Severance on ensimmäinen K18-tarran Suomessa ansainnut peli, eikä aivan syyttä. Väkivalta tarjoillaan hurmeisena ja ekstraraajoilla.
Tarina ei säväytä goren lailla. Taustalla on ikuinen valon ja varjon, hyvän ja pahan taistelu. Blaablaa ja sitä rataa. Käytännössä valitaan mieleinen pelihahmo neljästä vaihtoehdosta, ja sitten vain talsitaan pirskatin nätit muinaiset alueet läpi pikkupuzzleja selvittäen ja vastus elottomaksi mössöksi hakaten.
Suosikkini oli ritari, kakkoseksi ylsi perinteikäs kääpiö kirveineen. Amatsoni oli ärsyttävä meluaja, mutta ei kuitenkaan joutunut perää pitelemään, vaan se kunnia varattiin vähän tylsälle ja kömpelönoloiselle barbaarille. Hahmoilla on omat seikkailunsa, joten jos jumittaa yhdessä pelissä, voi koettaa toisella hahmolla.
Joka hahmoluokalla on ase, johon tämä on erikoistunut. Pelistä löytyy kattava valikoima erilaisia miekkoja, kirveitä, kepukoita, nuijia, jousia sun muita aikakauteen sopivia kontaktikaluja, magiaa unohtamatta. Aseiden ulottuvuus, nopeus, iskuvoima ja mahdollinen torjuntateho noudattavat loogisuuden sääntöjä. Realismi onkin Severancen vahva pointti.
Split splat
Taistelu on todella hyvän näköistä, varsinkin jos sitä vertaa vaikkapa Runen (mielestäni ylinopeaan) huitomiseen. Taistelijat kiertävät toisiaan kilvet tanassa, torjuvat iskuja ja huitovat realistisesti. Iskut vievät voimia, joten nopean lyöntisarjan jälkeen pitää huilia hetki puolustuskannalla, jos ei halua olla ihan poikki. Kirjaimellisesti.
Osumien mallintaminen on tehty mainiosti. Kun kääpiö huitaisee kirveellä polveen, jalka tosiaan lyhenee polven kohdalta. Raajoihin myös ilmestyy matsin edetessä haavoja, nuolet jäävät törröttämään osumakohdista ja yksikätiset taistelijat roiskivat tyngästään verta kaarina. Hurjimmat iskut vetävät häviäjän kropan halki ja pinoon.
Aivot mädättävän ja tunteet turruttavan mässäilyn saa kytkettyä pois päältä, mutta veikkaan, että jos lapsilukko ei toimisikaan, sitä tuskin kukaan huomaisi. Kun listin örkin, tahdon, että se myös näyttää listityltä.
Pelin fysiikka on ällistyttävän aidon tuntuista. Olin pudota tuolilta, kun huitaisin miekalla rikki tynnyrin, jonka päällä oli omenoita. Tynnyri halkesi nätisti, laudat kaatuivat aidosti, omenat putosivat lattialle, pompahtivat ja vierivät sitten aikansa.
Tai miten olisi taistelu, jossa viholliselta irti huitaisemani päänuppi putosi portaikkoon ja pomppi loittonevan 3D-kolahtelun kera rappukäytävää alas. Tällaisia pieniä detaljeja on kaikkialla, jopa seinille syntyvistä roiskeista valuu noroja alaspäin.
Esimerkki elävästä elämästä, korjaan, pelistä: kalterioven takana kaartui käytävä, josta selvästi kuului vartijan tepastelua, mutta heppu ei suostunut astumaan näkösille. Niinpä silpaisin maassa makaavalta ruumiilta jalan irti ja heitin sen kalterien raosta käytävään. Outo tömähdys houkutteli vartijan näkösille, jolloin lahjoitin tälle puolisen metriä puutavaraa.
Pelattavakin vielä
Kontrolleja on kritisoitu, mutta en näe, miksi. Sivuttain kävelyn puute tietty häiritsee, ja kulmien taakse kurkkiminen kuuluisi nykyään jo perusvaatimuslistalle. Muuten ohjattavuus on mietitty hyvin, edes oletusnäppäimiä ei tarvinnut vaihtaa.
Taistelutilanteessa naaman saa lukittua haluamaansa vihollista kohti, minkä jälkeen eri iskut lähtevät painamalla hyökkäysnappi pohjaan ja hakkaamalla sitten suuntanapeilla sopiva combo. Nopeat liikkeet kevyellä aseella ovat helppoja suorittaa, kuolettavat kertalaakit hilpareilla tai kahden käden miekoilla taas tuskallisen hitaita.
Aseet jopa reagoivat ympäristöön osuen seiniin kipinää lyöden tai pysähtyen ovenkarmeihin. Todistinpa muutamaan otteeseen, kuinka vihulaiset vahingossa satuttivat toisiaan. Myös käytössä kuluvat kilvet viehättivät. Puisilla kilvillä ei torjuta kuin heikoimmat iskut, mutta metalliset kestävät jo jonkin aikaa halkeamatta.
Jousipyssyllä ampuminen on toteutettu tyylikkäästi ja aidon oloisesti. Minkäänlaisia aputähtäimiä ei ole näkyvissä. Jouska vasuriin, nuoli jänteelle, venytys, tähtäys ja tulta. Perusviholliset putoavat yhdestä hyvin tähdätystä nuolesta, hutinuolet tarttuvat seiniin ja lattioihin, ja ne voi kerätä talteen myöhempää käyttöä varten. Vähän hassusti nuolet eivät tunnu koskaan rasahtavan poikki.
Matsien välillä voi kuntoaan paikata syömällä tai juomalla. Pikkupurtavia ei voi kerätä matkaansa, mutta isommat parannusjuomat menevät kivasti reppuun. Ase täytyy laittaa pois kädestä siksi aikaa, kun nostaa pullon huulilleen, mikä estää tehokkaasti itsensä boostaamisen kesken taistelun.
Ja niin se etenee. Hahmot nousevat tasoilla, saavat lisää osumapisteitä ja voimaa, oppivat uusia liikkeitä ja kohtaavat entistä kovempia vastuksia. Severance on lainannut kaikki ideansa ikiaikaisista fantasia- ja roolipelikliseistä.
Bloody excellent
Grafiikaltaan Severance on näteimpiä koskaan, elävä ja tunnelmallinen. Ehdoton kohokohta ovat aidot varjot. Seiso nuotion vieressä, ja varjosi heijastuu kallionseinämään jättimäisenä. Kulje tunnelissa soihtu kädessäsi, ja lepattava lieska heittää seinälle sivuprofiilisi.
Kaikki viholliset ja esineet on varjostettu, aina maassa lojuviin roskiin saakka. Varjot vieläpä seuraavat maaston muotoja realistisesti. Nyt kun Severance on näyttänyt, miten varjot pitää tehdä, tulen mielessäni vaatimaan samaa kilpailijoiltakin. Yksi kauneusvirhekin löytyi. Lainehtiva ja heijastava vesi näytti hämäävästi rypytetyltä foliolta.
Pelialueet ovat juuri sopivan kokoisia, eivät liian pieniä, eivät turhan laajoja. Tehtävien välillä valitaan seuraava matkakohde Baldur's Gaten tyyliin kartalta. Tarinaa johdattelee vakuuttava miesääni hienojen, pelimoottorilla tehtyjen animaatioiden kera.
Vihollisen tekoäly toimi pääsääntöisesti hyvin. Väijyvät jousimiehet ovat todellinen uhka, ja vihollinen osaa vaihtaa asetta tilanteen mukaan, piilotella pylväiden takana ja sitä rataa. Hämmästyksekseni isommat korstot osasivat jopa oma-aloitteisesti perääntyä taistelusta kulauttamaan parannusjuoman kurkustaan alas, kun tilanne kävi tukalaksi.
Arvosteluversiossa oli vielä sellainen vika, että meleeaseita käyttävät köriläät eivät aina selvinneet korkeuseroista. Korstot jäivät välillä portaikoissa pilkkaamaan pelaajaa ja nauramaan itsekseen kutsuen elemerkein sankaria tappelemaan, vaikka tämä oli jo lyöntietäisyydellä ja pystyi huitomaan osumia.
Äänipuoli ei yllä grafiikan tasolle. Musiikki on ihan jees, mutta sitä on harvakseen ja se soi ihmeen hiljaa, vaikkakin yltyy voimallisuudessa avaintilanteissa. Karttojen taustahälyt ovat vähän niin ja näin ja ääniefektitkin korkeintaan funktionaaliset. Hiipivästäkin hahmosta lähtee Severancessa aivan kaamea mekkala, mutta viholliset eivät silti kuule mitään.
Pelin yksinkertaiset puzzlet ovat suurimmaksi osaksi vipu-avain-linjalla, mutta myös monipuolisempaa mietittävää on tarjolla. Lähes minkä tahansa esineen voi napata mukaansa, viskoa seinille, polttaa tai muuten tuhota.
Esimerkiksi pelin alkumetreillä vastassa on tunneli, josta ei selviä elossa katosta putoavien piikkien takia. Mietin, "mitä tekisin oikeasti?" ja päädyin sitten nappaamaan pöydästä yhden jakkaran ja viskaamaan sen käytävään. Temppu toimi.
Esineiden käyttöä helpottavat tekstit, jotka kertovat tavaran nimen. Esimerkiksi taistelun jälkeen maassa lojuvista kamoista valitaan vain välilyönnillä haluttu ja klikataan käytä-nappia, jolloin sankari laittaa aseen pois ja ottaa esineen käteen. Kilpiä ja aseita mahtuu mukaan vain jokunen kappale, joten likimainkaan kaikkea löytynyttä kamaa ei kannata noukkia.
On jotenkin tukalaa olla näin yksipuolisen haltioitunut pelistä, joka käytännössä on uusi Rune, mutta siinä missä Rune ei kerta kaikkiaan kolahtanut, Severance sen teki ja kovaa. Ritariaikainen mäiskintä ei ole ollut näin hauskaa sitten vanhan Moonstonen.
Moninpeli - To be continued
TCP/IP, IPX
Moninpeliseuran hankkiminen osoittautui mahdottomaksi, joten tässä kerrottu on teoriaa. Ainoa pelimuoto on areena, eli deathmatch. Hahmolleen voi valita luokan, tason, nimen ja skinin, minkä jälkeen vain loikataan pienelle pelialueelle matsaamaan. Karttoja tulee pelin mukana ainoastaan viisi.
92
