Lapsuuteni sankari Leonardo Da Vinci on nyt kesän kuningas. Viisisataa vuotta kuolemansa jälkeen mies elää uutta renessanssia ja innoittaa kaikenlaisia roskakirjailijoita, elokuvantekijöitä ja nyt myös mutanttini… siis pelintekijöitä.

The Secrets of Da Vinci -pelillä ei ole mitään tekemistä sen pahamaineisen ja rupuisen koodin kanssa, vaan kyseessä on omilla jaloillaan seisova tunnelmallinen seikkailupeli, joka nostaa hattua mestarikeksijän muistolle.

On vuosi 1522. Mestari on jo aikaa sitten kuollut. Leonardo Da Vincin oppilaan oppilas Valdo saa tuntemattomalta herrasmieheltä erikoisen työnannon. Hänen tulee matkustaa mestarin kartanolle ja löytää tämän kadonnut muistikirja, joka sisältää mestarin suurimman salaisuuden. Luvattu palkkio on muhkea, joten velmu sankarimme (joka on muun muassa väärentänyt Da Vincin tauluja) suuntaa viipymättä paikan päälle. Siellä häntä odottavat kartanon uusi omistaja, ihastuttava madam Bourdaisiere ja kartanonhoitaja Saturnin. Muita hahmoja ei pelissä varsinaisesti olekaan paitsi välianimaatioissa, joissa seikkailee muun muassa keksijänero itse.

Mestarin kodissa

Da Vinci on perinteinen klikkaa ja osoita -seikkailupeli. Paino on sanalla perinteinen, sillä näkövinkkeli on Valdon silmistä ja staattisessa ympäristössä liikutaan mystisesti hiirellä. Kääntyä voi joka kohdassa täydet 360 astetta ja ihastella kauniita maisemia. Osoitin muuttuu sen mukaan, voiko tavaraa näpistää mukaansa, käyttää tai jos näkyvillä on jotain muuten vain mielenkiintoista. Käyttöliittymä on hieman kankea.

Hiiren oikealla napsukalla avautuu inventaario, josta valitaan tavarat, tarkastellaan vihjeitä ja luetaan päiväkirjaa, josta selviää, mitä kannattaisi tehdä seuraavaksi. Lisäksi inventaariossa on mittari, josta näkyy, kuinka hyvä tai paha pelaaja on. Namikiva hahmo ei voi valehdella eikä ilkimys vastavuoroisesti voi tehdä mukavia tekoja. Kannattaa pysytellä keskivaiheilla, mikä ei ole erityisen vaikeaa, kun mittareita voi tasoittaa ongelmanratkaisusta saaduilla pisteillä. Monet ongelmat voi ratkaista useammalla tavalla ja muutamalla ratkaisulla on jopa vaikutusta juonen kulkuun. Tämä ei juuri lisää pelin elinkää, mutta kiinnostusarvoa kuitenkin.

Koko peli tapahtuu kartanon alueella, ja pelialue on juuri sopivankokoinen. Croux Manor on muuten varsin autenttinen paikka, sillä pelintekijät ovat toimineet yhteistyössä kartanon omistavan tahon kanssa ja osa huoneista on aidon näköisiä. Tunnelmallisesti piirretty grafiikka on kaunista ja staattisuus pitää huolen siitä, että peli ei vaadi hirmuisia konetehoja. Äänet ovat perustasoa linnun liverryksestä puron solinaan ja muuhun sellaiseen. Musiikki sen sijaan alkaa häiritä aika nopeasti. Ääninäyttely on keskitasoa parempaa, ja onneksi niin, muuten tunnelma olisi kuollut siihen kuin varpunen talviaamuna.

Originelleja ongelmia

Ongelmanratkaisua on paljon, mutta onneksi se on monipuolista ja laadukasta. Pääasiassa leikitään Leonardon keksinnöillä – aidoilla tai keksityillä, mutta on luvassa muutakin luutun ja huilun soittamisesta taulujen maalaamiseen. Ainoa napinan aihe tulee siitä, että vaikka ratkaisut keksii usein suhteellisen nopeasti, tarvittavia tavaroita saa sitten metsästää ympäri kartanoa. Periaatteessa tavarat ovat juuri siellä, missä niiden pitääkin olla (esimerkiksi jauhoa varastossa jauhosäkissä), mutta joskus ympäristöä pitää tutkia todella tarkasti. Peliaikaa kului itselläni hieman vajaat viisitoista tuntia, mutta tunnustan käyttäneeni kahdessa kohtaa läpipeluuohjeita.

Tempo on rauhallinen, joskin kiihtyy loppua kohden. Vaikka kaikki puzzlet eivät minua miellyttäneetkään, hyvin kirjoitettu juoni piti nenän kiinni näytössä lähes silmien ummistumiseen asti. Kannattaako seikkailupelifanin ostaa? Jos aihe kiinnostaa ja haluaa jotakin rauhallista, niin mikä ettei.