Settlers III – Kolmen kansan kohtalo

Taas on aika käskyttää pikku pikseliukkoja hakkaamaan metsää ja kiveä, kaivamaan metalleja ja rakentamaan linnoja.

Alkuperäinen Settlers ja sen jatko olivat mainioita pelejä. Eräänlainen keskiaikainen SimCity yhdistettynä kevyeen sotimiseen piti otteessaan tunteja ja tunteja, varsinkin ihmistä vastaan, vaikkei kummastakaan mitään pelistä maailmaa mullistavaa megahittiä tullutkaan.

Tavanomaisesta jatko-osakaavasta poiketen Settlers III viskaa soppaan kauhakaupalla uudistuksia. Perusidea on kuitenkin ennallaan: yhä edelleen ruudulla vipeltää lauma ahkeria alamaisia, jotka pelaaja komentaa töihin rakentamaan tuotantolaitoksia ja valmistamaan jos jonkinlaista ainetta ja tarvekalua, päämääränään pelimaailman herruus.

Tuotannonohjaus ja logistiikka näyttelevät pelissä merkittävää osaa. Pelaajan täytyy pitää huolta, että viljelijöillä riittää tilaa pelloilleen, jotta nämä voisivat täyttää kaivosmiesten vatsat, etteivät metallityöläiset kärsisi raaka-ainepulasta ja näin armeijalle riittäisi aseita. Vielä pitäisi huolehtia, että rakennustyömaat saavat tarvitsemansa puut ja kivet, ja aika ajoin käydä sotaa naapurivaltakuntia vastaan.

Eri hyvä peli

Vaikkeivät edellisetkään Settlersit mitään rumaa katsottavaa olleet, parhaimmillaan 1024x768-tarkkuuteen ja miljooniin väreihin yltävä kolmososa on vähintäänkin hehkeä näky. Jokainen pikku mies on nyt 3D-renderoitu True Color -jäpikkä, silti on grafiikka yhä selkeää ja omaleimaista. Settlers-tyyli on tallella. Ainoa miinus tulee metsistä, jotka ovat hiukan räikeitä ja ennen kaikkea tiheimmillään niin sankkoja, että uudisasukkaat hukkuvat lehväkaton alle tyystin näkymättömiin.

Karttasysteemiä on kehitetty. Kolmiot, joista maaston laaksot ja kukkulat muodostuvat, ovat huomattavasti aikaisempaa pienempiä, niin pieniä itse asiassa, ettei niitä enää erota. Näin kartalla operointi on huomattavasti vapaampaa, sillä ennen pelaaja joutui toimimaan ruutuverkon kahlitsemana. Esimerkiksi rakennusten sijoittelussa on monin verroin enemmän vaihtoehtoja.

Samoin joukkojen liikuttelussa. Kyllä, joukkojen liikuttelussa. Viimeinkin sotilaat ja geologit, uusina yksiköinä joukkoon liittyvistä vakoojista ja uudisraivaajista puhumattakaan, voi käskeä menemään juuri sinne, minne pelaaja haluaa. Tavallisia siviilejä ei sentään voi eikä tarvitse ohjailla, vaan ne liikkuvat entiseen tapaansa tietokoneen ohjauksessa. Vaikka tämä onkin pieni askel lähemmäksi toimintanaksuttelua, on se kuitenkin suuri harppaus pelattavuuden saralla. Mallikkaat waypoint-, vihollisen välttely- ja partiokäskyt helpottavat armeijan hallintaa.

Armeijaan on värvätty tuttujen miekanheiluttajien rinnalle keihäs- ja jousimiehiä. Näistä miekkamiehet ovat parhaimmillaan hyökkäyksessä ja keihäsmiehet puolustuksessa, kun taas jousimiehet tukevat taistelua matkan päästä, mutta ovat lähitaistelussa kelvottomia. Jousimiehet voi myös komentaa ampumaan tornien huipulta, ja täyteen ahdettua isoa linnaa valtaamaan saapuvat viholliset saavatkin niskaansa melkoisen nuoliryöpyn.

Miljoona, miljoona parannusta

Pelimaailmaan on tehty miljoona pikkusäätöä ja kaksi valtavaa mullistusta. Ensinnäkin aikaisemmin valtakuntaa hallinneet päälinnat on purettu. Nyt tavarat viedään suoraan tuotantopaikoilta sinne, missä niitä tarvitaan (toki erillisiä varastoja voi ja kannattaa rakentaa vanhaan malliin), ja uusia alamaisia syntyy erillisissä asuinrakennuksissa.

Toisena mullistuksena pelaaja ei enää rakenna maahansa tieverkkoa, vaan kantajat ja muut vipeltäjät etsivät itse parhaan reitin paikasta toiseen. Sinne, missä paljon astellaan, muodostuu polkuja, jotka käytön loputtua hiljalleen nurmettuvat umpeen. Tarpeettomiksi jääneitä ja vihollisilta vallattuja rakennuksia ei polteta, vaan puretaan, jolloin osa rakennusmateriaaleista voidaan kierrättää uusiin kohteisiin. Vihdoinkin ihmispelaajat voivat käydä keskenään kauppaa: "Puuttuuko kiveä? Meillä olisi käyttöä raudalle."

Kaikkien uudistusten luettelointiin menisi ikä ja terveys, mutta tärkeintä on, että ne poikkeuksetta parantavat peliä. Tuntuu kuin Blue Bytellä olisi otettu onkeen kaikista telepaattisesti lähettämistäni parannusehdotuksista ja vielä keksitty itse roimasti lisää.

Jumalainen näytelmä

Hiukan hupsun, piirrosfilminpätkien kyydittämän taustajuonen mukaan tuonpuoleisessa eivät asiat ole mallillaan. Ihmiskunnan vanhat jumalat keskittyvät lähinnä mässäilyyn ja vanhojen hyvien aikojen muisteluun. Heihin tympiintyneet ihmiset ovatkin siirtyneet palvomaan suoraan heidän esimiestään, Ylintä jumalaa. Ei tämä millään ehdi hoitaa kaikkia asioita, joten taivaallinen piällysmies patistaa alaisensa ryhdistäytymään.

Roomalaisten Jupiter, egyptiläisten Horus ja aasialaisten (jotka ovat lähinnä japanilaismausteisia kiinalaisia) Ch'ih Yu noutavat maan päältä kukin yhden palvojansa ja heittävät tämän tuntemattomaan maailmaan tehtävänään nousta sen valtiaaksi ja alistaa kahden muun jumalan valitut. Voittajajumala selviää muita odottavasta kaameasta rangaistuksesta...

Jumalten käsikassaroina kun toimitaan, uskonnolla on suuri merkitys pelissä. Ensin rakennetaan temppeli, jossa jumalalle ei yllättäen uhratakaan neitsyitä tai härkiä, vaan alkoholia: roomalaiset viiniä, Egyptin pojat olutta ja aasialaiset sakea. Kun Suuri Deeku sitten on saanut haluamansa, voivat sotilaat kouluttautua paremmiksi ja papit pystyvät ihmetekoihin, vaikkapa muokkaamaan maata, käännyttämään vihollisia tai vahvistamaan joukkojensa taistelutahtoa.

Kansat eivät ole toistensa peilikuvia, vaan eroavat toisistaan kunnolla. Grafiikka on tietysti jokaisella erilaista, mutta lisäksi egyptiläiset käyttävät rakentaessaan enemmän kiveä kuin puuta ja aasialaiset päin vastoin, roomalaiset ovat tasapuolisia. Jokaisen kansan papeilla on myös uniikkeja ihmetekoja. Roomalaiset voivat rakentaa miilunpolttajan, joka valmistaa lankuista hiiltä, egyptiläiset puolestaan tuntevat jalokivien kaivamisen salat, kun taas kiinalaisten suurin valttikortti on ruudin ja tykkien valmistuksen taito. Kilpailijat joutuvat tyytymään epätarkkoihin katapultteihin tai tehottomiin ballistoihin.

Starcraftin tyyliin yksinpelin kampanjoista roomalaisten on helpoin ja egyptiläisten vaikein: näin mielenkiinto säilyy, kun yhden kampanjan jälkeen on tarjolla muutakin kuin saman kertausta uudella kansalla. Kampanjojen mittaan kaikki kansat sotivat myös keskenään ja ihmispelaajalla voi olla tietokoneen hallitsemia liittolaisia.

Laatutyötä

Kaupankäynnin ja erilaisten kansojen ansiosta Settlers III:n moninpelillä on kaikki mahdollisuudet nousta edeltäjiensäkin yläpuolelle. Blue Byten palvelimella tai lähiverkossa voi toistakymmentä pelaajaa käydä taisteluun valtavan suurista kartoista, joten melkoista hupia uskaltaa odottaa.

CD:ltä pulppuava musiikki on tasokasta ja ennen kaikkea monipuolista. Kullekin kansalle on omat kappaleensa, roomalaisille ja egyptiläisille klassistyyppistä mahtipontista paisuttelua ja aasialaisille asiaankuuluvan orientaalia pimputusta. Lisäksi on pari luokkaan "muut" kuuluvaa raitaa, onpa mukana Jouluyö, juhlayökin! Efektimaailma on pääosin edellisistä osista tuttu, mutta jotenkin se on väljähtynyt vuosien varrella. Huonoja äänet eivät ole vieläkään, mutta takapakkia on mielestäni hieman otettu.

Ehkäpä paras osoitus pelin vetovoimasta on, että kun pikkutunneilla lopulta kellistyin petiin ja suljin silmäni, pienet punanuttuiset roomalaiseni valtasivat yhä egyptiläisten vartiotornia silmissäni. Hyvän pelin merkki!

93