Shinobido: Way of the Ninja (PS2) – Hiipivä ninja, purskahtava kaalinpää

Ninja jos mä oisin, mun ei tarvitsisi raataa. Savimajassa asustelisin, sieniä keräilisin.

Hiiviskely- ja salamurharintamalla kilpailu on ankaraa. Samoista työtehtävistä kamppailee Fisherin Sampsa ja Agentti Neljäseiska, joten tyyliä, laatua ja asennetta riittää riippumatta siitä, mihin suuntaan katsoo. Muistinsa mystisiin taikakristalleihin menettänyt androgyyni ninja Goh, ystävien kesken Varis, on seurassa outo vieras tai sitten en osaa arvostaa japanilaista bullsh... bushido-mentaliteettia, joka antaa Shinobidon tarinalle riemulliset siivet.

Omituisten juonenkäänteiden sekä sivuhahmojen, epähauskan huumorin ja viiden pennin englantilaisten ääninäyttelijöiden takana maailma on Varikselle avoin. Japani on ajautumassa sotaan, jonka vain yksi kolmesta sotaherrasta voi voittaa. Etsiessään taikakristalleja Goh suorittaa tilaustöitä keskenään kamppaileville daimioille. Luottamus on kaiken A ja O. Jos ja kun Gohin kaksinaamaisuus paljastuu, välit kärsineeseen lordiin viilenevät.

Periaatteessa Shinobidon maailma on ilahduttavan dynaaminen. Varasta sotaherran ruokakuljetus ja hänen sotilaansa näkevät nälkää. Kun vartijat keskittyvät vatsansa tyhjyyteen eivätkä tehtäväänsä, samuraikenraali on helpompi salamurhata. Erilaisia juonikuvioita on vain pari hassua, ja ne on nähty hetkessä. Sen jälkeen kaikki on toistoa.

Tehtävätyyppejä on noin kuusi kappaletta. Totaalinen annihilaatio, kidnappaus, suojelu, salamurha, varkaus ja salakuljetus (dokumentteja, riisiä ja nuppineuloja säilytetään aina isossa tynnyrissä) toistavat vain vaikeustaso vaihtuen itseään noin kuudessa rumassa, tyhjässä kulississa, joihin ei voi olla eksymättä, koska vaihtelu metsissä ja linnoissa on mitätöntä.

Teknisesti Shinobido olisi mennyt rimaa hipoen läpi PS2:n julkaisupelinä, nyt se on ainoastaan ruma. Tekijät eivät ole edes kuulleet, että digitaaliset kontrollit eivät ole enää nykypäivää. Haaveet salakähmäisyydestä kaikkoavat, kun mestarininja hiipimisen sijasta rynnii ulos varjoista tai putoaa katolta vahingossa. Onneksi viholliset ovat supertyhmiä: jahka ninja katoaa näkökentästä, ne unohtavat tämän olemassaolon sekunneissa.

Taistelu toimii kunnolla tasan yhtä samuraita vastaan, sillä massoja vastaan tappelu on tunnotonta. Lukitus vastustajaan toimii miten sattuu. Goh huitoo yhteen ja samaan suuntaan vaikka miten vääntelisi tattia. Komboja syntyy vahingossa, mutta ne ovat kaikki tehottomia verrattuna kertalaakista tappaviin häivehyökkäyksiin. Onneksi yllätyshyökkäyksen saa aikaan ilman yllätystä, kunhan ponkaisee ninjahypyllä vartijan taakse ja rämpyttää nappia holtittomasti.

Kun vastustaja on yllätyshyökkäyksen jäljiltä läpikäynyt yhden parista–kolmesta kuolinanimaatiosta, hänen rintakehästään turskahtaa joko sieni, kaalinpää tai muu rehu. Hitunen perinteistä punanestettä jää statistiksi, kun kasvikunta näyttää voimansa luomalla elämää kuolemasta. Ainahan kalmoilta kamaa jää, mutta harvoin näin näyttävästi. Tunnustan, että minulta kesti jonkun aikaa edes huomata, että vihreän turskeen voi kerätä: ensiksi oletin, että kyseessä on tekijöiden omalaatuinen fetissi.

Dynaaminen maailma olisi kiva, jos siihen vaikuttavat tehtävät ja tapahtumat olisivat vähemmän kliinisiä. Mukana tulevalla tehtäväeditorilla jokainen voi onneksi pistää paremmaksi. Itse en jaksa, koska käyttöliittymä on padilla ystävällisesti sanottuna kankeahko.

Tällaisia pelejä tehtiin PSonelle, eivätkä ne silloinkaan nousseet klassikoiksi.

50