Jo on aikoihin eletty. Vaikka itse PlayStation 2:sta ei juuri kaupoissa näe, hyllyt notkuvat sille tehtyjä pelejä. Eräänkin leivänpaahtimia ja sähkövatkaimia myyvän kodinkonekaupan hyllyssä odottaa 18 PlayStation 2 -peliä ostajiaan.
PlayStation 2:n maihinnousu Suomeen on ollut tietyllä tavalla onnistunut: koneet menevät kaupaksi ja pelattavaa on hyllyt pulleina. DVD-koteloa muistuttavat pakkaukset ovat nekin tyylikkäitä.
Yksi pienen pieni häiriö, särö, ongelma on kuitenkin olemassa. Ei, sitä eivät ole välkkyvät reunat tai silloin tällöin takkuava ruudunpäivitys. Eivätkä sitä ole joidenkin pelien oudon sumuiset grafiikat tai keskinkertaiset, ponnettomat PSOne-maiset ääniefektit.
Uusia PlayStation 2 -pelejä yhdistää se, että niistä puuttuu se jokin. Se jokin, joka nostaa hyvin tehdyn, asiallisen, moitteettoman pelin klassikoksi. Se, joka panee suupielen virneeseen vielä silloinkin kun on aika äänestää menneen vuoden parasta peliä ja joka pakottaa palaamaan pelin pariin vielä parin vuoden päästä siihen liittyvien makoisien muistojen takia. Uusilla julkaisuilla ei paria poikkeusta lukuun ottamatta ole riittävää lavakarismaa.
Electronic Artsin SSX-lumilautailu on alkutaipaleen peliryppään ilmiselvä poikkeus. Se on värikäs, näyttävä ja sen ratasuunnittelu on uskomatonta, huimaa mielikuvituksen lentoa. Valitettavasti sekin kuuluu kuolevaisten joukkoon kiitos köykäisen PAL-versioinnin. Jos Tecmo pystyy ymppäämään Dead or Alive -peliinsä 50/60 herzin valikon, siihen pitäisi pystyä myös Electronic Artsin, kertaluokkaa isomman pelitalon. Miksi hyvä yritys on jätetty jälleen kerran puolitiehen?
Vaikka samaisen pelitalon Madden 2001 on kaunis katsella ja kiva pelata, silti se on vain ja ainoastaan amerikkalaista jalkapalloa interaktiivisessa muodossa. Realismia siinä on yllin kyllin, mutta yllätyksellisyyttä sitäkin vähemmän. Eikä yllättävyys tarkoita tässä yhteydessä sitä, saako vastaanottaja pallon kiinni ja missä asennossa yläraaja on kiinniottohetkellä.
Jospa Crash Blitz olisikin moukarein ja mörssärein varustettu yllätys, joka panisi kanssapelaajan virtsarakon sfinkterit väräjämään silkasta kauhusta? Hyvässä videopelissä ei tarvitse tyytyä reaalimaailman kahleisiin.
Virallinen lisenssi tekee pelistä kuitenkin helposti virallisen oloisen, pelkkää totuutta jäljittelevän tosielämän pastissin. Massamarkkinoille on tietenkin syytä tehdä pelejä, jotka vetoavat massoihin.
Riskien ottaminen on PlayStation 2:n ensimmäisen peliryöpyn perusteella tuiki harvinaista. Pelisumaa vainoaa vakavuus hillittömyyden kustannuksella. Vaikuttaa siltä kuin PlayStation 2 -pelit olisi suunnattu liiaksi "aikuiseen makuun", sellaisille ihmisille, joita yllätykset ja oudot ideat ahdistavat.
Minä harrastan videopelaamista kuitenkin juuri hulvattomien ja hullujen oivallusten takia - oivallusten, joita muussa viihteessä ei juurikaan nähdä. Videopelaaminen on parhaimmillaan hullunhulppeita yllätyksiä tarjoavaa ja hetkittäin juuri sopivan vaarallista, vinoutunutta bittiviihdettä.
Ulkomailla PlayStation 2:n mainoskampanja iskee tajuntaan The 3rd Place -teemalla. Se lienee sosiologeilta lainattu käsite, joka kuvaa tilaa tavallisen rutiinin ja arjen yläpuolella. Mainoskampanjaa siivittävien kuvien perusteella kyseessä on paikka tai tila, jossa on jotakin tuttua, mutta myös jotakin uutta ja yllättävää. Se on tosiolevan kieroutunut, vääntynyt, omituinen, ihmeellinen kangastus.
Kiekko jääkiekkopelin maalissa ei ole järin suuri ihme. Se on nähty aiemmillakin pelikoneilla jo vuosia sitten. Entä jos maaliverkko edes repeäisi hurjan lämärin seurauksena, tai jos edes maila menisi poikki kesken laukaisun? Moisen ei pitäisi ahdistaa realismifriikkiäkään. Laiha lohtu on Swing Away Golfin säkenöivä pallo oikeaan osuneen driverin merkkinä.
Mutta missä luuraa se mystinen maamyyrälauma, joka poraa viheriön parissa sekunnissa täyteen reikiä kanssakilpailijan ollessa lyöntivuorossa? Miksi ihmeessä kentän päällä viipottava lintu ei rääkäise pallon pöllyttäessä sen pyrstösulkia? Entäpä jos pallo muina miehinä edes kerran päättäisi jeesustella vesiesteen päällä ja kipittäisi pikkujalkojaan viipottaen rantapöheikköön? Pienellä vaivalla Swing Away Golfiin saataisiin huumoria, hauskuutta, hulvattomuutta. Se veisi ajatukset siihen kolmanteen ulottuvuuteen, jota PlayStation 2:n globaali mainoskampanja lupaa.
Minä julistan taistelun realismifriikkejä, sielunsa selibaattiin sysänneitä laumasieluja vastaan. Pelaaminen on vaarassa ryytyä tylsäksi, tavalliseksi viihteeksi, jossa yllätykset ovat yhtä harvinaisia kuin hyvä TV-sarja taivaskanavalla. Maailma, jossa megalisenssit ja massojen maku määräävät pelien sisällön, on lähempänä kuin koskaan.
