Miltä tuntuisi saada neljäkymmentä Sega Mega Driven parasta peliä samassa paketissa yhden pelin hinnalla? Niin minustakin.
Sega Mega Driven kasvattamalle Ultimate Collection kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Ideana on kerätä konsolin arvostetuimmat pelit yhdelle levylle, joka toimii nykyaikaisissa konsoleissa.
Vuosituhannen vaihteen konsolisodan hävinnyt Sega keskittyy nykyään pelien valmistukseen, mutta kaksikymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen. Sega oli 1980-luvun lopussa ja 90-luvun alussa voimansa tunnossa ja haastoi Nintendon ankaraan taistoon konsoliherruudesta Sega Mega Drivellaan. Konsolijättiläiset kilpailivat kiivaasti 16-bittisten laitteiden markkinoilla kuluttajien sieluista ja kukkaroista. Segan uusi johtohahmo, äärimmäisen viileä Sonic-siili, ja Segan Amerikan-pomon Michael Katzin ideoima legendaarinen ”Sega does what Nintendon’t” -sanaleikki olivat omiaan lisäämään Mega Driven menekkiä.
Minäkin sain ensikosketukseni pelaamiseen juuri Mega Driven kautta. Vaikka pelikapula pysyi hädin tuskin ala-asteikäisen naskalin hyppysissä, vauhtisiili Sonicin seikkailut, päätöntä menoa tarjonnut Decap Attack ja erilaiset urheilupelit veivät nuoren pojan mennessään.
Megalomania
Kokoelman neljäänkymmeneen peliin pääsee käsiksi selkeän päävalikon kautta. Pelit voi järjestää paremmuusjärjestykseen, lukea pelien lyhyitä historiikkeja tai vaikka uppoutua kokoelman ekstroihin. Lisukkeet sisältävät haastatteluja ja yhdeksän lisäpeliä, kuten ensimmäisen Phantasy Starin, mutta ne aukeavat vain pelaamalla ja suorittamalla määrättyjä tavoitteita.
Sega on valinnut kokoelmaan laajan kirjon eri lajityyppien edustajia, jotka tarjoavat pelattavaa pitkäksi aikaa. Tasohyppelyt, roolipelit ja mätkinnät muodostavat kokoelman selkärangan: Sonicit, Phantasy Starit ja Golden Axet ovat itsestäänselviä valintoja, ja laatupelit kuten Eccot ja Ristar täydentävät vaihtelevaa, mutta laadukasta joukkoa. Mukaan olisi kuitenkin toivonut myös California Gamesin, Zero Wingin ja Road Rashien kaltaisia klassikoita. Ajopelit ja urheilupelit loistavat muutenkin poissaolollaan, mikä on harmi.
Suurin osa peleistä on laadukkaita, mutta ikävä kyllä mukaan on eksynyt myös Alex Kiddin ja Super Thunder Bladen kaltaisia huteja. Parhaiten kokoelman peleistä toimivat itselle tutut klassikot kuten Shining Forcet, Ristar ja Chameleon, Soniceja unohtamatta. Loistavat pelit ovat säilyttäneet hienoutensa, kunhan näkee pintaa syvemmälle: yksinkertaiset grafiikat ja välillä kankeahkot kontrollit eivät muuta sisällöltään rikkaita pelejä huonoiksi. Lisämaustetta tuovat usein huvittavan yksinkertaiset pelasta maailma pimeydeltä -juonikuviot.
Kaikki pelit kääntykää
Kokoelman pelit on käännetty esikuvilleen uskollisesti. Ne näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat autenttisilta. Sonic 2 jopa nykii samalla tavalla kuin alkuperäinen versio. Grafiikoihin saa halutessaan reunanpehmennyksen ja kuvasuhdetta muutettua, jos laatikkomainen esitystapa ei miellytä. Etenkin HD-televisioille reunanpehmennys on enemmän kuin paikallaan.
Pelien tekninen taso on melkoisen vaihteleva, sillä ne edustavat koko konsolin elinkaarta, vuosien 1989 ja 1996 väliä. Gain Groundin ulosanti on äärimmäisen pelkistettyä, kun Vectorman 2:ssa on graafisesti jo varsin komeat tasohyppelypuitteet. Pelit pystyy ikävä kyllä tallentamaan milloin tahansa, mikä syö etenkin tasohyppelyiden jännitystä. Piinaavan vaikeat pelit muuttuvat läpihuutojutuiksi, jos mukavuudenhaluinen pelaaja tallentaa jatkuvasti. Älkää olko varmaan päälle pelaavia nössöjä kuten minä, unohtakaa pelien tallentaminen, kokekaa ihana tuskastumisen tunne ja nauttikaa onnistumisista! Se kannattaa.
Monia mätkintöjä ja ammuskeluja voi pelata kaverin kanssa samalla koneella, mutta nettipelimahdollisuutta ei ikävä kyllä ole. Moninpelattavia pelejä, kuten Golden Axe ja Streets of Rage -sarjat, löytyy levyltä mukava määrä ja niiden paukut riittäisivät verkkopeliin asti. Nyt on tyytyminen kaverin (kanssa) mättämiseen, mikä tosin sekin toimii erinomaisesti.
Monet kokoelman peleistä kuuluvat jo arvonsa tuntevan pelaajan yleissivistykseen, eivätkä Segan peliklassikot ole kärsineet armottoman ajan hampaissa niin paljon kuin voisi kuvitella. Tuttuja pelejä tahkotessa oli mielenkiintoista huomata, että lähes parinkymmenen vuoden ikäiset pelit ja niiden tapahtumat muistuivat mieleen hämmästyttävän hyvin. Vanhan tutun tapaaminen tuntuu aina hyvältä: nostalgiapuuskilta, haikeilta tunnelmilta ja mukavien muistojen jakamiselta on mahdotonta välttyä. Ollapa vielä lapsi ja viattoman innostunut peleistä!
83
