Salmisen Buffy-päiväkirja: yhteenveto ja Top-listat

 

buffy-vampire-slayer._jpg

Olen nyt sulatellut Buffyn loppumista pari päivää aiottua pitempään, ja on aika tehdä jonkinlainen yhteenveto koko sarjasta. Tunnelmat ovat yllättävän levolliset, mistä suuri kunnia kuuluu hienolle lopetusjaksolle. Tarina tuntuu saapuneensa arvoiseensa päätökseen ja riipivän surun sijasta rinnassa on vain haikean tyytyväinen olo. Lisäjaksoja olisi tietenkin mukava saada, mutta ilmankin voi elää. Olo on kuin todella hyvän kirjan lukemisen jälkeen.

Sarjan fanipojaksi muutuin viimeistään joskus neljännen kauden aikana, eikä siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Kukaan Buffya haukkuva ei oikeasti ole nähnyt sitä kunnolla, sillä sarjaa katsottuaan sen nerokkuutta ei yksinkertaisesti voi kieltää. Vastustajien äänekkyys johtuu pitkälti siitä, että Buffyn lähtökohdat kuulostavat typeriltä. Kenen mielestä idea vampyyreja tappavasta, Buffy-nimisestä lukiolaistytöstä ei muka kuulosta todella kornilta?

Iso osa Buffyn hienoudesta piilee juuri siinä, että sarja kohoaa naurettavien lähtökohtiensa yläpuolelle. Hahmokehitys on kaiken avain, ja ihmiset tosiaan muuttuvat tarinan edetessä. Sankareita ei pelätä viedä todella rohkeisiin ja realistisiin suuntiin. Vampyyrien ja demoneiden läsnäolosta huolimatta hahmojen elämä on pääosassa ja sen annetaan luoda vahvaa draamaa.

Harvassa tv-sarjassa uskalletaan kajota yhtä tarkasti ihmiselämän tunteiden kirjoon. Buffyn tie pirtsakasta lukiolaistytöstä lopun pikkusiskostaan huolehtivaksi naiseksi on pitkä, ja matkan varrella käydään todella pimeissä paikoissa. En ole esimerkiksi nähnyt yhtään tv-sarjaa tai edes elokuvaa, jossa käsiteltäisiin seksiriippuvuutta yhtä tarkasti ja älykkäästi. Vastaavasti Buffyn äidin kuolemaa käsittelevä The Body -jakso on harvinaisen raaka ja kainostelematon kuvaus läheisen ihmisen menetyksen jälkeisestä turrasta shokista ja tuskasta.

Kasvamisen lisäksi sarja käsittelee komeasti sitä, mitä on olla slayer. Se on yksinäisyyttä jopa parhaiden ystävienkin keskellä, kukaan muu ei voi lopulta täysin käsittää vastuun taakkaa. Yksinäisen elämän paineet uskalletaan näyttää siekailematta: Buffy masentuu ja etsii keinoja turhautumiensa purkamiseksi. Ihmissuhteet elävät aidosti kiiltokuvamaisen paikalleen jumahtamisen sijasta. Rakkautta syntyy ja musertuu, ystävät voivat tehdä hyväntahtoisuudessaan kamalia asioita ja ihmisiä kuolee.

Tukevan draaman lisäksi sarja osaa myös nauraa tarpeen mukaan itselleen. Dialogi on parhaimmillaan huikaisevan nokkelaa ja huumoria sekoitetaan taitavasti vakavuuteen. Välillä huumoripuolen annetaan vielä hiukan liikaa, mutta yleensä tasapaino kuitenkin säilyy hyvänä.

Sarjan kehityskaari on jyrkän nousujohteinen. Ensimmäisellä parilla kaudella käsikirjoitus hakee vielä tyyliään, kun alun selvästi teinikauhuvaikutteisesta sarjasta siirrytään hiljalleen vakavampaan hahmovetoiseen kirjoittamiseen. Etenkin ensimmäinen kausi on aika päämäärätöntä kulkemista, mutta toisella kaudella Angelus herättää sarjan ensimmäistä kertaa kunnolla eloon. Kolmannella kaudella mukaan tuodaan ensimmäisen kerran synkempiä sävyjä ja sen jälkeen meno ihailtavasti vain tummenee aina kuudennen kauden loppuun asti. Seitsemäs kausi on muita suurieleisempi ja eeppisempi, mikä sopii erinomaisesti lopun tunnelmaan.

Buffyn outous on tason lopahtaminen usein kauden loppuvaiheessa. Näin käy jonkin verran toisella ja kolmannella, selvästi neljännellä (jos Restlessia ei lasketa), pahasti viidennellä ja todella pahasti kuudennella kaudella. Vaikka itse kausifinaali on usein onnistunut, niin sitä ennen jaksojen laatu vajoaa jonkin verran alaspäin, aivan kuin kirjoittajat keräisivät energiaa päätöstä varten. Oikeastaan vain seitsemäs kausi pystyy pitämään yllä tai jopa nostamaan tasoaan loppua kohden. Toisaalta vertailu on vaikeaa, sillä seitsemäs kausi on alkupuoleltaan tasaista perus-Buffya, kun esimerkiksi kuudes kausi on pääosin todella loistavaa huippukamaa.

Kausien paremmuusjärjestykseen laittaminen ei ole vaikeaa ainakaan kärkipäästä. Paras on hivelevän synkkä kuudes kausi, jonka perässä seuraa tiukasti vain hiukan vähemmän synkkä viides kausi. Sitten vuorossa on upeasti huipentuva seitsemäs kausi. Tämän jälkeen järjestely meneekin sitten vähän vaikeammaksi. Neloskaudella on paljon hyvää tunnelmointia, mutta Initiative on surkea ja Adam aivan kammottava. Ehkä loppukausien järjestys menee: kolmas, neljäs, toinen ja ensimmäinen. Tästä ainoa varma asia on se, että ensimmäinen kausi on taatusti heikoin. Siinä sarja vasta kokoaa itseään tulevaa varten.

Kaiken muun lisäksi Buffyssa ovat myös tuotantoarvot kohdallaan. Kuvaus ja etenkin valaisu ovat erittäin hienoja ja varjoja osataan käyttää tyylikkäästi hyväksi. Myös musiikkia uskalletaan käyttää elokuvamaiseen tyyliin vahvana tunnelman luojana. Eikä tietetenkään saa unohtaa näyttelijöitä, joista useimmat painivat aivan eri sarjassa kuin tavalliset jenkkisarjojen kahden ilmeen ihmeet. Erityisesti Hannigan ja Gellar ovat loistavia. Jos ette usko, niin yrittäkää huviksenne katsoa vertailun vuoksi yksi jakso esimerkiksi Charmedia.

Ehkä tässä on vähäksi aikaa tarpeeksi Buffyn kehumista. Melkein hävettää, kun en jaksa enää valittaa edes alkupään kammotuksista tämän enempää. Tällaista on fanipojan elämä.

Yksi huono asia Buffysta tulee kuitenkin heti mieleen, vaikka se ei oikeastaan ole sarjan vika: Buffyn jälkeen Babylon 5 tuntuu äkkiä paljon huonommalta sarjalta. En tarkoita tätä pahassa haukkumismielessä, B5 on yhä parhaimmillaan loistava sarja. Buffyn katsottuaan kuitenkin todella tajuaa, kuinka staattisia B5:n hahmot ovat. Esimerkiksi Sheridanin ja Delennin suhde on niin epärealistinen kiiltokuvaliitto, että oksat pois. Mutta tarpeeksi B5:n dissausta, JMS on joka tapauksessa guru siinä missä Whedonkin. Kummallakin on kirkkaimmat hetkensä ja myös notkahduksensa.

Lupailemani Buffyn top- ja bottom-listat venyvät valitettavasti vielä vähän pitemmälle, sillä viikonloppu kului töitä tehdessä. Jos jaksatte odottaa, niin heitän ehkä vielä samaan hintaan mukaan arvion alkuperäisestä Buffy-leffasta. On mielenkiintoista nähdä, josko ruusunpunaiset fanilasit värittävät 90-luvun kakkaleffan uuteen uskoon. Ensimmäisestä runsaan kymmenen vuoden takaisesta katsomiskerrasta on vain hämäriä, joskaan ei kovin mairittelevia muistikuvia.

buffy-vampire-slayerSain vihdoin katsottua uudelleen kaikki parhaaksi listaamani jaksot. Sarjan kerman kuorinta on jotenkin epätodellinen kokemus, vaikka osien teho kärsii jonkin verran siitä, että ne katsoo irti muusta kontekstista. Tähän auttoi hiukan se, että katsoin jaksot edes keskenään oikeassa järjestyksessä.

Kirkkain kärkikolmikko eroaa muista selvästi. Sen jälkeen taas selvä neljän jakson ryhmä ja sitten lopuksi viiden jakson ryhmä. En raaskinut rajata top-listaa vain kymmeneen parhaaseen, sillä kärki muodostuu tusinasta jaksosta.

Annoin kaikille jaksoille kouluarvosanan neljästä kymppiin. Se tuntuu kaikkein sopivammalta mitta-asteikolta, vaikka silläkin listan loppupään arvosanat vaikuttavat jotenkin liian matalilta. Tähdillä huippujaksojen välille ei olisi tullut silti näinkään paljon eroja, sillä käytännössä vain kolme ensimmäistä olisi saanut viisi tähteä ja loput neljä. Vaikka osa jaksoista saa saman arvosanan, niin niiden keskinäinen paremmuusjärjestys on silti melko selvä.

Kärkijaksot paremmuusjärjestyksessä parhaimmasta alkaen:

01. Restless (10+)

02. Once More With Feeling (10)03. The Body (10-)

04. Passion (9,5)05. Dead Things (9,5)

06. Lies My Parents Told Me (9,5)07. Chosen (9,5)

08. Touched (9+)09. Fool for Love (9+)

10. Get It Done (9+)11. Hell's Bells (9+)

12. Afterlife (9+)

Listan alla mukaan kärkkyvät ainakin jaksot Intervention ja Wild at Heart.

Restless on kirkkaasti sarjan paras jakso, siinä yksinkertaisesti toimii aivan kaikki. Once More With Feeling yhdistää musikaalin hämmentävän hienosti kuutoskauden synkkään tunnelmaan ja jakso on hauskalta kuulostavasta ideasta huolimatta lopulta erittäin vakava. The Body puolestaan käsittelee läheisen ihmisen kuolemaa musertavan tehokkaasti, mukana on puolivälissä vain pari pientä heikkoa hetkeä.

Kakkoskauden huippuhetki Passion on hiukan kärkikolmikkoa epätasaisempi jakso, mutta siinä on vaikuttavimpia yksittäisiä kohtauksia. Angeluksen kertojaäänellä ja hypnoottisella musiikilla kuorrutettu alku on koko sarjan paras aloitus. Myöhemmin Gilesin soittaessa Calendarin kuolemasta Buffyn kotiin kohtaus on yksi sarjan tehokkaimmista, vain muutama kohtaus pääsee samalle tunnetasolle.

Dead Things käsittelee Buffyn seksiriippuvuutta suorasti ja rehellisesti. Jakso on tasaisen laadukas ja tunnelma kiristyy upeaa loppua kohden.

Lies My Parents Told Me on komea jakso, joka saa lisäpisteitä harvinaisen toimivasta ohjauksesta ja leikkauksesta. Loppu on yksi sarjan parhaimmista.

Koko sarjan päätösjakso Chosen pääsee listalle puhtaalla tunnelmallaan. Itse tarinassa on useita heikkoja kohtia, mutta kokonaisuus kolahtaa jokaisella uudella katsomiskerralla entistä kovempaa. Lopun taistelussa on hieno tekemisen meininki ja koko jakso on komean nostalginen päätös upealle sarjalle.

Loput listan jaksoista ovat kaikki tunnelmallisia ja tasaisen laadukkaita jaksoja. Etenkin lopetukset ovat kaikissa musertavan tehokkaita. Viimeisenä mukaan mahtuva Afterlife paranee uusilla katsomiskerroilla, kun Buffyn reaktiot tajuaa paremmin. Monissa jaksoissa pyöritään Buffy/Spike-suhteen ympärillä, sillä kaksikosta irtoavat sarjan tehokkaimmat hetket.

---

Sarjan huonoimpien jaksojen listaaminen ei ole vaikeaa. Näitä en ymmärrettävistä syistä viitsinyt katsoa uudelleen, joten en myöskään anna jaksoille arvosanaa. Viisi surkeinta jaksoa huonoimmasta alkaen ovat:

01. Go Fish

02. Inca Mummy Girl03. Beer Bad

04. Him05. Triangle

Lista alla mukaan kärkkyvät ainakin jaksot Two to Go ja Spiral.

Surkimuksia ei tarvitse paljon selitellä. Go Fish on kammottavaa kakkaa alusta loppuun, pääidea on ihan hirveä. Inca Mummy Girlissä on pari kohtalaista hetkeä, mutta muuten osa on roskaa. Etenkin tyhjästä ilmestyvä ölisevä puukkojunkkari on todella ihmeellinen.

Beer Badin alkulähtökohta suruunsa ryyppäävästä Buffysta on hyvä, mutta sen jälkeen kaikki menee todella pahasti metsään. Kirjaimellinen pelottelu viinan vaaroista on kankeaa ja rasittavaa.

Him on viimeisen kauden outo lintu. Sen ainoa etäisesti hymyilyttävä kohta on loppupuolella, kun Buffy melkein tappaa rehtorin raketinheittimellä. Triangle puolestaan on kirjoitettu kokonaisuutena erittäin takkuisesti ja hahmot käyttäytyvät täysin epäloogisesti. Se vesittää Rileyn lähtöä turhalla komeadiahötöllä. Jotkut ilmeisesti pitävät Olaf the Trollista, minä todellakaan en.

---

Listojen tekemisen jälkeen edessä on enää kaiken aloittaneen elokuvan katsominen. Heitän siitä pari sanaa myöhemmin. Sen jälkeen pitkä Buffy-matka on saapunut päätökseen ja voin aloittaa Angelin katsomisen. Päiväkirjaa en kuitenkaan mene vielä lupaamaan, sillä lähtökohdat ovat täysin erilaiset. Olen nyt valmiiksi Buffyversen fanipoika.