Anarkistinen freelance-etsiväkaksikko Sam ja Max hyökkää Wiin kimppuun ja näyttää, että hyvä seikkailupeli on hyvä konsolillakin. Pitäkäähän mielessä, Sony ja Microsoft!
Sam & Max -seikkailupelit voi huoletta esittää muut todisteet kumoavana vastalauseena, jos joku marisee pelikäsikirjoitusten tasosta.
Sam on huonosti istuviin vaatteisiin pukeutuva koira, ja Max hänen psykoottinen jänisystävänsä. Sen lisäksi, että he ratkovat mitä omituisimpia rikoksia, parivaljakko hallitsee suvereenisti pilkkaamisen ja verbaaliakrobatian jalon taidon. He myös käyttävät kykyään armotta vähäisempiin kuolevaisiin ja jumaluuksiin.
Kaksikon on luonut sarjakuvataiteilija Steve Purcell. Pelimaailmassa karvakuonot esiintyivät ensi kerran vuonna 1993 klassikossa Sam & Max Hit the Road (Pelit 8/1993, 93 p).
Kuusi hykerryttävää tarinaa
Samin ja Maxin ykköskausi ilmestyi PC:lle alun perin kuutena eri episodipelinä, joten kaikki kuusi tarinaa ovat erillisinä seikkailuina myös Wiin kausiboksissa. Osat voi pelata läpi missä järjestyksessä haluaa, mutta en suosittele. Vaikka tarinat ovat periaatteessa itsenäisiä, niitä sitoo yhteen kuudennessa osassa ratkaisunsa saava pääjuoni. Jokaisessa osassa on pelattavaa noin 2–4 tuntia.
Seikkailuissa piisaa runsaasti vaihtelua. Ensimmäisessä osassa selvitellään 1970-luvun fitness-gurun kääntymystä pahuuden teille, toisessa sankarikaksikko siirtyy tv:n ihmeelliseen maailmaan, neljännessä pyritään jo presidentiksi kunnes kuudennessa päädytään Kuuhun. Osat ovat tasaisen hyviä, mutta minuun iskivät etenkin neljäs ja kuudes. Pulmien tasonupikka on säädetty toimivan helppo -kohtaan. Pelissä ei juuri jumitu, mutta toisaalta ei pulmia myöskään juosta sekunnissa läpi.
Osasta toiseen meno on pähkähullua, ja vitsejä tulee hengästyttävällä tahdilla. Jutuissa ei säästellä ketään eikä mitään, vaan tulilinjalla on tasapuolisesti kaikki mahdollinen. Vaikka pelasin ykköskauden läpi PC:llä vasta pari vuotta sitten, huumori iskee yhä, ja monet vitseistä tuntuivat yhtä tuoreilta kuin ensimmäisellä kerralla. Pidän sitä erityisen hyvänä merkkinä.
Samia ohjastetaan kapulalla, ja kaikki tehdään osoittamalla esineitä ja painamalla A-nappia. Kapulalla huitominen on turhan epätarkkaa touhua. Välillä kursori ei meinannut asettua oikean kohdan päälle, ja olo oli kuin tikanheitossa juhannusyönä. Fiilis on katossa, mutta ohiheitot ärsyttävät vähintään tikkasilmäistä kaveria. Löysään ohjaukseen tottuu, mutta parissa minipelissä tarkkuutta olisi suonut olevan enemmän. Dialogeja voi onneksi selata myös ristiohjaimella.
Pelistä pitääkseen ei tarvitse olla seikkailupelifani, sillä yksittäiset osat ovat sellaisenaan loistavaa välipalaviihdettä. Episodit ovat hauskoja, eivätkä niin vaikeita, etteikö niihin pääsisi hetkessä mukaan. Huumori vaatii tosin kohtuullista englannin taitoa, sillä kielellinen ilottelu on hetkittäin melkoisen nokkelaa. Sam & Max ansaitsevat yhä yli 90 pistettä, mutta Wiin ohjattavuuden takia rokotan muutaman pisteen pois.
88
