Olen keskipitkäaikainen Pelit-lehden avustaja ja pidän pelaamisen lisäksi muun muassa Neil Gaimanista, elokuvista, kissoista, sarjakuvista, 69 Eyesista ja treenaamisesta.
* * * * *
Tyttöjen ja naisten mielenkiinnon puute pelaamista kohtaan kiinnostaa ja ihmetyttää. Ehkä eniten se kiinnostaa markkinataloutta, ihmisiä, jotka keräisivät lisää liksaa, jos se toinenkin puoli maailman väestöstä innostuisi pelaamaan tosissaan. Me muut lähinnä ihmettelemme, mistä on kyse, siis me, joita ilmiö ylipäätään koskettaa. Asialle tuskin on yhtä ainoaa oikeaa selitystä, mutta yksi niistä voi olla naisen suhde aggressioon.
Naisen perinteinen mallikuva on hoivan ja huolenpidon tarjoaja, syli, joka lohduttaa ja käsi, joka silittää kun sattuu. Tämä mielikuva naiseudesta istuu meissä tiukassa. Niin tiukassa, että aggressio ja väkivaltaisuus on naisilta kiellettyä, suorastaan tabu.
Jopa hyvään ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan pyrkivät naisjärjestöt ovat polttaneet päreensä kuullessaan naisten väkivaltaisuuden tutkimushankkeesta. He ilmoittivat, etteivät he voi sellaista hanketta hyväksyä, koska naisen väkivaltaisuus on niin marginaalinen ja mitätön ilmiö. Miten lienee marginaalisuuden ja mitättömyyden kanssa, mutta naisen oletetussa väkivallattomuudessa ei välttämättä ole kyse naisen luonnollisesta lempeydestä vaan kulttuurisesta korsetista, jonka me kaikki saamme yllemme syntymälahjaksi. Hyvä nainen on kiltti ja väkivallaton. Piste.
Miten tällainen pakosta laupias voisi nauttia kilpailusta, toisen päihittämisestä, mätöstä ja tappamisesta? Edes pelien virtuaalitodellisuudessa.
Miehelle aggressiivisuus on sallittua ja sopivasti sublimoituna jopa suotava ominaisuus. Pelit syntyvät miesten aivoista ja käsistä ja sopivat miehen kulttuuriseen olemukseen. Urheilua, kilpailua, voittamista, tuhoamista, hävitystä, jännitystä ja vaaroja ja niiden voittamista. Ei semmoinen peli vetele meille naisille. Olemme mieluummin rakentavia tuhoavuuden sijasta, neuvottelemme emmekä pakota fyysisellä voimalla, vaalimme ja kasvatamme emmekä räjäytä atomeiksi. Se on kivaa, ja sitä paitsi äärimmäisen sallittua.
Miksi kuitenkin uusimmat väkivaltatilastot ilmoittavat naisten osuuden perheväkivallasta 40 prosentiksi? Miten tämä on mahdollista? Minne on kadonnut juuri mainostamani lempeä kodin hengetär?
Ehkä onkin niin, että meissä kaikissa ihmisissä on ripaus aggressiota ja väkivaltaisuutta, mutta se miten olemme saaneet sitä ilmaista, on toden totta erilaista. Ehkä naisten aggression esiinmarssi onkin jo salaa alkanut. Ei enää sanoilla sivaltelua, vaan oikea koukku puhuu nyt myös naisen suulla.
Pelitutkimusten mukaan tästä kaikesta on silti tavattoman pitkä matka samankaltaisuuteen pelimaussa ja pelien kuluttamisessa. Tytöt ja naiset tykkäävät pelata kilttejä pelejä silloin kun pelaavat, tasohyppelyjä, ongelmanratkontaa, Simsien ja Nintendogsin kasvatusta. Ikävä kyllä suurimmalle osalle naisista ensisilmäys maskuliinisin peleihin aiheuttaa nopean pakoreaktion, ja pelaamisen hassu ja vapauttava maailma jää näin heiltä kokonaan kokematta.
Naisen aggression lopullista kaapista ulostuloa odoteltaessa pelintekijöiden kannattaisi tutustua kulttuuriseen naiskuvaan ja meille hyväksyttyihin tapoihin elää ja toimia. Miesten elämää tuskin saa jatkossakaan myydyksi naisille yhtään nykyistä paremmin.
Niin ja vielä yksi arkinen tosiasia, joka häiritsee pahasti naisten peliharrastusta. Tiskit, pyykit, ruuanlaitto, lasten, koiran, anopin ja miehen hoitaminen työnteon tai opintojen ohella vie sen verran paljon aikaa, ettei sitä enää riitä pelaamiselle.
