San Fransisco Rush oli asiallinen kolikkopeli, joka toi kolikkopeliluolaan tuoreen tuulahduksen. Huima kepittely rankoilla radoilla pöllähti viimein PlayStationiinkin.
Kolikkopelin kääntäminen ei ole ihan helppoa. Nintendo64:ssa Rush nappasi vielä mukaansa, vaikka osa kolikkopelin magiasta oli jäänytkin käännösprosessin varrelle. PlayStation-versiossa alkuperäisen taiasta ei ole enää juuri mitään jäljellä.
On vaikea ymmärtää, mikä on ollut pelintekijöiden päämääränä San Fransisco Rushia PlayStationille käännettäessä. Ilmeisesti pelifirman pomolta on käynyt käsky: tehkää peli niin nopeaksi kuin pystytte, muulla ei ole väliä. Varsinkaan grafiikan ei tarvitse miellyttää silmää. Kuka maisemia nyt muutenkaan ehtisi katsomaan?
Kattojen päälle käy kaahaajan tie
Yhtä ei ole onnistuttu tuhoamaan: San Fransisco Rushin ratadesign on huima, jopa vallankumouksellinen. Pelaaja voi toki tylsänpulleasti posottaa pitkin pikatietä, mutta eksentrisempi sielu seikkailee ja etsii kaikki mahdolliset, hetkittäin mahdottomiltakin tuntuvat oikotiet ja syrjäpolut. Tuskinpa missään ajopelissä on konsaan nähty näin hysteeristä ratadesignia. Vai miltä kuulostaa vaikkapa pikaluikinta pilvenpiirtäjän kattojen kautta takaisin kaukana alhaalla siintävälle tielle?
Valitettavasti innovatiiviset radat menevät hukkaan yksioikoisen ajotuntuman ja ruman rikkonaisen grafiikan takia. Vaikka vauhtia on tarpeeksi, ehkä jopa liikaa, tuntuu kokonaisuus viimeistelemättömältä. Kontrollit ovat etenkin analogisella ohjaimella naurettavan herkät eikä pelaaminen tunnu autolla ajamiselta lainkaan. Kolikkopelistä kotikoneelle siirrettynä San Fransisco Rush on köyhäksi kurjistettu silmät ummessa -kaahaus.
Pitkän iän salaisuus
Pelin ikää on yritetty pitkittää käänteisillä, väänteisillä, lumi- ja yöradoilla. Idea on periaattessa hyvä, jos peliä viitsisi pelata edes päivällä ja oikeaan suuntaan. Ratoja on neljä erilaista, mutta erilaiset versioinnit kasvattavat rataluvun moninkertaiseksi. Ainakin periaatteessa.
Pelivaihtoehtoja on myös moneen lähtöön. Peruspelissä ajetaan perinteisesti kilpaa, extreme-pelissä yksikin rajumpi kolari vie takaisin alkuvalikoihin. Explosive-moodi on ideana hupaisa ja erästä nimeltä mainitsematonta elokuvaa mukaileva: jos nopeus putoaa alle 60 mailin tunnissa, on peli kertaheitosta poikki. Grand Prix tuo kahlattavaksi kymmenen erilaista perusradoista viriteltyä, käännettyä, peilattua, pimennettyä rataa. Pick up -pelissä pelaajan on kaahattava tiellä olevien tiimalasien päältä, muutoin aika loppuu ja peli on ohi. Voitto on tietenkin päämääränä kaikissa kilpailuissa, mutta extreme- ja explosive-vaihtoehdoissa pelkkä hengissä pysyminen kilpailun loppuun saakka on saavutus.
Kaksi pelaajaa voi kisata paremmuudesta jaetulla ruudulla. Lisäksi nykyään niin harvasta pelistä löytyvä linkkikaapelikaksinpeli on myös mukana. Valitettavasti samanaikainen nelinpeli ei luonnistu linkin avulla.
Kaahaamisen sijasta voi keskittyä keräämän sinne tänne viheliäisesti piilotettuja avaimia, mikä on ajopeliin siirrettynä erikoinen idea. Valitettavasti innokas avaintenmetsästäjä palkitaan ainoastaan yhdellä vaivaisella bonusautolla.
San Fransisco Rushiin kannattaa keskittyä joko kolikkopeliluolassa tai jopa Nintendo64-käännöksenä, joka Pleikkari-kyhäelmän jälkeen tuntuu suoranaiselta taivahan lahjalta. Kaikkien ajopeleistä ja ennen kaikkea niiden tekemisestä kiinnostuneiden kannattaa peliin kuitenkin tutustua, sillä näin innostavaa ratadesignia on harvoin ajopelissä nähty. Siinä San Fransisco Rush on parhaimmillaan.
65
