Shadows of the Damned (Xbox 360) – Voe helevettiläinen!

Näin painajaisen, jossa kotimaista designia vietiin halpatyömaihin riistettäväksi. Sitten heräsin eksploitaatiohelvetistä.

Suomalaistuotteet kelpaavat kopioitaviksi. Nyt kotimaisen peliteollisuuden kolossi vedetään gonzo-filtterin läpi ja kyllästetään kikkelivitseillä. Resident Evil -mies

Shinji Mikamin ja omintakeisista peleistään tutun Goichi ”Suda51” Sudan yhteisnäkemys psykologisesta toimintatrilleristä on tarantinomainen eksploitaatioversio Alan Wakesta.

Garcia Hotspur ei kirjoita painajaisista, vaan ratkoo niitä. Ammatikseen vihtahousuja metsästävä latino joutuu pahaan välikäteen, kun kuusisilmäinen Fleming-demoni kaappaa morsmaikun mukaansa helvettiin. Naiset edellä vaikka heikoille jäille, joten Hotspur syöksyy hellapoliisin perässä manalaan.

Kauhupelinä markkinoitu, kasarikauhulle kumartava Grindhouse-pastissi on kaukana psykologisesta trilleristä. Tämän kertoo jo pelin alustus, jossa Hotspur ja Fleming vertailevat sukukalleuksiaan. Kikkelivitseille pitää muutenkin olla sietokykyä, sillä navanalusläppää on enemmän kuin Pelitin vuosikerrassa.

Käytännössä jokaista pelimaailman uloketta siunataan falloskommenteilla ja päähahmon vakiopyssykin on ristitty Boneriksi. K18-lätkä on oikeusmurha, sillä pelin kohderyhmää ovat Myrkkyä tavaavat pikkupervot. Ja minullekin liika on liikaa.

Hobo with a shotgun

Hotspurin aisaparina (ehhehe!) työskentelee Johnsoniksi ristitty monitoimikallo, joka kantaa päävastuun alatyylisestä läpänderistä. Jorma huolehtii törkeyksien lisäksi myös Hotspurin aseistuksesta, sillä pyssyjen sijaan mukana rontataan muuntautuvaa kallomiestä. Kallonen on vakiomuodossaan lääniä valaiseva soihtu, mutta tarpeen vaatiessa Askosta tulee tulta ja tappuraa sylkevä Sako.

Ammuskeluosuuksien mekanismi kaipaa voitelua. Kankea tähtäys toimisi hiirellä ja näppiksellä, mutta padilla piippua on todella hankala saada osoittamaan oikeaan suuntaan, tussareiden lasertähtäimistä huolimatta. Konsoliräiskinnöissä on tähtäysautomaatti siksi, että suurpiirteinen tattiohjaus saa toiminnan generoitumaan ärsyttäväksi pikselinhinkkaukseksi.

Pomotaistelut korostavat entisestään ongelmaa, sillä näiden matsien haaste kaivetaan poikkeuksetta vastapuolen vikkelistä kintuista tai mikrobin kokoisista osumakohdista. Systeemin kanssa pystyy elämään, mutta Mikamin lobbaamien tähtäysmetodien olisi jo korkea aika siirtyä historiaan. Ressujen suunnittelufilosofiassa mies perusteli järjestelmäänsä jännitystä kohottavana elementtinä, kun vastapuolen suolaamiseen pitää keskittyä. Minun kohdallani kankeat kontrollit muuttivat ruudulla vilistävät perkeleet puhuttuun muotoon.

Vintti pimeäksi

Seikkailu on ahdettu tiiviiseen tötteröön, sillä kenttädesign on käytännössä alusta loppuun kapeaa ränniä satunnaisilla lakeuksilla höystettynä. Jos edessä siintää aakeeta, oppii nopeasti, että edessä on joko perusmörrien invaasio tai nääntävä pomotaistelu.

Putkiseikkailua piristetään kevyillä pähkinöillä, jotka keskittyvät pimeyden kanssa värkkäämiseen. Kuten olemme Alan Wakesta oppineet, valo on ystäväsi. Demonit kavahtavat metsäläisten tapaan paistetta, mutta pimeys on kiirastulessa huomattavasti konkreettisempi ilmiö kuin Pohjois-Amerikan vitikossa. Osa helevetin perkeleistä on verhoiltu Waken seikkailusta lainattuun yöpukuun, joka pitää poistaa valoammuksella ennen kuin paskiaiset kumartavat perinteistä nikkeliä.

Ennaltamäärätyissä kohdissa pimeys vyöryy koko pelikentän ylitse ja yön keskellä nopeat refleksit ovat elinehto, sillä Hotspur ei voi viettää astraalisäkissä kuin pienen hetken, sitten terveyspisteet alkavat ehtyä. Samalla yö pukee pirut uuteen pyjamaan, joka pitää jälleen riisua fosforipaukulla.

Valot saa takaisin päälle ampumalla seinällä roikkuvia vuohenpäitä, mutta jotkut puzzlet on ratkaistava pimeässä. Tietyt portit on kyllästetty pimeyden häpykarvoilla (luit oikein) ja vahaliuskoina toimivat katkaisijat kunnioittavat vain yön peiton alta heitettyä lyijymälliä.

Kevyt ongelmanratkaisu katkoo toimintaa, mutta pimeyskikkailu alkaa nopeasti toistaa itseään. Pulmiin haetaan vaihtelua esimerkiksi ilotulitteiden avulla, jotka poistavat pimeyden verhon vain hetkeksi, mutta pienet variaatiot eivät onnistu naamioimaan pähkinöiden yksinkertaista perusrakennetta.

De puta madre?

Vaikka ammuskeluosuudet ovat kankeita, kentät ahtaita ja ongelmanratkaisu toistaa itseään, peli ei ole umpisuolesta. Pippelivitsien alle haudatut, kasarikauhuun yhdistetyt Grindhouse-lainat tekevät pelistä kokonaan oman näköisensä. Etenkin Evil Dead on koluttu tarkkaan läpi. Erikoinen pseudohelvetti on ahtaasta putkestaan huolimatta kokemisen arvoinen mesta, sillä se eroaa melkoisesti pyhäkoulun opeista.

Miljöön lisäksi myös hahmokatras on pääjehua lukuun ottamatta onnistunut. Garcia Hotspur on maailman ensimmäinen digilatinosankari, mutta kaveri on vedetty melkoisen rotuoppikoneiston lävitse. Puhetapa ja jengitatskat on napattu suoraan amerikkalaisista poliisisarjoista, stereotyyppauksen kruunaa terveyden palauttava tequila. Ilmeisesti japanilaiset hahmosuunnittelijat eivät ole ottaneet oppia Resident Evil 5:n nostattamasta kohusta.

Chinosta karanneen sankarin aisapari on käsikirjoitettu hieman paremmin. Nokkeluuksia laukova tukiranka löytyy tosin jo ysäriltä, mutta Monkey Islandista tuttu Murray-kallokin punastuu noin sekunnissa Johnsonin jutuille. Jatkuvasta navanalusvaihteesta huolimatta Jorman heittämä hetula toisinaan myös naurattaa.

Tyylin nostaminen tarkoituksen edelle saattaa toimia vaatesuunnittelun tai arkkitehtuurin lähtökohtana, mutta interaktiiviselle tuotteelle menneisyyteen jämähtäminen on myrkkyä. Rääväsuinen haastaja paranee edetessään, mutta tasaisen toimivasta suomalaiskilpailijasta jäädään niin kauas, ettei oman kylän pojan kehumisesta tarvitse potea edes huonoa omatuntoa.

75