Susien klaanin Christophe Gans ohjasi ensimmäisen lähdemateriaalilleen uskollisen pelielokuvan.
"Suurin osa peleihin perustuvista elokuvista on roskaa!" pamauttaa Silent Hillin ohjannut ranskalainen Christophe Gans. Mutta miksi? "Koska elokuvaohjaajat eivät ole oikeita pelaajia!"
Gansin mukaan Hollywoodin suhtautuu peleihin ja niistä tehtäviin elokuviin lähinnä hyväksikäyttäjänä. "En ole kertaakaan nähnyt aitoa elokuva-adaptaatiota pelistä. Adaptaatio tarkoittaisi, että jotakin sovitettaisiin yhdestä taiteenmuodosta toiselle, pelikokemus valkokankaalle. Niin ei vain tapahdu."
Gans piti säälittävänä Doomin taistelukohtausta, jossa räiskintäpelien henkeä tavoiteltiin ensimmäisen persoonan kuvakulmalla. "Ei erikoistehosteella kuvan alalaitaan liimattu pyssy ole adaptaatiota! Minulle oikea räiskintäpelikohtaus on John Woon ohjaamassa Hard Boiledissa, kun tyypit astuvat ulos hissistä ja alkavat räiskiä, ja kohtaus esitetään kokokuvassa."
"Varmasti Doom-ohjaaja Andrzej Bartkowiak on kokeillut Doomia ja Paul W.S. Anderson Resident Eviliä, mutta ongelma onkin, etteivät he ole pelanneet tuon enempää", Gans sanoo. Hänen mukaansa oikea pelaaja tunnistaa hyvän pelin. Ellei ohjaaja ole vilpittömästi kiinnostunut peleistä, hän ei ymmärrä tuon taivaallista Resident Evilin ja Silent Hillin eroista ja siitä, mikä tekee jälkimmäisestä niin erityisen.
"Jos haluaa tehdä hyvän elokuvan selviytymiskauhupelistä, ohjaajan pitää hallita koko lajityyppi."
Hiljaiset japanilaiset
Muita pelielokuvia kritisoituaan 46-vuotias Christophe Gans haluaa muistuttaa, että paitsi hän itse, myös Silent Hillin käsikirjoittajat Roger Avary ja Nicolas Boukhrief ovat pesunkestäviä pelimiehiä. Heillä on silmää pelien yksityiskohdille ja Gans uskoo, että Silent Hillissä he ovat onnistuneet elokuvahistorian ensimmäisessä aidossa peliadaptaatiossa.
Kaikki alkoi, kun Gans kokeili ensimmäistä Silent Hilliä PlayStationilla kuusi vuotta sitten. Kolmessa tunnissa hänelle valkeni, että pelistä saisi mahtavan elokuvan. Gans syöksyi heti seuraavana päivänä miljonäärituottaja Samuel Hadidan pakeille ja taivutteli hänet elokuvahankkeen taakse.
Seuraava askel oli ottaa yhteyttä Silent Hillin japanilaisiin tekijöihin. Gans lähetti heille sähköpostia, eikä saanut vastausta. Gans jatkoi sinnikkäästi yhteydenottojaan, mutta sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. "Parin–kolmen vuoden yrittämisen jälkeen aloin ajatella, että ehkä he eivät halua, että me teemme sitä elokuvaa", Gans muistelee. "Sitten kuulin, että Miramax oli myös tavoitellut Silent Hillin elokuvaoikeuksia, eikä saanut Japanista vastausta. Saman kohtelun sai myös Tom Cruisen tuotantoyhtiö.
Gans oivalsi, että vika ei ollutkaan siinä, kuka oikeuksia kysyi, vaan siinä, miten kysymys esitettiin. "He ovat japanilaisia, kohteliaisuus on kaiken avain. Siksi kuvasin itseni videolle, jossa selitin kohteliaasti ja perinpohjaisesti, miksi halusin niin palavasti tehdä elokuvan Silent Hillistä. Ennen postittamista teetin videoon vielä japaninkielisen tekstityksen. Kaksi kuukautta myöhemmin Japanista vastattiin kyllä."
Muodonmuutoksia
Christophe Gans ei saanut Konamilta täydellistä taiteellista vapautta elokuvalleen. Hän joutui konsultoimaan jokaista elokuvan tuotannon yksityiskohtaa Silent Hillin pääsuunnittelijan Akira Yamaokan kanssa. Se ei tarkoittanut, etteikö Yamaoka olisi ollut avoin Gansin omille näkemyksille. "Halusin esimerkiksi antaa kuoriaisille ihmismäisiä piirteitä kuin Kafkan Metamorfoosissa, koska muuten ne olisivat olleet vain viattomia luontokappaleita helvetissä. Helvetissähän kuuluisi olla vain pahoja ihmisiä!" Gans kuvailee. Yamaoka oli samaa mieltä.
"Toinen piirre, mihin kiinnitin huomiota, oli ensimmäisen pelin lumisade. Miksi lunta? Eikö olisi mielenkiintoisempaa, jos taivaalta sataisikin tuhkaa, kuin jäänteenä Silent Hillin kaupungissa riehuneesta suurpalosta. Ikuisesti satava tuhka olisi kuin katumuksen vaippa, joka on langennut kaupungin ylle." Yamaoka piti tästäkin ideasta.
Silent Hilliä asuttavat hirviöt kokivat myös pieniä muodonmuutoksia. Näkyvimmät muutokset kohdistuivat fanien rakastamaan pyramidipäähän, joka oli Silent Hill 2:n päähenkilön Jamesin henkilökohtainen painajainen. Koska elokuvan päähenkilö Rose on kuitenkin nainen, Gans halusi vastavuoroisesti korostaa pyramidipään maskuliinisia piirteitä. "Raihnaisuuden sijaan halusin olennosta ison, lihaksikkaan ja teräväpiirteisen. Pelissä pyramidipään raskas kypärä muistutti ankan nokkaa, elokuvassa se on kuin terävä piikki."
"Tämä on adaptaation ydin: etsitään uusi logiikka tutuille asioille, pettämättä niiden todellista olemusta", Gans innostuu.
Neljä peliä, yksi elokuva
Sopivan tarinan valitseminen elokuvaan ei ollut helppoa Gansille. Silent Hill -pelejä oli neljä ja hänellä oli käytössään vain yksi parituntinen elokuva.
"Alun perin halusin tehdä elokuvan Silent Hill 2:sta", Gans paljastaa. "Se on todella kaunis peli, kaikkien aikojen suosikkini. Käsikirjoittajieni kanssa kuitenkin tajusimme, että pelistä oli mahdoton tehdä järjellistä elokuvaa. Silent Hill 2 on tarina miehestä, joka etsii kuollutta vaimoaan Silent Hillin kaupungista. Peli ei selitä kaupungin outoa olemusta mitenkään. Siksi meidän oli palattava sarjan ensimmäiseen osaan ja kertoa kaupungin tarina."
Gans piti ensimmäisen ja kolmannen Silent Hill -pelin suhdetta mielenkiintoisena. Jälkimmäistä pelattuaan ensimmäisen Silent Hillin tarinasta ymmärtää paljon enemmän eikä se tunnu enää pelkältä hämmästyttävältä painajaismatkalta. "Lopulta päädyimme lainaamaan ensimmäisen ja kolmannen osan tarinaa, toisen osan estetiikkaa ja neljännen osan kuvaustyyliä."
Gansin mukaan elokuvassa tarina on kerrottava peliä tehokkaammin, sillä "peli on peli ja elokuva on elokuva". Hän ei myöskään halunnut tehdä fanipoikaelokuvaa, jonka voisi ymmärtää vain pelejä pelaamalla.
Kiertolaisten keskellä
Silent Hill kuvattiin suurelta osin Kanadan Ontariossa. Gans löysi sieltä kaksi terästeollisuudesta elävää ränsistynyttä pikkukaupunkia, Hamiltonin ja Brantfordin, jotka muistuttivat ulkoisesti hämmästyttävän paljon pelien Silent Hilliä. Peleissä Silent Hillin tarkka sijainti on aina jätetty hieman avoimeksi, vaikka monet sijoittavatkin sen samalle seudulle kuin Stephen Kingin kauhuromaanit - Yhdysvaltain sumuiselle koillisrannikolle.
Hamilton ja Brantford ovat huonossa jamassa. Niistä löytyi kokonaisia kortteleita, joissa asui pelkkiä kiertolaisia ja talonvaltaajia. "Ne olivat kaatopaikkakunnossa", Gans kuvailee. "Saimme käyttöömme neljä kiertolaisten asuttamaa korttelia ja rakensimme niistä oman Silent Hillimme, aina peleistä tuttuja katukylttejä myöten. Kuvauspaikkamme olivat totista totta, eivät mitään tietokonetehostetta."
Gansin mukaan nykyaikaisten tietokone-efektien rajallisuus tulee vastaan siinä, että katsojat erottavat, mikä on todellista ja mikä pelkkää tehostegrafiikkaa. Silent Hillissä kaikki hirviöt kuvattiin oikeilla näyttelijöillä, vaikka myös tietokonetehosteille löytyi käyttöä. "Halusin vääristää todellisuutta tehosteillani, väännellä perspektiivejä ja venyttää hirviöiden muotoja hieman."
"Halusin käyttää tehosteita asioiden korostamiseen, en luodakseni jotain kokonaan tyhjästä", Gans jatkaa. "Minä näen elokuvat jatkumona sirkukselle: ihmiset maksavat siitä, että he näkevät toisten ihmisten tekevän jotain ihmeellistä. Jos elokuva tehdään kokonaan tietokonetehosteilla, se voi olla ihan okei, mutta katsojat tietävät, että jotain puuttuu."
"Suhteeni tehosteisiin on kuin modernilla taiteilijalla. Tehosteet ovat kuin työkalu, jota voi käyttää todellisuuden muovailuun. Mikä sen sopivampaa, sillä Silent Hill -pelitkin ovat niin leimallisesti modernin taiteen inspiroimia. Silent Hill -elokuva on kunnianosoitukseni 1900-luvun surrealistiselle liikkeelle. Kuvasin esimerkiksi ihmisiä takaperin aivan kuten Jean Cocteau teki Orfeuksessa ja Kaunottaressa ja hirviössä."
Kaunista ja rumaa
Kauhuelokuva on ohjaajalle vaikea lajityyppi, sillä kaiken nähnyttä nyky-yleisöä on vaikea shokeraata. Gans sanookin, että Silent Hillissä hän haluaa pikemmin herättää katsojassa epämääräistä levottomuuden tunteita.
"Pyramidipäätä lukuun ottamatta Silent Hillin hirviöt ovat erittäin epämaskuliinisia", Christophe Gans selittää. "Silent Hillin suuri viisaus piilee siinä, että hirviöt eivät ole liian hirviömäisiä. Eiväthän ne pelatessakaan vaikuta kovin aggressiivisilta pelaajaa kohtaan, kun ne ontuvat kadulla vastaan. Onnistunut hirviö on samaan aikaan kaunis ja kauhea, komea ja iljettävä tai kuin sylivauva, mutta täysin vihamielinen."
"Lumovoima on aina yhdistelmä suloa ja inhoa", sanoo Gans. "Klassisessa taiteessa kauneus heijastaa pyhyyttä ja jumaluutta, modernissa taiteessa kauneus piilee kaikkialla. Modernin taiteen ytimessä on ajatus, että kauniin ei tarvitse olla nättiä. Minusta tuo ajatus on myös Silent Hillin perusta."
Tuomas Honkalas
* * * * *
Silent Hill
Ohjaus: Christophe Gans
Pääosissa: Radha Mitchell, Laurie Holden, Sean Bean, Deborah Kara Unger, Jodelle Ferland
K-15
Fanien juhlaa
Vaikka ohjaaja Christophe Gans kiistää, että hän olisi tehnyt fanipoikaelokuvan, Silent Hilliin on vaikea suhtautua muuten kuin selviytymiskauhua harrastavien märkänä unena. Gansin elokuva tavoittaa Silent Hill -pelien häiriintyneen ilmapiirin liki täydellisesti, joskin kerronnallisen selkeyden kustannuksella.
Kun elokuvaan suhtautuu samanlaisena pelottavan surrealistisena trippinä kuin peleihin, se toimii oivallisesti. Mikään näyttelijöiden elokuva se ei ole, josta kertoo jo sekin, että päätähti Radha Mitchell valmistautui Rosen rooliinsa lähinnä lenkkeilemällä. Kuten peleissä, Silent Hillissä juostaan ja hengästytään usein.
Rose juoksee, pakenee, koska hän erehtyi astumaan jalallaan Silent Hillin kirottuun pikkukaupunkiin. Rose luuli löytävänsä Silent Hillistä vastauksen tyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) unissakävelyyn, mutta hän löytääkin nimetöntä kauhua ja oudon kultin. Autioista kaduistaan huolimatta Silent Hill ei ole asumaton. Rosen kadottua todellisuuden tuolle puolen hänen miehensä Christopher (Sean Bean) harhailee neuvottomana Silent Hillin ympäristössä. Kun Rose ja Christopher viimein löytävät toisensa, kohtaus jää taatusti mieleen.
Silent Hill lienee uskollisin mahdollinen elokuvasovitus, jonka lähdemateriaalista voi tehdä. Pelaajan ja fanin näkökulmasta elokuvassa on saatu lähes kaikki kohdalleen. Uskollisuus on samaan aikaan elokuvan vahvuus ja heikkous, sillä peruskatsojalle oudossa ilmapiirissä ja kauhuelokuvien traditioista piittaamattomassa tarinassa voi olla liikaa sulattamista. Ihmekös sitten, että amerikkalaiset valtavirran elokuvakriitikot ovat lytänneet Silent Hillin lähes yksimielisesti. Liiallinen pituus (yli kaksi tuntia) ei auta asiaa.
Vaikka pelielokuvien taso ei olekaan päätähuimaava, sellaisena Silent Hill kiilaa lajityyppinsä kiistattomaksi ykköseksi.
**** (fanit)
** (peruskatsojat)
