Tiedät nimen. Tiedät numeron. Mutta tiedätkö pelit?
Ian Fleming oli brittiläinen kirjailija, joka loi maailman tunnetuimman salaisen agentin. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa työskentelevän James Bondin ensimmäinen seikkailu, huhtikuussa 1953 julkaistu Casino Royale, oli välitön menestys. Ensimmäiset painokset olivat pieniä, mutta ne myytiin nopeasti loppuun, ja jatko-osa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die), ilmestyi jo vuotta myöhemmin. Kaiken kaikkiaan Fleming ehti kirjoittaa kaksitoista 007-romaania ennen kuolemaansa elokuussa 1964.
Maailmanluokan sensaatio Bondista tuli vasta elokuvien myötä. Terence Youngin ohjaama ja Sean Conneryn tähdittämä Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No), saapui elokuvateattereihin lokakuussa 1962. Pienen budjetin vakoojajännäristä tuli valtava hitti ja yksi maailman menestyneimmistä elokuvasarjoista sai alkunsa. Vuoden 2021 syksynä ilmestyneen No Time to Dien myötä Eon Productions on julkaissut yhteensä 25 viralliseen Bond-jatkumoon kuuluvaa elokuvaa. Näiden lisäksi on ilmestynyt kaksi muutakin Bond-filmiä. Casino Royale (1967) oli Bond-parodiana toimiva hassuttelu ja Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again, 1983) Conneryn paluu Bondin smokkiin 12 vuoden tauon jälkeen.
Luvut kuitenkin kalpenevat Bond-pelien rinnalla. Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana on julkaistu yli kolmekymmentä 007-peliä. Koska kaikkien perinpohjainen käsitteleminen ei ole järkevää, keskityn kymmeneen mielenkiintoisimpaan ja pelihistorian kannalta merkittävimpään 007-seikkailuun. Tarjoilemme ne teille ravistettuna, ei sekoitettuina.
”Do you expect me to talk?” ”No, Mr. Bond. I expect you to type.”
Ensimmäinen Bond-peli julkaistiin tasan 20 vuotta hahmon valkokangasdebyytin jälkeen. Richard Shepherdin ZX Spectrumille kehittämä Shaken but Not Stirred ilmestyi loppuvuodesta 1982. Ilman virallista lisenssiä julkaistussa tekstiseikkailussa 007:n tehtävänä on pysäyttää katala tohtori Death, joka uhkaa tuhota Lontoon ydinkärjellä.
Peli koostuu kahdesta vaiheesta. Ensimmäisessä matkataan ympäri maailman etsimässä anagrammivihjeitä, jotka paljastavat tohtori Deathin salaisen saaren sijainnin. Vihjeiden etsinnän lomassa taistellaan papeiksi pukeutuneita salamurhaajia ja muita vihollisia vastaan. Seuraavassa vaiheessa Bond tunkeutuu Deathin vedenalaiseen tukikohtaan. Pelaajan täytyy navigoida tiensä kolmiulotteisen sokkelon läpi vältellen samalla vihollisia. Ydinkärjen löydyttyä Bondin on tehtävä se vaarattomaksi ratkaisemalla Mastermind-koodinpurkupuzzle. Kun maailma on turvattu, on agentin aika palata Lontooseen nauttimaan lempidrinkkiään.
Tekstiseikkailu sopii lajityyppinä Bondille mainiosti. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja Shepherd on onnistunut sisällyttämään reilusti bondmaista tunnelmaa peliinsä, vaikka ote onkin lähempänä 1970-luvun Bond-elokuvien camp-henkeä (esimerkiksi pääpahiksen teräsnyrkeillä varustettu kätyri on nimeltään Paws) kuin Flemingin astetta kylmäverisempiä agenttijännäreitä. Merkittävin epäkohta lienee mieleenpainuvan naishahmon puuttuminen.
Shaken but Not Stirred ei jäänyt viimeiseksi Bond-tekstiseikkailuksi. Lajityyppiin erikoistunut Angelsoft kehitti 1980-luvun puolivälissä kaksi Bond-elokuviin perustuvaa peliä Apple II:lle, DOS:lle ja Macintoshille. A View to a Kill ilmestyi lokakuussa 1985 ja Goldfinger vuotta myöhemmin. Käsikirjoituksista vastasi Raymond Benson. Lisenssinhaltijat huomasivat Bensonin lahjat, sillä vuosikymmen myöhemmin hänestä tuli virallisten Bond-kirjojen kirjoittaja.
Kun yksi peli ei riitä
Shaken but Not Stirred oli kenties ensimmäinen Bond-peli, mutta ensimmäisen virallisen Bond-pelin titteli kuuluu Parker Brothersin 1984 julkaisemalle James Bond 007:lle. Atarille, ColecoVisionille, Commodore 64:lle sekä Segan Japanin ja Australian markkinoita varten kehittämälle SG-1000-konsolille ilmestyneessä pelissä on neljä toiminnantäyteistä kenttää, joissa ohjataan Bondin monikäyttöistä (autona, lentokoneena sekä sukellusveneenä toimivaa) kulkuneuvoa. Tapahtumat kuvataan kaukaa sivulta, joten pelaaja ehtii tuhota vastaantulevat viholliset ohjuksilla ja pommeilla väistellen samalla esteitä.
Jokainen kenttä perustuu yhteen aiemmin ilmestyneeseen Bond-elokuvaan. Ensimmäinen, jossa pelastetaan Tiffany Case salaiselta öljynporauslautalta, pohjautuu Sean Conneryn viimeiseksi jääneeseen viralliseen Bond-elokuvaan Timantit ovat ikuisia (Diamonds are Forever, 1971). Kolme seuraavaa perustuvat Roger Mooren tähdittämiin Bondeihin. Kakkoskenttä, jossa tuhotaan vedenalainen tukikohta, mukailee 1977 ilmestynyttä elokuvaa 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me). Kolmannessa räjäytetään satelliitteja Kuuraketin (Moonraker, 1979) tapaan. Viimeisessä noudetaan ATAC-laite merenpohjaan uponneen vakoilualuksen sisältä kuten Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only, 1981).
James Bond 007 keräsi ilmestyessään kehuja monipuolisista tehtävistään, jotka sisälsivät ainutlaatuisia tavoitteita pelkän räiskinnän sijaan. Nykypelaajan silmiin tehtävät toistavat kuitenkin itseään, eikä tapahtumapaikan vaihtuminen maalta merelle juuri vaikuta pelattavuuteen. Muiltakaan osin Parker Brothersin peli ei ole kestänyt aikaa. Se on turhauttavan vaikea ja vaatimattomat grafiikat tuskin tekivät vaikutusta edes aikalaisiin. Sietämättömin piirre on kuitenkin korviasärkevät äänitehosteet. Monty Normanin säveltämän nerokkaan tunnusmusiikin tulkinta on sen verran epävireinen, että ruutuun ilmestyvän Bondin toivoo lähettävän luotinsa pelaajan korvien väliin.
Pikselit ovat ikuisia
Domarkin 1985 julkaisema toimintapeli A View to a Kill: The Computer Game perustuu Roger Mooren viimeiseen Bond-elokuvaan 007 ja kuoleman katse (1985). Paikkansa listalla se ansaitsee olemalla ensimmäinen ikonisella pyssynpiippukohtauksella alkava Bond-peli. Vaikka Amstrad CPC:lle, C64:lle, MSX:lle sekä ZX Spectrumille julkaistun pelin grafiikat ovat alkeelliset, kohtaus on toteutettu taidokkaasti. Kamera seuraa kävelevää agenttia, ja 007:n laukaistua aseensa punainen veri valuu ruudun ylälaidasta. Näin 007-seikkailun pitää alkaa! Klassinen kohtaus vie välittömästi oikeaan mielentilaan, ja tunnelman viimeistelee taustalla soiva Bond-tunnari.
Kolme osiota pohjautuvat elokuvan näyttävimpiin toimintakohtauksiin. Pariisissa Bondin on seurattava taksilla Eiffel-tornista laskuvarjolla laskeutuvaa May Daytä. San Franciscossa Bond pakenee palavasta kaupungintalosta. Lopuksi 007 pelastaa Piilaakson purkamalla Max Zorinin kaivokseen piilottaman pommin. Kuolemalla on kolme katsetta, sillä jokainen osio on kuvattu eri kuvakulmasta. Pariisia tarkkaillaan lintuperspektiivistä, kaupungintalossa Bond nähdään yläviistosta ja kaivosseikkailua seurataan suoraan sivusta. Kuvakulmien vaihtuminen auttaa tehtäviä erottumaan toisistaan entistä enemmän.
Peliä voi kiittää monipuolisuudesta, mutta ei juuri muusta. Ensimmäisen tehtävän läpäiseminen onnistuu vielä tuskatta, mutta epämääräiset tavoitteet sekä kamalat kontrollit tekevät kahden seuraavan osion pelaamisesta suoranaista kidutusta. Kaupungintalolla osa ovista aukaistaan avaimilla, toiset avainkorteilla ja loput ammutaan rikki. Se, mikä tepsii mihinkin oveen, selviää vain kokeilemalla. Eivätkä käytetyt tavarat poistu valikosta, joten sen selaaminen käy tehtävän edetessä ja tulipalon levitessä aina vain työläämmäksi. Kaivoksessa liikkumisesta on puolestaan tehty erityisen hermoja raastavaa millintarkoilla hypyillä ja jatkuvasti niskaan putoilevilla kivillä.
Olettivatko pelintekijät pelaajan todella läpäisevän nämä tehtävät? Ei. He olettivat hänen kuolevan… usein.
Elä ja anna toisten pelata
A View to a Killin jälkeen Domark julkaisi vielä puolenkymmentä 007-peliä, joista yksikään ei ollut erityisen onnistunut. James Bond 007 in The Living Daylights (1987) ja 007: Licence to Kill (1989) perustuivat Timothy Daltonin tähdittämiin elokuviin. Ensiksi mainittu oli suoraviivainen sivusta kuvattu ammuskelu ja jälkimmäinen ylhäältä kuvattu toimintapeli, jossa lennellään helikopterilla, kävellään, uidaan lentoon kiihdyttävän lentokoneen perässä sekä kaahataan öljyrekalla väistellen vihollisten luoteja.
Samoihin aikoihin Domarkilta ilmestyi myös kaksi Roger Mooren Bondeihin perustuvaa peliä. Ian Fleming's James Bond 007 in Live and Let Diessa (1988) ohjataan pikavenettä eri puolilla maailmaa. The Spy Who Loved Me (1990) on puolestaan ylhäältä päin kuvattu toimintakaahailu, joka muistuttaa huomattavan paljon Licence to Killiä. Eri kulkuneuvojen sijaan siinä käytetään pääasiassa elokuvasta tuttua Lotus Espiritiä, joka voi muuttaa muotoaan autosta sukellusveneeksi.
Näistä mielenkiintoisin on Live and Let Die, joka on yksi harvoista Bond-peleistä, jota muistan pelanneeni lapsena. Kenties kyse on nostalgiasta, mutta se on ensimmäinen testaamani peli, jonka parissa viihtyy edelleen. Kapeassa joessa on hauska väistellä lentokoneiden tulitusta, miinoja ja muita esteitä ammuskellen samalla vihollisveneitä.
Tarinalla ei ole paljoakaan tekemistä elokuvan kanssa. Syy tähän piilee siinä, ettei Elite Systemsin kehittämää teosta suunniteltu Bond-peliksi. Lisenssi otettiin käyttöön vasta, kun Domarkin väki hoksasi Aquablastiksi nimetyn venekaahailun muistuttavan Live and Let Dien kuuluisaa takaa-ajoa.
Pelaat vain kerran
Sega Mega Drivelle, Master Systemille ja Game Gearille 1993 julkaistu James Bond 007: The Duel (1993) jäi sekä Domarkin että Timothy Daltonin viimeiseksi Bond-seikkailuksi. Näyttelijä ei ollut esiintynyt Bondina 1989 ilmestyneen 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill) -elokuvan jälkeen. Seuraavaa näyttelijää ei ollut kuitenkaan vielä julkistettu, joten Daltonin näköisyyttä käytettiin The Duelin kansikuvassa ja avausruudussa.
The Duel oli ensimmäinen virallinen Bond-peli, joka ei perustunut yhteenkään Bond-elokuvaan tai -kirjaan. Juoni on alkuperäinen, mutta omaperäisenä sitä ei voi pitää. 007:n on pysäytettävä professori Greypen, tulivuoren sisään rakennetussa linnoituksessa majaileva mielipuoli, joka yrittää valloittaa maailman lasersatelliitin avulla. Pelistä löytyy useita viittauksia menneisiin Bond-tarinoihin. Saarelle saavutaan Pallosalamasta (Thunderball, 1965) tutulla rakettirepulla, ja välipomoina nähdään väkivahva Rautaleuka, hattua heittävä Oddjob sekä erehdyttävän paljon May Daytä ja voodooparoni Samedia muistuttavat Yoyo ja Bones.
The Duel on aikakaudelle tyypillinen sivusta kuvattu toimintatasoloikka. Hahmoanimaatiot tuovat mieleen Prince of Persian (1989), mikä saattaa johtua siitä, että studio vastasi myös vuotta aikaisemmin julkaistusta Prince of Persian Sega-käännöksestä. Muiltakaan osin tarjolla ei ole mitään omaperäistä, mutta perusasiat – grafiikat, äänimaailma ja pelattavuus – ovat kunnossa, joten pelin läpäisee mielellään kerran. Ainoastaan muutamat turhan tarkkaa ajoitusta vaativat loikat koettelevat kärsivällisyyttä.
Jokaisessa pelin viidessä kentässä on sama tavoite. Ensiksi 007:n on pelastettava joukko panttivankeina pidettyjä kaunokaisia, jotka on sijoitettu eri paikkoihin. Tämän jälkeen hänen on etsittävä pommi, viritettävä se ja paettava ennen kuin laskuri ehtii nollaan. Kun viimeinenkin vastustaja on voitettu, paikalle ilmestyy hemaiseva blondi palkitsemaan Bondin poskipusulla.
Rakkaudella Ranskasta
1990-luvun alussa ilmestyi ainoastaan yksi 007-peli, joka ei ollut Domarkin julkaisema. Sattumaa tai ei, ranskalaisen Delphine Softwaren Amigalle, Atari ST:lle ja DOS:lle 1990 kehittämä 007: James Bond – The Stealth Affair on samalla myös yksi omaperäisimmistä ja yllättävimmistä Bond-peleistä. Ikävä kyllä omaperäinen ja yllättävä eivät välttämättä tarkoita hyvää.
The Stealth Affair poikkeaa perinteisestä Bond-kaavasta olemalla toimintapelin sijaan tyylipuhdas naksuseikkailu. Lajityyppi ei jää ainoaksi yllätykseksi. Varastettua häivepommittajaa jäljittävä Bond työskentelee hänen majesteettinsa salaisen palvelun sijaan CIA:lle. Asialle löytyy lopulta varsin yksinkertainen selitys. The Stealth Affair ei ollut alun perin 007-seikkailu vaan Operation Stealthiksi kutsuttu Bond-parodia.
Alkuperäisversio julkaistiin Euroopassa kesällä 1990. Tuolloin sankarina toimi vielä amerikkalainen smokkiin pukeutunut salainen agentti Glames, John Glames. Domarkin Bond-lisenssi kattoi kaiketi vain Euroopan, sillä pelin ilmestyessä loppuvuodesta Yhdysvalloissa julkaisija Interplay oli hankkinut sille luvan tappaa ja – paria pikaista näppäinyhdistelmää myöhemmin – John Glamesista tuli James Bond.
Sankarin nimeä ja muutamaa muuta yksityiskohtaa lukuun ottamatta tarina jätettiin ennalleen. Peli ei siis sisällä Bond-tunnaria, aseenpiippukohtausta, kaksimielisiä sanaleikkejä Moneypennyn kanssa tai Q:ta esittelemässä Bondin tehtävässä tarvitsemia varusteita. Koska kyseessä on parodia 007:n seikkailuista, mukana on toki runsaasti Bond-tarinoista tuttuja elementtejä, jotka eivät ole tekijänoikeuden suojaamia. Bond esimerkiksi onnistuu pakenemaan kuolonansoista kerta toisensa jälkeen konnien poistuttua paikalta ja päävastustaja Dr. Why on maailmanloppua suunnitteleva mielipuoli, joka piileksii vedenalaisella saarella. Valitettavasti klassisten elementtien ympärille ei ole kuitenkaan rakennettu kovinkaan hyvää peliä.
The Stealth Affairia riivaavat kehnojen seikkailupelien perisynnit. Ensinnäkin puzzlet ovat tarpeettoman monimutkaisia. Yksi pelin pahimmista vastustajista on virkaintoinen tullivirkailija, joka ei päästä Bondia maahan ennen kuin tämä näyttää tälle passinsa. Tarinaosioita tauottavat minipelit, joissa vältellään käytäviä vahtivia vartijoita Pac-Man-tyyliin, ovat käsittämättömän kamalia.
Bond-parodialle tarina oli kenties juuri sopivan hölmö (Dr. Why uhkaa tuhota suurkaupungit ydinaseilla, elleivät valtiot luovuta hänelle niiden valmistamiseen tarvittavaa plutoniumia), mutta virallisessa 007-seikkailussa se ei vain toimi. Dialogikin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Nokkelat sanaleikit puuttuvat täysin ja 007 jää usein sanattomaksi jopa rivikelmejä kohdatessaan.
Surullisinta The Stealth Affairissa on se, että se on kaikesta huolimatta lähempänä klassisia Bond-seikkailuja kuin yksikään aikaisemmista virallisista Bond-peleistä. Mukana on happoa sisältävän kynän kaltaisia varusteita, viheliäisiä ansoja ja runsaasti yllättäviä käänteitä. Jännityselementeistä ei saada paljoakaan irti, mutta on silti piristävää pelata 007-peliä, jossa pelaajalle ei pelkästään lykätä Walther PPK:ta käteen ja laiteta tätä ampumaan loputtomia vihollisjoukkoja.
Lohdun kvantumi
Aivan kuten Bond-elokuvissa, myös Bond-peleissä oli usean vuoden tauko 1990-luvulla. Molemmat tekivät kuitenkin komean paluun vuosikymmenen puolivälissä. Martin Campbellin ohjaama ja Pierce Brosnanin tähdittämä 007 ja kultainen silmä (GoldenEye) oli maailmanlaajuisesti vuoden 1995 kolmanneksi menestynein elokuva. Nintendo 64:lle kaksi vuotta myöhemmin julkaistu GoldenEye 007 oli puolestaan kahdeksalla miljoonalla kopiolla konsolin kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin peli.
Raren kehittämä ensimmäisen persoonan ammuskelu on edelleen yksi lajityyppinsä rakastetuimmista peleistä – enkä ole koskaan aiemmin pelannut sitä. Ongelmana oli, ettei yksikään ystävistäni omistanut N64:ää. Monet olivat kuitenkin päässeet kokeileman GoldenEyeta – yleensä jonkin kaukaisen sukulaisen luona – ja heidän kertomuksensa saivat minut vihreäksi kateudesta. Etenkin moninpeliä koskevat tarinat kuulostivat uskomattomilta.
Neljä pelaajaa pystyi ampumaan toisiaan samaan aikaan jaetulta ruudulta? Valehtelet! Television eteen viriteltiin pahvilaatikoita, ettei kukaan voisi huijata vilkaisemalla toisen peliruutua. Mitä? Valittavana on lukuisia Bond-roistoja, eikä kukaan saanut pelata Oddjobilla, koska tämä oli niin lyhyt, että häntä oli lähes mahdoton tappaa. Eikä!
Lähimmäksi pääsin, kun naapurikylässä asuva serkkuni kertoi yhden hänen kavereistaan omistavan GoldenEyen. Vaadin välittömästi, että kyläilisimme kyseisen nuoren herrasmiehen luona. Äitini mielestä ei ollut kuitenkaan sopivaa, että yläasteikäinen vierailisi ventovieraan ekaluokkalaisen luona, kun tämän vanhemmat eivät olleet kotona. Äidit eivät vain tajua.
Kahden vuosikymmenen ajan pelin legenda on kasvanut mieleni sopukoissa. Voisiko GoldenEye 007 mitenkään vastata näitä mielikuvia? Lyhyt vastaus on ei, mutta pääsee todella lähelle.
Kukaan ei tee sitä paremmin
GoldenEye 007 oli monella tapaa aikaansa edellä. Elokuvalavasteiden pohjapiirustusten pohjalta laaditut kentät ovat laajoja ja monitasoisia. Tehtävissä riittää vaihtelua, sillä räiskinnän ohella on räjäytettävä kemikaalisäiliöitä ja valokuvattava valtionsalaisuuksia Q:n keksinnöillä. Mukana on myös keveitä hiiviskelyelementtejä.
Kulmikkaasta grafiikasta huolimatta peli näyttää edelleen varsin hyvältä. Tehtävien välissä nähdään lyhyitä, mutta yllättävän elokuvamaisia välivideoita. Ympäristö reagoi hienosti pelaajan toimiin. Luodit räjäyttävät tynnyreitä, rikkovat ikkunoita ja jättävät reikiä seiniin sekä dramaattisesti kaatuileviin vihollissotilaisiin. Nintendo-peliksi väkivallan määrä yllättää.
Pelimekaniikat eivät ole kestäneet ajan hammasta yhtä hyvin. Puolen tunnin kikkailun jälkeen sain ne kuitenkin niin lähelle nykyaikaisia ohjainmalleja, että pelaamisesta tuli melko vaivatonta. Ainoastaan pakittaessa eteenpäin liikkuva tankki ja se, ettei tähdätessä pysty liikkumaan, häiritsivät pelinautintoa. Automaattitähtäys toimii kuitenkin niin hienosti, ettei jälkimmäisestä viitsi valittaa. Selkein merkki pelin iästä on lopulta puhutun dialogin puute, mutta musiikki on niin menevää, että tätä tuskin huomaa.
Vaaran vyöhykkeellä
GoldenEyen laadukkuutta ja yksityiskohtien määrää ei voi kuin ihmetellä, kun ajattelee 2,5 vuoden kehitystyön aikana selätettyjä vaikeuksia. Työn alla oli aluksi sivusta kuvattu 2D-paukuttelu ja sitten Virtua Copin (1994) tyylinen raideräiskintä, kunnes pääkehittäjä Martin Hollis sai idean tehdä ensimmäisen persoonan ammuskelu tuolloin vielä julkaisemattomalle Nintendo 64:lle.
Hollisin kokoama tiimi oli pieni ja kokematon, mutta äärimmäisen omistautunut. Koska konsolia ei ollut vielä julkaistu, tiimi ei voinut olla varma sen rajoituksista. Pelimekaniikkojen suunnittelua haittasi se, ettei N64:n ohjain ollut vielä valmis, joten kehittäjät joutuivat käyttämään hakkeroitua Sega Saturnin ohjainta pelinsä testaamiseen. Kehuttu moninpelikin oli melkein jälkiajatus. Sitä päätettiin ryhtyä kehittämään vasta, kun tiimi sai tietää konsolin tukevan neljää ohjainta. Eivätkä he kertoneet siitä Nintendolle vasta kuin hetkeä ennen pelin julkaisua.
Kokeilunhalu palkittiin, sillä GoldenEye 007:stä tuli yksi pelihistorian merkkiteoksista. Se toimi selkeänä edelläkävijänä ensimmäisen persoonan ammuskelujen siirtyessä doommaisesta nopeatempoisesta räiskinnästä kohti realistisempaa tyyliä. Se on myös kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa. Tarkoituksenani oli vain testata paria ensimmäistä kenttää, mutta peli tempaisi minut nopeasti mukaansa. Pelasin yhdeltä istumalta noin puolet tehtävistä ja läpäisen loput mahdollisimman pian. Enkä edes ehtinyt kokeilla ylistettyä moninpeliä. Englannin puolesta, James.
Toinen tapa kuolla
Electronic Arts hankki Bond-lisenssin 1999, mutta vain muutamaa heidän seitsemän vuoden aikana julkaisemaansa 007-seikkailua voi pitää onnistuneena. Black Ops Entertainmentin Playstationille 1999 kehittämä hiiviskely Tomorrow Never Dies jäi Metal Gear Solidin (1998) ja Syphon Filterin (1999) varjoon. 2000 ilmestynyt 007 Racing tarjosi mahdollisuuden jahdata tuttuja kelmejä lukuisilla eri Bond-autoilla Aston Martin DB5:stä alkaen, mutta rumat grafiikat ja heikko pelattavuus eivät saaneet ketään kaahaamaan pelikauppaan.
The World Is Not Enough -nimen alla julkaistiin kaikkiaan kolme peliä, jotka perustuivat 1999 julkaistuun Kun maailma ei riitä -elokuvaan. Niistä kehutuin oli Eurocomin N64:lle kehittämä ensimmäisen persoonan ammuskelu, joka julkaistiin lokakuussa 2000. Se ei ollut yhtä innovatiivinen kuin GoldenEye, mutta sai kiitosta monipuolisista tehtävistä, tyylikkäästä ulkoasusta ja mainiosta ääninäyttelystä. Black Opsin Playstationille kehittämää versiota parjattiin sen sijaan lähes kaikesta. Game Boy Colorille ilmestyi syksyllä 2001 sujuva, mutta liiankin perinteinen sivusta kuvattu toimintaseikkailu.
PS2:lle, Xboxille ja GameCubelle julkaistut 007: Agent Under Fire (2001) ja 007: Nightfire (2002) jatkoivat samalla yllätyksettömällä linjalla. Vaikka kumpikin peli osoittautui keskinkertaiseksi ensimmäisen persoonan räiskinnäksi, ansaitsevat ne kuitenkin kehuja alkuperäisten kertomusten käytöstä. Samaa ei voida sanoa syksyllä 2004 PS2:lle, Xboxille ja GameCubelle julkaistusta GoldenEye: Rogue Agentista. Kaikin puolin mitäänsanomattomalla ammuskelulla ei ollut mitään tekemistä elokuvan tai alkuperäisen pelin kanssa. GoldenEye-termiä käytettiin pelkästään rahastusmielessä. Päähahmo on 007:n sijaan tämän langennut kollega, joka ryhtyy työskentelemään Auric Goldfingerille. On kyseenalaista, että voiko Rogue Agentia edes laskea Bond-pelien joukkoon.
Groovy baby, yeah!
Samana vuonna julkaistu 007: Everything or Nothing (2004) nousee puolestaan parhaiden Bond-pelien joukkoon tarjoamalla lähestulkoon kaikenkattavan Bond-kokemuksen. Pelintekijät panostivat ensinnäkin tähtivoimaan.
Pierce Brosnan, Judi Dench ja John Cleese esittävät tuttuja hahmoja, mikä tekee tarinasta välittömästi astetta vetoavamman. Pääpahis Nikolai Diavoloa esittää Willem Dafoe, ja Bond-naisina nähdään Heidi Klum ja Shannon Elizabeth. Alun toimintakohtausta seuraa elokuvien tyyliä mukailevat alkutekstit, jonka aikana kuullaan R&B-artisti Mýan esittämä peliä varten sävelletty tunnuskappale.
Käsikirjoittajista Bruce Feirstein oli ollut laatimassa käsikirjoituksia myös elokuviin 007 ja kultainen silmä, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies, 1997) ja Kun maailma ei riitä. Danny Bilson ja Paul De Meo tunnetaan puolestaan parhaiten hienosta supersankariseikkailusta The Rocketeer (1991).
Jatkuvaa rytinää, kehnoja kaksimielisyyksiä, vänkiä keksintöjä sekä näkymätön auto – Everything or Nothing tiivistää Brosnanin aikakauden pahimmat piirteet yhteen ainoaan peliin. Jostain syystä elokuvissa ärsyttävät seikat toimivat kuitenkin erinomaisesti pelissä. Bondin lentäessä faaraon hautaan helikopterilla en pyöritellyt silmiäni vaan hymyilin leveästi. Vanhan koulukunnan faneja varten mukaan on lisätty enemmän tai vähemmän nokkelia viittauksia Bondin historiaan. Diavolo esimerkiksi paljastuu Kuoleman katseesta tutun Max Zorinin oppipojaksi.
Vertailut GoldenEyehin vältetään kuvaamalla tapahtumat kolmannesta persoonasta, mikä tekee pelistä samalla hieman elokuvamaisemman. Uusi näkökulma antoi Bondille myös mahdollisuuden taistella tavanomaista taktisemmin, sillä agentti pystyy tarvittaessa tulittamaan suojan takaa. Tähtäinkin lukittuu automaattisesti lähimpään viholliseen. Suurin ongelma on tallennuspisteiden puute. Tehtävät eivät ole pitkiä, mutta joka kuoleman jälkeen alusta aloittaminen alkaa ärsyttää nopeasti.
Älä kieltäydy kolmesti
Suosikkini EA:n Bond-peleistä on PS2:lle, Xboxille ja GameCubelle marraskuussa 2005 julkaistu From Russia with Love. Se on hieno tulkinta vuoden 1963 samannimisestä Bond-elokuvasta, joka Suomessa julkaistiin ulkopoliittisista syistä nimellä Salainen agentti 007 Istanbulissa. Pelattavuudeltaan From Russia with Love on käytännössä kaikin puolin hiotumpi versio Everything or Nothingista. Tallennuspisteitäkin on tiputeltu riittävän tiheään.
Ulkoasunsa ja pelimekaniikkojensa osalta From Russia with Love ei ole kenties kestänyt aikaa, mutta kylmän sodan henkeä huokuvalta tunnelmaltaan se on iätön. Käsikirjoituksesta vastannut Feirstein joutui muokkaamaan tarinaa uusiksi useista eri syistä. Epämääräisten oikeuksien takia esimerkiksi rikollisjärjestö SPECTRE:n on korvannut OCTOPUS. Pelistä pyrittiin myös tekemään toimintapainotteisempi lisäämällä mukaan uusia kohtauksia tai muokkaamalla olemassa olevien sisältöä.
Uusissa kohtauksissa Bond muun muassa lentelee rakettirepulla, kurvailee Aston Martinilla pitkin Istanbulia sekä pelastaa panttivankeja venäläissotilaiden kynsistä. Esimerkkinä muokkauksista toimii taistelu Red Grantia vastaan. Elokuvassa Bond kuristaa pahiksen rannekelloon piilotetulla vaijerilla pitkän tappelun jälkeen. Pelissä kohtaus on korvattu huomattavasti vähemmän dramaattisella ammuskelulla. Haavoittunut vakooja putoaa toisaalta viimeisinä hetkinään asemalle saapuvan junan eteen, joten suoranaisena antikliimaksina kohtausta ei voi pitää.
Muutoksista huolimatta – ja osittain niiden ansiosta – elokuvan ja aikakauden henki on onnistuttu säilyttämään erinomaisesti. Suurin kiitos kuuluu Sean Connerylle, joka suostui palaamaan salaisen agentin rooliin vielä viimeisen kerran. Näyttelijä ei ainoastaan antanut lupaa näköisyytensä käyttämiseen, vaan hän myös äänitti uusia repliikkejä peliä varten. Näyttelijän ikä paistaa hieman läpi hänen roolisuorituksestaan, mutta tästä huolimatta jokainen repliikki lämmittää vanhan Bond-fanin sydäntä. Valitettavasti From Russia with Love ei menestynyt odotetusti. Pian tämän jälkeen Bond-lisenssi siirtyi EA:lta Activisionille.
Tylpät välineet
Koska kaikkien aikojen suosituimman Bond-näyttelijän tähdittämä peli osoittautui kaupalliseksi pettymykseksi, lähestulkoon tuntemattoman Daniel Craigin tähdittämästä Casino Royalesta (2006) tehtiin ainoastaan kehnohko toimintatasoloikka mobiililaitteille. Elokuvan osoittauduttua hitiksi julkaisija alkoi kuitenkin osoittaa uutta kiinnostusta hahmoa kohtaan. Seuraavan kuuden vuoden aikana julkaisijalta ilmestyi kaikkiaan neljä Bond-seikkailua, joista ensimmäinen on myös kiinnostavin.
007: Quantum of Solace (2008) ilmestyi samaan aikaan kuin elokuva, johon se pohjautuu. Nimestään huolimatta peli kattaa kaksi ensimmäistä Craigin elokuvaa, sillä puolivälissä käydään takaumina läpi Casino Royalen tapahtumia. 007:n muisti tosin pätkii, sillä yksityiskohdat eivät täsmää ja sankarin päihittämien vastustajien määräkin nousee monikymmenkertaiseksi.
Treyarchin PC:lle, PS3:lle, Xbox 360:lle sekä Wiille kehittämä ensimmäisen persoonan räiskintä noudattaa Call of Duty -kaavaa. Suurin osa tehtävistä sisältää runsaasti nopeatempoista räiskintää sekä räjähdyksiä, joiden parissa viihtyy mainiosti yhden illan ajan. Quantum of Solace ei ole kuitenkaan yhtä hiottu kuin CoD-sarjan pelit, mikä näkyy aavistuksen epätarkassa pelattavuudessa, putkimaisissa kentissä ja latteissa grafiikoissa.
Tarinankerronta on pelin heikoin piirre. Useimmiten juonta kuljetetaan M:n ja tämän avustaja Bill Tannerin käymien keskusteluiden kautta pelaajan tuijottaessa Bondin henkilökansiota, satelliittikuvia ja muuta MI6:n koostamaa tiedustelumateriaalia. Useimmat tärkeimmistä käänteistä ohitetaan sivulauseilla. Onneksi pelistä löytyy muutama erinomaisesti kuvattu osio, kuten vatsan muljauttava myrkytyskohtaus sekä henkeäsalpaavan jännittävä QTE-tappelu porraskäytävässä.
Bizarre Creationsin PS3:lle, Xbox 360:lle ja PC:lle kehittämä kolmannen persoonan ammuskelu Blood Stone (2010) kertoi Feirsteinin kirjoittaman alkuperäisen, mutta varsin unohdettavan tarinan. Ammuskelu on kuitenkin tyydyttävää, kiivaat toimintakohtaukset tuovat hetkittäin mieleen Uncharted-pelit eikä tylsiä hetkiä juurikaan löydy. Bondista on myös tehty muita pelejä kylmäverisempi. Craig toimii Bondin äänenä ja tämän stuntnäyttelijä Ben Cooke vastaa liikekaappauksesta, joten hahmo tuntuu 007:ltä sekä välivideoissa että pelatessa. Näillä meriiteillä Blood Stone nousee hyvien, muttei kuitenkaan kaikkein parhaimpien Bond-pelien joukkoon. Blood Stone myi Quantum of Solacea heikommin, mikä saattoi johtua yllättävän heikoista arvosteluista. Todennäköisemmin syy piili siinä, että se joutui kilpailemaan samana päivänä Wiille julkaistun GoldenEye 007:n uusintaversion kanssa.
Parjatuin Activisionin Bond-peleistä oli kuitenkin lokakuussa 2012 julkaistu 007 Legends. Bond-elokuvien 50-vuotisjuhlan kunniaksi Bond kohtaa useita elokuvista tuttuja kelmejä, kuten Goldfingerin, Ernst Stavro Blofeldin sekä kartellipomo Franz Sanchezin. Tämä selitetään sillä, että Skyfallin (2012) alussa ammuttu Bond uneksii menneistä tehtävistään pudottuaan jokeen. Tarina on siis hätäisesti yhteen kasattu kooste mieleenpainuvia kohtauksia elokuvista, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään.
Eurocomin kehittämät 007-pelit ovat perinteisesti olleet keskimääräistä parempia, mutta 007 Legendsistä on vaikea löytää hyviä puolia. Grafiikat ovat suttuisia, tehtävät heikosti suunniteltuja, hiipiminen hengetöntä ja räiskintä tunnotonta. Pelistä löytyy myös kenties kamalimmat koskaan kokemani nyrkkeilymekaniikat. Bond-lisenssistä ei saada juuri mitään uutta irti, joten peli ei vedonnut edes Bond-faneihin. Heikon myynnin vuoksi Eurocom joutui irtisanomaan suurimman osan työntekijöistään marraskuussa 2012. Kaksi viikkoa myöhemmin studio lakkautettiin.
Pelisi on pelattu, James Bond
Keväällä 2013 Activision ilmoitti, että heidän lupansa julkaista Bond-pelejä on peruttu. Sen jälkeen salaista agenttia ei ole peleissä nähty, ellei mukaan lasketa 2015 mobiililaitteille julkaistua ilmaispeliä James Bond: World of Espionage tai Forza Horizon 4 -ajopeliin lisättyä loppuvuodesta 2018 julkaistua Best of Bond -autopakettia.
Tästä huolimatta Bond-pelien tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin koskaan. Marraskuussa 2020 Hitman-sarjasta vastaava IO Interactive kertoi kehittävänsä Project 007:ksi nimettyä Bond-peliä yhteistyössä lisenssiä hallitsevien MGM:n ja Eon Productionsin kanssa. Studion tarkoituksena on kertoa täysin alkuperäinen tarina siitä, miten agentti ansaitsi 00-statuksensa.
Project 007:n ilmestymispäivää – tai edes -vuotta – ei ole vielä julkistettu. Studio on pysynyt hiljaa myös muista yksityiskohdista, kuten mitä tyylilajia peli tulee edustamaan. Oletettavasti se tulee olemaan hyvin lähellä Hitman-sarjan sujuvalla toiminnalla maustettua hiiviskelyä. Onhan esimerkiksi uusimmassa Hitman-trilogiassa Sapienzan rannikkokaupunkiin ja argentiinalaiselle viinitarhalle sijoittuvat tehtävät, jotka sopisivat sellaisinaan Bond-seikkailuiksi.
Tämän parempaa aikaa uudelle Bond-pelille on vaikea kuvitella. Yhtenäisen tarinan kertoneen Daniel Craigin aikakauden päätyttyä pelintekijät ovat vapaita luomaan oman tulkintansa hahmosta. Näen vain yhden ongelman. Amazon osti MGM-studion tänä vuonna ja sai samalla puolet Bond-elokuvien oikeuksista. Se, miten kauppa vaikuttaa IO:n kehittämään peliin, ei ole selvää. Tuskin mitenkään, mutta Jeff Bezos ei olisi ensimmäinen miljardööri, joka pilaa Bondin suunnitelmat. En ole kuitenkaan kovinkaan huolissani, sillä ennemmin tai myöhemmin… tavalla tai toisella…
James Bond tulee palaamaan.
