Doomimpi kuin Doom, Dukempi kuin Duke. Ei, se ei ole uusi mariinidude tähtilipun alta, vaan kroatialaisen Croteamin paluu silmittömän räiskinnän juurille. Se on Serious Sam, ja jos et ota sitä vakavasti, Sam-setä potkii vakavasti persiille.
Serious Samissa ei ole rahtuakaan omaperäisyyttä, eikä se haittaa lainkaan. Itse asiassa Croteamin kantava idea on ollut keittää kaikkien doomirymistelyjen äiti pistämällä soppaan kieli poskessa kaikki mahdolliset kliseet first person shooterista. Niin pelipuolella kuin suorastaan parodisen yksinkertaistetulla juonellaan. Joku tekosyyhän monsterien lahtaamiseen on oltava, vai mitä?
Noin sata vuotta sitten, 21 vuosisadan alussa arkeologit löytävät Egyptin sivilisaation raunioiden alta jäänteitä vielä sitäkin vanhemmasta ja teknologisesti huikean kehittyneestä muukalaiskulttuurista, jota egyptiläiset palvoivat jumalinaan. Muinaisjäänteitä hyödyntämällä ihmiskunta oppii muun muassa tähtienvälisen matkailun salat, ja levittäytyy vuosisadan aikana useisiin siirtokuntiin vieraille planeetoille.
Epäonnekseen pojat jättivät Stargatensa katsomatta, ja kaikille tulee muka yllätyksenä kun tuo muinainen synkkä sivilisaatio onkin vielä hyvissä ruumiin- ja sielunvoimissa, eikä tykkää yhtään takapihallaan rellestävistä kädellisistä. Seuraa verinen sota, jossa ihmiset ajetaan häntä koipien välissä takaisin omaan aurinkokuntaansa.
Tuho näyttää vääjäämättömältä, ja viimeisenä oljenkortenaan Maan tiedemiehet lähettävät monsterisodissa mainetta niittäneen sankarin, Sam "Serious" Stonen ajassa taaksepäin muinaiseen Egyptiin hoitelemaan soolona tämän pikku ongelman ennen kuin se alkoikaan.
Julmaa juhlaa
Sam ei ole mikään doomimariini, vaan rento perusdude, kunnon vanhanajan seikkailuelokuvan tavallinen jätkä. Vaikka Samin olemukseen hupimachoine letkauksineen onkin haettu selvästi Duke Nukemia, t-paita, farkut ja lenkkarit menevät jo hiukan överiksi. Lisäksi muinaisesta Egyptistä löytyvät Thompson-konepistoolit ja haulikot saattavat asettaa uskottavuuden koetukselle, mutta mitäs siitä, kunhan rokkenrollia piisaa ja teurastusta on enemmän kuin tarpeeksi?
Vanhat jäärät voivat naavaparta väpättäen muistella niitä aikoja, kun CD tarkoitti vielä musiikkia ja 3D-kortti oli jotain millä insinöörit väänsivät CAD:ia. He muistavat myös Doomin, josta tuli kaikkien menneiden ja nykyisten 3D-räiskeiden esikuva ja tiennäyttäjä. Sitä fiilistä minkä sai kun käppäili huoneeseen, jossa kymmenet demonit hortoilivat muina miehinä, ja koko halli räjähti verihelvetiksi ensimmäisestä haulikonlaukauksesta - sitä lahtihurmiota ei ole oikein vieläkään pystytty saavuttamaan myöhemmissä alan peleissä.
Serious Samissa voi unohtaa kaikki hiipimiset ja puzzlehienoudet, puhumattakaan roolipelaamisesta. Se on sitä ihteään: täysin silmitöntä väkivaltaa vailla mitään järkevää syytä, paitsi se että toi mulkas mua rumasti, joten ammun siltä haulikolla pään tohjoksi.
Päätöntä touhua
Hurmaavaan massamurhaamiseen Samin Serious-engine sopii paremmin kuin hyvin. Aikaisista betoista monet valittivat, että peli vaatii melkoisen tehomyllyn pyöriäkseen ja kovakin kone menee polvilleen kun monsteripopulaatio ruudulla nousee. Näin ei todellakaan ole "vihoviimeisessä betassa", jossa engine ja yksinpeli ovat jo valmiit, ja jonka Croteam kelpuutti arvosteltavaksi. Ei ole lainkaan epätavallista, että ympärillä pörrää vajaa sata örkkiä testikoneen nikottelematta edes 1024x768-resolla ja kaikilla renderointiherkuilla.
Ja millaisia örkkejä? Yleisen kieliposkisesta asenteestaan huolimatta Serious Sam vetää tässäkin vitsissä jo hiuksenhienosti överin puolelle, ja muutama monsuista on vähän liiankin tarkoituksellisen hassuja. Perusvastustaja kun on päätään kainalossa kanniskeleva avaruusmariini (miten SE muinaiseen Egyptiin päätyi - mene ja tiedä), jota tapaa erilaisina variaatioina perustykinruoasta kranuja nakkeleviin ilkkiksiin.
Pahin (tai hassuin) on kuitenkin kasapanosta rahtaava päätön kamikazemariini, joka juoksee päin huutaen (katkaistu) kurkku suorana. No, kieltämättä parinkymmenen kamikazen lähestyvä kuorokarjunta joka suunnalta on omiaan pistämään sen verran lämpöstä byysoihin, että väkinäisen huumorin nolous unohtuu.
Muut vihulaiset ovatkin sitten erinäisiä epäkuolleita, demoneja ja ties mitä mulkosilmäisiä mönkiäisiä, ja sopivat paremmin aiheeseen. Serious Samin faunassa ovat erikoisuutena nimenomaan täysiä päälle rynnivät ötökät, jotka puskevat, purevat tai tallaavat jalkoihinsa. Idea toimii, sillä näitä useimmiten monelta suunnalta yhtaikaa tuppaavia molopäitä alkaa vihata ihan oikeasti, ja niiden niittäminen minigunilla tai muulla hehtaaripyssyllä läjään tuo ihka aitoa tyydytystä.
Tyytyväisyyden takaavat myös Serious Samin aseet. Vaikka ne ovatkin niin perusdoomikamaa kuin olla voivat aina pistoolista miniguniin ja vanhasta kunnon pumppuhaulikosta pakolliseen sinkoon, ne pitävät miellyttävää meteliä ja ennen kaikkea ovat tarpeeksi tehokkaita, että teurastus todella tuntuu teurastukselta. Minigunilla voi todella niittää peruspahiksia, ja Samin oma BFG-mörssäri sylkee uraanikuulia, jotka paukkuvat kaikkien tielleen osuvien örkkien läpi pysähtymättä. Hubaa.
Ei voi olla! Liikaa splatteria?
Sam on tähänastisista paras yritys palata doomiräiskinnän puhtaan viattomille juurille, ja sitä on koetettu suurimmaksi osaksi onnistuneesti ryydittää vielä Duke Nukemin kaltaisella badass-sankarin imagolla. Duke-imitaatiokin toimii niin hyvin, että Samin onelinereita olisi kuullut mieluusti paljon enemmän. Kun matkiminen ja suora varastaminen on näin ilmeistä, tarkoituksellista ja avoimesti tunnustettua, ei siinä pitäisi olla moraalista ongelmaa.
Ongelma onkin siinä, ettei Sam kaikesta pelitekniikan ja siten räiske-efektien ja monsterianimaatioiden huikeasta kehityksestä huolimatta pääse aivan samaan kuin esikuvansa. Doomifiilikset on kyllä saavutettu ja ylitettykin jättimäisissä verikekkereissä, missä ötöä tuppaa joka puolelta ja ruudun täydeltä, miniguni laulaa ja veri ja suolenpätkät roiskuvat iloisesti ympäriinsä.
Eeppisten lihamyllyjaksojen vastapainoksi kaivattavat painostavat hiippailut pimeillä ja ahtailla käytävillä moottorisahan röpöttäessä pahaenteistä tyhjäkäyntiään puuttuvat Samista kokonaan. Muuten mainio peli kärsii siitä, että yksinkertaisuuden tavoittelu maksimaalisen splatterinautinnon saamiseksi on vedetty överiksi. Vaikka splatter on jalo taidemuoto, pelissä on silti liikaa Braindeadia ja liian vähän Aliensia. Huolimatta järkyttävän hienosta 3D-ympäristöstään, joka sopii egyptiläisten temppelien laakeille sisäpihoille ja mahtipontiseen arkkitehtuuriin, tasot ovat jopa paljon yksinkertaisempia kuin alkuperäisessä Doomissa.
Nikkeliä putkeen ja asenne kohdalleen
Pimeissä sokkeloissa hiippailun sijaan Samista huomaakin loppua kohden yhä selkeämmän kaavan, joka ärsyttää yhä enemmän ja enemmän. Eteneminen on täysin suoraviivaista, eikä puzzleja tai edes "vedä vivusta ja ovi jossain aukeaa" -tehtäviä ole kuin muutama muodon vuoksi. Koko pelin tarkoituksena tuntuu olevan eteneminen yhdeltä laajalta sisäpihalta toiselle ja lähes jokaisella näistä pitää taistella loppua kohden yhä useampaa monsterien aaltoa vastaan, ennen kuin pääsee jatkamaan.
Aivan viimeisillä kentillä tämä käy jo täysin järjettömäksi touhuksi, kun Samin kimppuun käy aalto toisensa jälkeen laumoittain aiemmin tutuksi tulleita ötöjä. Ääritapauksissa loputtomiin taivaasta tippuvat lisähealthit ja ammukset pitävät huolen siitä, että taistelu saa peckinpahimaiset puitteet myös useammalta tunnilta tuntuvassa pituudessaan.
Onneksi kyllästymisen merkit nousevat pintaan sopivasti loppua kohden, ja maailman pelastettuaan on väsynyt, mutta onnellinen. Mutta vitsi kaikkien teurastusräiskintöjen äidistä ja machodudesta lenkkareissaan ei kanna kovin pitkälle. Croteamin on parasta paneutua mahdollisissa jatko-osissa tasojen suunnitteluun muutenkin kuin kivan näköisiksi, ja tunnelman tiivistämiseen oikein olan takaa. Asennetta voisi saman tien myös muuttaa karummaksi ja röyhkeämmäksi. Nyt Serious Sam on kaikessa vitsikkyydessään vähän turhan mukavan hassu.
86
