(Ei, Kaizun palstaa ei ole poistettu, mies vain vetää henkeä. Vierailijana uutis- ja räiskintätoimittajamme Tuomas Honkala.)
Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa kaikki on kertakäyttöistä, tyhjiöpakattua ja valmiiksi pureskeltua. Keskinkertaisuus kelpaa, kunhan se on riittävän halpaa. Laadusta maksavat vain ne harvat ja valitut, joilla on siihen varaa.
Viihde on kertakäyttöisyyden puhtain aste. Tuulipukukansa haluaa ostaa valmiiksi purkitettua naurua ja hetken huvia. Elokuvan jaksaa katsoa ehkä kerran, musiikkilevyä kuuntelee parhaassa tapauksessa pari viikkoa. Peli tekee tehtävänsä, jos sen nyt jaksaa edes kahlata läpi.
Tuleen ei jäädä makaamaan. Eilispäivän viihde on huomispäivän jätettä.
Taantumuksen henki
Minkälainen pöyristys nousisikaan kansan syvissä riveissä, jos musiikki-CD:n hinnaksi lätkäistäisiin 50 euroa ja uutuus-DVD:eille hintaa 70 euroa? Ei kuluisi varmaan viikkoakaan, kun ennen niin säyseä peruskarja olisi kansitakit kahisten barrikaadeilla.
Pelaajat kuitenkin maksavat samoja hintoja kiltisti. 50 euroa PC-pelistä tuntuu täysin normaalilta, koska eiväthän ne ikinä ole olleet yhtään sen halvempia. Ja toden totta: vaikka elämme täysin eri maailmassa kuin kymmenen vuotta sitten, ensimmäinen Grand Prix -peli maksoi lähes täsmälleen yhtä paljon kuin Grand Prix 4 tänään.
Tähän väliin on helppo huomauttaa, että pelien kehityskustannukset ovat paljon suurempia kuin ennen. Roska on aina roskaa, mutta internetin aikakaudella sen täytyy olla näyttävää ja kalliilla tehtyä roskaa. Niinpä huonoimmankin pelipökäleen tuottaminen idea-asteelta kauppojen hyllyille maksaa nykyään miljoonia euroja.
Samaan tahtiin kehityskustannusten nousun kanssa pelien fyysiset valmistuskustannukset ovat kuitenkin tulleet alas. Kalliit levykepinot ovat vaihtuneet halvalla prässättäviin romppuihin, jättiläismäiset pelilaatikot pieniin DVD-koteloihin ja järkälemäiset ohjekirjat ohuisiin kansivihkoihin tai vielä pahempaa, elektronisiin manuaaleihin. Perinpohjaiset peliohjeet olivat ennen itsestäänselvyys, nyt niillä rahastetaan maksullisina "strategiaoppaina".
Konsolipuolella valmistuskustannukset ovat tulleet alas suorastaan dramaattisesti, kun kalliista pelimoduuleista on päästy eroon.
Terve meininki
Muutaman suuren levy-yhtiön hallitsema musiikkiteollisuus on pitänyt itsepäisesti musiikkilevyjen hinnat 20 eurossa. Levyjen kotipoltto, nettipiratismi ja kuluttajien yleinen tyytymättömyys kohtuuttomiin hintoihin ovat kuitenkin tekemässä koko bisneksestä selvää.
Takapuoleen ammutun petoeläimen tavoin levy-yhtiöt ovat sopeutumisen sijaan käyneet armottomaan vastahyökkäykseen. Tekijänoikeuslait junaillaan omien intressien mukaan niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Teosto-maksut halutaan ulottaa kaikkeen mahdolliseen, kiintolevyistä leivänpaahtimiin. Pian ei varmaan voi edes hyräillä mielessään suosikkibiisiä ilman, että on suoritettava kännykkämaksu Teoston pohjattomaan rahalaariin.
Elokuvastudioiden lehmä on samassa ojassa musiikkibisneksen kanssa, mutta kertaluokkaa paremmin ruokittuna. DVD ei jäänyt hetken villitykseksi, vaan kuluttajat ovat ottaneet kiekot omakseen. Sokean rahastamisen sijaan studiot ovat heittäneet lisää löylyä kasvun kiukaalle ja hilanneet DVD-elokuvien hintaa tasaisesti alaspäin. 30 euron luksuksesta on tullut 20 euron kulutustavaraa.
Alan sisällä jo pelätään, että DVD on kasvanut liian suosituksi. Rahvas ei vaivaudu enää elokuviin, kun samalla vaivalla voi odottaa puoli vuotta ja ostaa saman pätkän hopeakiekolle hyllynjatkoksi.
Samaan aikaan pelibisnes on muuttunut epätoivoiseksi hittipelien metsästykseksi. Pelit ovat yhtäläisen kalliita riippumatta siitä, kiinnostavatko ne yleisöä. Vain muutamilla nimikkeillä pelitalot pääsevät omilleen ja vielä harvemmilla kunnolla voitolle. Laatu ei takaa menestystä sen enempää kuin myyväksi kuviteltu lisenssi.
Electronic Artsin kaltaiset jätit puskevat eteenpäin samojen urheilupelien ja Simsien voimalla. Jos hitit jäävät uupumaan, paluu todellisuuteen on karu. Huomionarvoista onkin, kuinka yhä harvemmalla pelitalolla menee hyvin. Paksut vuodet ovat kaukana takanapäin.
Köyhät kyykkyyn
Piratismi on pelibisnekselle arkkivihollinen, jonka kanssa ei neuvotella eikä käydä kauppaa. Kun tekijänoikeuksista keskustellaan, lainsuojattomia piraatteja ei kuunnella. Olisiko kuitenkin syytä?
Piraattien yleisin syy tai tekosyy laittomaan kopiointiin on se, että pelit maksavat liikaa. Pelit kyllä kiinnostavat, mutta eivät opintotuesta kolmasosan lohkaisevassa hintaluokassa. Ilman epäilystäkään voi todeta, että jos pelien hinnat yhtäkkiä vaikka puolittuisivat, niitä myytäisiin huomattavasti enemmän kuin nyt.
Kun massamarkkinat kerran ovat pelibisnekselle ikuinen Liiton arkki ja Graalin malja, jota tavoitellaan epätoivon vimmalla, on syytä ihmetellä, miksei suurta yleisöä houkutella sillä yksinkertaisimmalla mahdollisella keinolla: halvemmilla hinnoilla. Puolensataa euroa kun on kaikkea muuta kuin sopiva markkinahinta kertakäyttöiselle massamarkkinaviihdykkeelle.
Niin kauan kun hinnat pysyvät nykyisellä tasollaan, "laillinen" pelaaminen on ja pysyy parempiosaisen kansanosan eliittiharrastuksena. Köyhät ja kipeät pääsevät digitaalisesta hauskanpidosta osallisiksi vain piratismin kiellettyä omenaa haukkaamalla.
