Seinäkirjoitus: Peliriippuvaisen tunnustukset

Kirjoittaja on 24-vuotias helsinkiläinen toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Ajan hengessä, Ylen tv-uutisissa, Ajankohtaisessa kakkosessa ja Helsingin Sanomissa. Oppia ja elämänkokemusta on karttunut Tampereen, Barcelonan ja Kööpenhaminan yliopistoista.

Elämäni muuttui ratkaisevasti eräänä krapulaisena lauantaina viime helmikuussa. En jaksanut tehdä mitään: mikään ei kiinnostanut, ulkona oli harmaata.

Lueskelin sängyssä Helsingin Sanomien Nyt-liitettä. Peliarvio uudesta nettiroolipelistä nimeltä World of Warcraft herätti huomioni. Arviossa kehuttiin pelin olevan "helposti lähestyttävä". Päätin hankkia pelin. En käsittänyt, mihin päätökseni vielä johtaisi.

Viikko 1

Sopivan rodun ja heimon valitseminen on kiehtovaa. En ainakaan halua olla mikään raakaan voimaan luottava soturi tai jumalten tukeen nojautuva pappi, paljon sopivimmilta tuntuvat luontoa lähellä oleva druidi ja mystinen shamaani. Vai olisinko sittenkin maagisia voimia omaava warlock, joka on lipsahtanut flirttailemaan pahuuden voimien kanssa? Ehdottomasti! Vielä oikeanlaiset hiukset ja pari korvakorua, ja Nomadanegra (Musta Vaeltaja) on syntynyt.

Alku on hankalaa. En osaa liikkua pelin maailmassa, esimerkiksi eteenpäin liikkuminen ja kääntyminen samanaikaisesti on mahdotonta. Minun on pysähdyttävä joka kerta vaihtaessani suuntaa. Jos menen sisään torniin tai majataloon, en löydä enää ulos, koska en muista mistä ovesta olen tullut huoneeseen. Muut pelaajat naureskelevat töksähtelevälle liikkumiselleni.

Pikkuhiljaa liikkuminen ja tilan hahmottaminen alkavat sujua. Aluksi valittelen sitä, kuinka suuri pelin maailma Azeroth onkaan. Paikasta toiseen siirtymiseen menee valtavasti aikaa. Pian tajuan, että juuri maailman koko on olennainen pelin houkuttavuuden kannalta. Tulee olo, että jatkuvasti on uusia jännittäviä paikkoja kartoitettavana.

Viikko 2

World of Warcraft muuttaa nopeasti kaikki elämäntapani. Seuraavan viikon torstaina havahdun, että minulla on lukematta kaikki Helsingin Sanomat puolentoista viikon ajalta. Seikkailen paljon mieluummin kääpiöiden ja haltioiden maailmassa, taikametsissä ja vuorikaupungeissa.

Toinen suuri muutos ovat ruokatapani. Olen yhtäkkiä alkanut arvostaa nopeasti kokattavaa ruokaa. Voileivät maistuvat.

Viikko 3

Peli-into ei osoita laantumisen merkkejä. Aamuisin herään laskien tunteja siihen, että pääsen kotiin koneen ääreen. Kotitöihin ei ole aikaa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä World of Warcraftissa viehättää. Ensimmäinen syy on selkeästi eskapismi eli todellisuuspako. Pelatessa omat huolet unohtuvat. Keskityn vain ja ainoastaan hahmooni ja siihen tilanteeseen, jossa kulloinkin olen. Pakenen pahaa maailmaa.

Toinen syy on se välitön palaute, jota peli antaa. Tosielämässä ongelmat ovat paljon monimutkaisempia. World of Warcraftissa voin kehittää hahmoani ja edetä pelissä puhtaalla sitkeydellä. Kaiken voi saada, kunhan taistelee tarpeeksi kovasti.

Kolmas syy on vuorovaikutteisuus. Olen aiemmin pelannut vain lähinnä yksinkertaisia palikkapelejä kuten Tetristä ja pasianssia. Ainoa kehittyneempi peli, joka on jaksanut kiinnostaa, on ollut Heroes of Might and Magic. World of Warcraft on erilainen, koska siinä pelataan yhdessä muiden, todellisten ihmisten, kanssa. Tämä tuo uuden ulottuvuuden ja tekee pelistä jotenkin todellisemman.

Peli antaa sopivassa määrin haastetta ja palkintoja. Ensin vastaan tulee hankalalta vaikuttava tehtävä. Kekseliäisyydellä ja sitkeydellä saa tehtävän ratkaistua, jolloin hahmo oppii uusia taikoja ja kykyjä, ja peli etenee. Oma noitani saa aina uuden demoniapurin kymmenen tason jälkeen. Kun saavutan yhden välitavoitteen, peli heittää minulle uuden - ja kierre on valmis.

Saavutan pian tason 20 ja sitä myötä saan uuden demonin nimeltä Succubus eli "syöjätär" tai "seksipeto". Feministinä Succubuksen hahmo raivostuttaa minua: nahka-alusvaatteisiin puettu ruoskaa läimäyttelevä pimu ei innosta. En ota moista demonia ollenkaan käyttööni, vaikka se epäilemättä olisi hyödyllinen monessa tilanteessa. Sen sijaan kaapinkokoinen voidwalker tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Viikko 4

Ystävät alkavat pitää minua höyrähtäneenä: puhun vain pelaamisesta. Onneksi ex-mies on peliin lähes yhtä hurahtanut kuin minä. Istumme oluella yömyöhään ja keskustelemme pelistä suut vaahdossa.

Huomaan suhtautuvani moniin peliominaisuuksiin hyvin naisellisesti. Suoritettuani jonkun tehtävän saan palkkioksi uuden viitan. Viitta on mielestäni ruman värinen, joten en pue sitä päälle, vaikka sen tuoma suoja olisi huomattavasti parempi kuin vanhan asuni. Haarniskan ulkonäkö on minulle tärkeämpi kuin sen paremmuus. Sauvat ovat mielestäni tyylikkäämpiä kuin miekat, joten käytän sellaista, vaikka miekka tekisi enemmän vahinkoa viholliselle.

Pidän aluksi pelaajien muodostamia kiltoja nörttien puuhana. Saan kuitenkin kutsun pelkästään naispelaajista koostuvaan kiltaan nimeltä Wild girls, enkä voi kieltäytyä. Killan kautta tutustun nopeasti muihin naispelaajiin muun muassa Ruotsista, Portugalista ja Britanniasta.

Naishahmona herätän paljon huomiota liikkuessani pelimaailmassa. Minulle hymyillään, kumarretaan, vislataan ja flirttaillaan. Nautin huomiosta lähes yhtä paljon kuin tosielämässä. Matkustan ihmisten pääkaupungista Stormwindista kääpiöiden pääkaupunkiin Ironforgeen maanalaisella junalla. Samassa vaunussa on nuori haltia, joka on kovasti kiinnostunut minusta. Ei ole kuulemma koskaan eläessään tavannut tyttöä, joka pelaa. Minulle jää vaikutelma, ettei hän ole pahemmin tavannut tyttöjä muutenkaan.

Välillä pelin suoraviivaisuus alkaa jo ärsyttää. En pidä örkkien hakkaamisesta ja silpomisesta. Väkivalta ei sykähdytä. Toisaalta on hämmentävää, kuinka terapeuttiselta tappaminen tuntuukaan. Vapauttavalta. Puhdistavalta.

Kaipaisin silti tehtäviä, jotka mittaisivat myös älyä. Tietokonehahmot voisivat antaa pelaajalle jonkun pähkinän purtavaksi. Tehtävät voisivat olla myös moraalisia. Pelaajan olisi ratkaistava joku moraalinen ongelma (voiko varastaa vai pitäisikö ansaita rehellisesti rahaa) ja palkkio olisi erilainen pelaajan valinnoista riippuen.)

Viikko 5

Azerothissa on kaksi mannerta: Eastern Kingdoms ja Kalimdor. Mannerten välistä merta kyntää laiva. Erään kerran juoksen pitkin laituria Menethilin satamassa, mutta en ehdi laivaan. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämähän on kuin joka-aamuinen työmatkani, kun myöhästyn kolmosen ratikasta. Toisaalta en kaipaa tosielämän huonoja puolia, toisaalta ne tekevät maailmasta ihastuttavan todentuntuisen ja siten entistä koukuttavamman.

Yritän metsästää kadonnutta käsilaukkua limaolentojen (ooze) vatsasta. Nopeuttaakseni etsimistä perustan ryhmän nuoren soturin kanssa. Soturin pelitapa käy hermoilleni. Hän ryntää vihollisten kimppuun suin päin - ja tulee jatkuvasti tapetuksi. Yritän maanitella, että tämä kääpiönrohjake hillitsisi itsensä ja odottaisi, kunnes minäkin olen valmis. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan kärsivällisyyttä tai kykyä yhteistyöhön. Käy ilmi, että hän on vasta 13-vuotias. Nielaisen. Tätäkö tämä nyt on? Olenko itse kenties taantunut henkisesti 13-vuotiaiden tasolle? Pitäisikö lopettaa pelaaminen?

Onneksi saman päivän aikana törmään erääseen paladin-hahmoon nimeltä Stevie. Keskustelemme yhteisestä portugalilaisesta peliystävästämme. Käy ilmi, että Stevie on yli kaksi kertaa minua vanhempi, 58-vuotias britti. Hänellä on kaksi poikaa, jotka myös pelaavat WoWia. Stevie muistaa ylpeänä mainita heidän tasonsa. Hämmästelen pelaavaa papparaista, mutta jokin minussa rentoutuu. Tätä harrastavat siis jopa lähes kuusikymppiset. En olekaan keskenkasvuinen kakara.

Viikko 6

Pääsen tappamaan ensimmäisen NPC:ni (non-player character). Paha lordi on juoninut jotain Allianssia vastaan. Tapan hänet ja hänen apurinsa kirjaston pihalla vakoiltuani ensin heidän keskusteluaan. Tyydytys on suuri. Osallistun myös ensimmäiseen hyökkäykseeni (raid). Huomaan muiden pelaajien eli todellisten ihmisten tappamisen olevan vielä tyydyttävämpää kuin bittihirviöiden. Hävettää.

Peli itsessään alkaa jo hieman puuduttaa. Tehtävät toistavat aina samaa kaavaa ja vihollisetkin ovat samankaltaisia, vain vaativampia tappaa. Juoksentelen Darkwoodin metsässä ja olen jo aikeissa lopettaa tältä illalta, kun törmään valtavaan hyllyvään hahmoon. Epäkuollut 35. tason eliittihirviö vaeltelee metsässä. Hälytän paikalle lisää pelaajia ja käymme taisteluun.

Emme saa hirviötä tapettua, ennen kuin paikalle tulee tason 50 kääpiö, joka lopulta niittaa hirviön. Muut pelihahmot kumartelevat kääpiön edessä. Mietin, millainen pelaaja kääpiön takana on.

Viikko 7

Kevät tulee kohisten, mutta minä vain pelaan ja pelaan. Huomaan olevani selvä yksinpelaaja. Viihdyn parhaiten silloin, kun saan samoilla pelin maailmassa yksin ja tehdä päätökseni itse.

Jos en selviä jostain tehtävästä, huutelen ex-poikaystävää apuun. Hän on edennyt nopeammin kuin minä, ja hänen machoilunsa alkaa ärsyttää. Menisi muualle huitomaan sen nuijansa kanssa. Typerä druidi.

Pelaamiseeni tulee yli viikon tauko. Näen unia World of Warcraftista. Olen lähdössä tekemään jotain pitkää tehtävää ja kiertelen torilla tutkailemassa pihvejä ja piirakoita. Hmm... tästä saan kahdessakymmenessä sekunnissa 512 terveyspistettä. Aamulla herään hätkähtäen tuntien omituista kaipuuta. Kun tulen illalla töistä kotiin, alan taas pelata.

Viikko 8

Toisia pelaajia vastaan taisteleminen alkaa kiehtoa yhä enemmän. Päätän aloittaa uuden hahmon PvP-palvelimella. Harkitsen hetken jonkun muun luokan valitsemista, mutta jotenkin velho tuntuu vain niin omalta.

Voidakseni pelata tuttujen kanssa samassa killassa valitsen Horden puolen, eli minusta tulee epäkuollut noita (undead warlock). Alku tuntuu turhauttavalta. Juosta nyt täällä lähimetsässä tappamassa viitostason hahmoja. Plääh. Minua hävettää olla niin pieni ja surkea, kun tapaan korkeamman tason hahmoja.

Eksyn epäkuolleiden pääkaupunkiin Undercityyn. Olen aidosti paniikissa. Itku kurkussa juoksen pitkin käytäviä ja huoneita: tämä todella on labyrintti! Pyydettyäni apua useita kertoja joku ystävällinen kanssapelaaja johdattaa minut ulos. Huh.

Tilan hahmottaminen on pelissä edelleen vaikeinta. Varsinkin kun demonini tyhjänkävelijä häälyy jatkuvasti näkökenttäni tiellä. Esimerkiksi laivan hylyt, joissa pitää liikkua sekä ylös että alas ja oikealle että vasemmalle, ovat tuskallisia. Kuolen vain siksi, että tiedä mihin päin olen menossa.

Viikko 9

Orjuutan ensimmäisen demonini. Infernal on valtava kivinen demoni, joka hehkuu radioaktiivista vihreää valoa, rinnan yli kulkevat kettingit. Infernal kävelee tömähdellen: tump, tump, tump. Tunnen oloni ylpeäksi ja röyhkeäksi hallitessani demonia. Juoksentelen ympäriinsä ja suren sitä, että paikalla ei ole tarpeeksi muita pelaajia näkemässä mahtiani.

Viikkojen intensiivinen pelaaminen alkaa kostautua fyysisinä vaivoina. Hartioita särkee pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Viikko 10

Peli alkaa menettää tenhoaan. En enää puhu jokaiselle tapaamalleni ihmiselle pelistä. Luen lehtiä ja jopa kirjoja. Mutta kun ei jaksa tehdä mitään järkevää, on ihanaa avata portti Azerothiin: heittäytyä huimiin seikkailuihin ja taisteluihin.

Kesä voittaa sittenkin. Pelaamiseni vähenee. Näkemiin kuvitteelliset laivan hylyt, aavekaupungit ja vankilat. Tervetuloa rantaelämä, festarit, kirpputorit ja terassit.

Taso 40 kyllä pitäisi saavuttaa, että saisi sen hevosen.

Lisää aiheesta