Tuomas
Se on vain politiikkaa
Suurin uhka väkivaltaisille peleille on väkivaltaiset pelit itse.
Seuraan herkeämättä Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa. Se on maailman suurinta poliittista teatteria, jossa riittää loputtomiin hämmentäviä ja pöyristyttäviä käänteitä. Missään muualla kuin Yhdysvalloissa senaattori ei kehtaisi kinuta omalle osavaltiolleen hurrikaanikorvauksia vielä vuosia tapahtuneen jälkeen, mutta äänestää kiireellistä hätäapua vastaan, kun kyseessä on toinen hurrikaani ja muut osavaltiot.
Amerikkalaispoliitikkojen nurkkakuntaisuus hakee vertaistaan, mutta Washington D.C:ssä pelataan toki muutakin kuin nollasummapeliä veronmaksajien rahoilla. Tänä talvena yksi aihe on hallinnut amerikkalaista poliittista keskustelua ylitse muiden. Aselait. Presidentti Barack Obaman hallinto haluaa tiukentaa niitä, koska asekuolemat ovat riistäytyneet maassa käsistä. Aloite on äärimmäisen kiistanalainen. Vastaehdotuksissa halutaan taistella tulta vastaan tulella ja lisätä aseita koululuokkiin ja ostoskeskuksiin. Opettajista halutaan sheriffejä.
Vaikka nykyisen asekeskustelun suurin huomio kohdistuu järkyttäviin joukkomurhiin Coloradon Aurorassa ja Connecticutin Newtownissa, ne ovat oikeastaan vain jäävuoren huippu. Viimeisimmät tilastot kertovat, että vuositasolla tuliaseet tappavat jo enemmän amerikkalaisia kuin liikenne.
Miten tämä sitten liittyy peleihin? Juuri siten, että väkivaltaiset videopelit on vedetty osaksi asekeskustelua. Eikä kyse ole mistään yksittäisten poliitikkojen tai lobbareiden julkisista töksäytyksistä, vaan asia kiinnostaa Valkoisessa talossa asti.
Joe-setä
Obaman kakkosmies, varapresidentti Joe Biden johtaa työryhmää, jonka tehtävänä on etsiä keinoja amerikkalaisen aseväkivallan hillitsemiseen. Biden ei halunnut jättää yhtään kiveä kääntämättä, joten hän halusi tavata myös amerikkalaisen peliteollisuuden edustajia. Tammikuussa varapresidentti omisti kokonaisen iltapäivän keskustellakseen Activisionin, Electronic Artsin, Take-Twon ja GameStopin johtajien kanssa.
Vaikka kyse oli pelkästä keskustelutilaisuudesta, Bidenin kutsu synnytti jo etukäteen levotonta käsien vääntelyä pelialan sisällä. Pessimistisen näkemyksen mukaan jo pelkkä asiasta keskusteleminen lähettäisi signaalin, että peliala myöntää olevansa osa ongelmaa. Activisionin ja Electronic Artsin kaltaisille pörssiyhtiöille syyllisyyskysymys on tietenkin epäolennainen, on parempi osallistua ja vaikuttaa liiketoiminnan jatkuvuuteen kuin antaa muiden sanella uusia rajoituksia bisneksille.
Keskustelu käytiin rakentavassa hengessä. Joe Biden vakuutti, ettei hän ole tuomitsemassa ketään etukäteen. Sen sijaan hän varoitti, että julkinen mielipide uhkaa kääntyä pelejä ja muuta väkivaltaviihdettä vastaan. Eturyhmät ovat jo haistaneet veren. Jopa itse Kansallinen kivääriyhdistys NRA on osoittanut syyttävällä sormella ”pahantahtoista ja korruptoitunutta pimeyden teollisuutta, joka myy väkivaltaisia unelmia ihmisille”.
Valkoisessa talossa vedettiin omat johtopäätökset. Pian Bidenin keskustelukerhon jälkeen presidentti Obama julkisti 23-kohtaisen aseväkivaltaa torjuvan ohjelman. Ohjelman pääpaino on tulivoimaisimpien aseiden myyntirajoituksissa ja mielenterveystyössä, mutta se sisälsi myös videopelejä koskevan kohdan. Ohjelmalle osoitetuista 500 miljoonasta dollarista 10 miljoonaa käytetään laaja-alaiseen tutkimukseen, jossa selvitetään viihteen osuutta amerikkalaisessa väkivaltakulttuurissa.
Olivat kongressin rahoittaman tutkimuksen johtopäätökset mitkä hyvänsä, poliitikoille tulokset merkinnevät lopullista totuutta asiasta. Jos selkeää syy-yhteyttä väkivaltaviihteen ja väkivaltaisten tekojen välillä ei löydetä, pelialalla voidaan varmasti huokaista helpotuksesta. Toinen vaihtoehto on, että tulokset (”väkivaltaiset pelit lisäävät pelaajien aggressiivisia impulsseja” tai jotain muuta sellaista) ajavat pelintekijät vuosikausiksi puolustusasemiin.
Töryn mentävä aukko
Juridisessa mielessä väkivaltaviihde on selvillä vesillä. Väkivaltaviihde kuuluu sananvapauden piiriin ja nauttii sitä kautta loukkaamatonta perustuslaillista suojaa. Korkein oikeus vahvisti pelien sananvapaussuojan viimeksi vuonna 2011, kun Kalifornian osavaltion säätämä ikärajalaki kumottiin perustuslain vastaisena. Vuonna 2005 säädetty laki ei tehnyt muuta kuin kielsi väkivaltaisten pelien myymisen alaikäisille, mutta jo se oli amerikkalaisille sananvapauskysymys.
Amerikkalainen sananvapaus tuntee vain yhden porsaanreiän ja se on törky (obscenity). Vaikka törky on määritelty laissa harvinaisen huonosti, käytännössä obscenityn on tulkittu tarkoittavan yhtä kuin pornografiaa. Sen myyntiä saa rajoittaa sananvapausnäkökulmista välittämättä. Kaikki muu on sananvapauden kannalta OK – väkivaltaviihde, vihapuhe, kaikki käy.
Tässä kohtaa on hyvä palata varapresidentti Joe Bidenin pelialalle esittämään varoitukseen. Korkein oikeus päätti peliteollisuuden eduksi, mutta tuomarien myötämielisyys ei takaa kansalaisten myötämielisyyttä.
Koska muutokset perustuslakiin edellyttäisivät suunnilleen uutta amerikkalaista sisällissotaa, peliala on käytännössä vapaa jatkamaan entisellä linjallaan. Vetäytymällä sananvapauden poteroon ja sivuuttamalla vaatimukset yhteiskuntavastuusta, ala kääntäisi kellot takaisin 1990-luvulle.
Amerikassa harva tunnustaa pelejä vielä taiteeksi, mutta viihdemuotona ne on hyväksytty jo samalle viivalle elokuvien kanssa. Pelaavaan aikuiseen ei suhtauduta enää kummajaisena. Asennemuutos on tapahtunut vasta äskettäin, eikä esimerkiksi Suomessa olla vielä näin pitkällä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että pelit ovat murtautumaisillaan ulos henkisestä getostaan.
Juuri tällä hetkellä peliala on oman läpimurtonsa pahin vihollinen. Aikana, jolloin räiskintäpelejä syytetään epäterveen asekulttuurin ruokkimisesta, Electronic Artsin yhteistyö tunnettujen asevalmistajien oli puhdasta oman pesän likaamista. Aseteollisuuden ja pelialan välit tiedettiin läheiseksi, mutta ennen Medal of Honor: Warfighteria niitä ei olisi arvannut petikumppaneiksi.
Asemainoksista huolimatta Medal of Honor: Warfighter on sentään suhteellisen puhtoista väkivaltaviihdettä. Vaikka Warfighter yksinkertaistaa sodankäynnin pelkäksi toimintaelokuvaa muistuttavaksi ampumaradaksi, se ei sentään ylistä tappamista. Todellinen moraalinen vararikko asuu peleissä, joissa väkivalta on pelkkä vitsi. Irtoraajoilla mässäilevä Dead Space 3 on jo siinä rajalla. Haudanvakavasta tunnelmastaan huolimatta sen pelaaminen jättää jotenkin likaisen olon.
Ymmärrän, että väkivalta palvelee Dead Space 3:ssa sisältöä. Pelissä on parhaimmillaan/pahimmillaan todella ahdistava tunnelma. Tällainen peli on kuitenkin helppo maalitaulu moraalipoliiseille. Henkilökohtainen katarsis on vaikeammin selitettävissä kuin se, että virtuaalinen ruumiiden paloittelu tuskin edistää kenenkään mielenterveyttä.
Haukutaan väärää puuta
Varapresidentti Bidenin mukaan kenelläkään ei pitäisi olla mitään syytä pelätä pelkkiä tutkimustuloksia. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, hän vakuuttaa. On yksi asia, että jatkuva väkivaltaisten pelien pelaaminen nostaisi lyhytaikaisesti aggressiotasoa, ja kokonaan toinen, että se johtaisi antisosiaaliseen käytökseen ja väkivaltaisiin tekoihin.
Henkilökohtaisesti suhtaudun väkivaltaisiin peleihin kriittisesti, mutta pelkän pelaamisen ja väkivaltaisten tekojen yhteyteen en usko. Peleillä on potentiaalia puhutella pelaajia ja jopa muokata asenneilmastoamme. Ne ovat kuitenkin vain yksi osa jokapäiväistä kokemuskenttäämme. Jos tietyt pelit altistavat meidät kielteisille vaikutteille, samaa voidaan sanoa myös lukemattomista muista viesteistä, joilla meitä pommitetaan päivästä toiseen.
Terveeseen aikuisuuteen kuuluu asioiden suodattaminen ja suhteuttaminen. Dead Space 3 on aivojen nollausta pitkän päivän päätteeksi, ei mitään minuuden etsintää keskeltä väkivaltaista fantasiaa. Jos pää ei kestä väkivaltaisia pelejä, niin väkivaltaisen kimmokkeen saa tarvittaessa muualtakin. Kuten lehdissä on uutisoitu, Hyvinkään ampuja ei osannut selittää tekoaan muulla kuin hävityllä painiottelulla.
Huolestuttavan moni viime vuosien joukkomurhaajista on pelannut väkivaltaisia pelejä, mutta kaikki väkivaltaisten pelien pelaajat eivät haudo joukkomurhaa. Lienee ylipäätään virheolettamus määrittää näitä ihmisiä pelkän pelaamisen kautta. Monimutkaisen ongelman kuittaaminen pelkällä yksittäisen harrastuksen turmelevalla vaikutuksella on pään työntämistä pensaaseen.
Amerikkalaisen väkivaltakulttuurin todelliset ongelmat piilevät täysin retuperälle päästetyssä mielenterveystyössä. Yhdysvalloissa riskitapauksille ei voida edes tarjota hoitoa, elleivät he itse hae sitä. Jos ja kun sairaudentunto puuttuu, niin yhteiskunta voi vain levitellä käsiään tikittävän aikapommin edessä. Valitettavaa, mutta totta: varhainen puuttuminen olisi voinut estää Newtownin tragedian.
Tuomas Honkala mielestä amerikkalaiset ovat arvoitus käärittynä mysteeriin pulman sisällä.
