rymyäminen. Armelias automaattitähtäys ja lähes luodinkestävä päähenkilö naamioivat tulitaistelun ongelmia.
Puolijauhoisena syntynyt tekoäly ei ole vain siviiliväestön ongelma, sillä nikkelimyrskyyn juostaan selkä suorana. Haaste luodaan massasta, sillä yleensä teilataan kymmenittäin vihollisia, mikä sopii pelin häiriintyneeseen luonteeseen.
Lähes jokaisen isomman kärhämän jälkeen kadut ovat pullollaan savuavia autonraatoja ja raatoja on kuin lihaleikkaamossa. Pienet tulitaistelut muuttuvat lähes aina maailmansodiksi, kun mestoille lappaa jengiläisiä ja kyttälaitoksen edustajia. Jos pelissä olisi vielä tuhoutuvat ympäristöt, Steelportista tuskin olisi mitään jäljellä lopputekstien rullatessa ruutuun.
Maalla, merellä ja ilmassa
Ammuskelussa Pyhimykset vievät, mutta autoilu on edelleen GTA:n leipälaji. Steelportin rasseja vaivaa tuntuman puute, sillä auton sielunelämään on vaikea samaistua. Käytännössä kaikki pirssit kulkevat kuin kiskoilla ja perää ei saa irti tiestä edes käsijarrusta vetämällä. Erot ajotuntumassa ovat marginaalisia.
Peltilehmät kestävät roppakaupalla kuritusta, mikä on yksinomaan hyvä asia, sillä lyijysade tulee tutuksi. Ikkunasta voi itsekin ammuskella, jos tuntee moniajon salaisuudet. Autojen vakionopeudensäädin auttaa asiaa, sillä röpöttely on helpompaa, kun automaatti hoitaa kaasun.
Ajoneuvovalikoimassa riittää pureskeltavaa. Jättikokoisten rekkojen seassa kaduilla risteilee myös kotoisen liikenteen syöpäkasvaimia, mopoautoja. Nyt ymmärrän niiden suosion. Kotterot ovat erinomaisia pakoautoja, sillä ne pääsevät pienestäkin raosta, kiihtyvät nopeasti ja kääntyvät vaikka kolikon päällä.
Autojen lisäksi kepittämään pääsee myös moottoriveneitä ja erinäisiä lentorasseja. Paattien ohjaaminen ei isommin eroa autoista, mutta helikopterit ja lentokoneet ovat kokonaan oma lukunsa. Kiikkerän kopterin ohjastaminen vaatii totuttelua ja etenkin taistelukosketuksessa ilmatila täyttyy moneen otteeseen lasikuidusta ja kirosanoista, ennen kuin vispilällä alkaa saada osumaa.
Kolmas kerta toden sanoo
Kolmas Saints Row on näkökulmasta riippuen joko konekivääritahtiin etenevä elämysjuna tai täydellisen härö sekoilupeli. Pippelivitseillä ja täysin epäuskottavalla tarinalla kyllästetty, hahmovetoinen juonipeli on kuin läpileikkaus meikäläisen sielunmaisemasta. Jokin tässä yleisessä sekamelskassa vetoaa sisäiseen pikkupoikaani.
Juonisisällön lisäksi kaupungista löytyy esimerkillisesti muutakin tekemistä. Kun tukikohdan ovesta poistuu, kaikenlaista sivupuurtamista on suorastaan hengästyttävä määrä. Juonipeli on vain puolet koko kattauksesta.
Kolikon toisella puolella piileskelevät plagiointisyytökset, sillä Pyhimysten rivi on helppo nähdä Rockstarin palkintosonnin kiinankopiona, mutta yhteistä tuntuu olevan vain lajityyppi. Saints Row’n yleinen ilmapiiri ja pelin hirtehinen luonne eroavat tyystin GTA-sarjasta. Volitionin Saints Row saa Rockstarin pelitiimin tuntumaan ryppyotsaiselta porukalta, mikä on jo suoritus.
Tässä, hyvät ihmiset, on peliviihteen Sodoma ja Gomorra.
89
