Maxisin nukkekotisimulaation PS2-versio todistaa, että virtuaalielämä aiheuttaa elämättömyyttä myös konsoleilla.

PC-megahitti The Sims on pelin ja ohjelmalelun risteytys, jossa hallitaan virtuaalihahmojen elämää, ihmissuhteita, uraputkea ja kodin sisustusta. Kunnianhimoinen idea on toteutettu niin yksinkertaisesti, että kuka tahansa osaa virtuaalielää, mutta tekemistä ja valinnanvapautta riittää takaamaan tehokas koukutusefekti. Menestyskaava on tallella myös PS2-versiossa, vaikkei se suora käännös PC-kantaisästä olekaan.

PS2-Simsin sydämenä sykkii Get a Life -moodi, jossa luotsataan virtuaalinen alter ego eli sim läpi seitsemän kentän pituisen elämän. Kukin tasoista on edellistä hienompi talo ja mallintaa tiettyä vaihetta hahmon elämässä. Elämä alkaa pienestä mökistä äidin helmoissa ja kulkee kohti idyllistä perhe-elämää komeassa kartanossa.

Jokaisessa talossa on kourallinen tehtäviä, jotka on suoritettava edetäkseen. Tyypillisesti tavoitteet liittyvät työssä ylenemiseen (mikäli työpaikka on ensin hankittu) ja talon sisustamiseen, mutta myös onnistuneita juhlia, kumppanin metsästystä ja jälkikasvun hankintaa kuuluu elämänkaareen.

Aluksi luodaan hahmo sukupuolta, ulkonäköä ja luonnetta myöten. Muutamasta kymmenestä kasvo- ja vaatetusvaihtoehdosta valittava ulkonäkö ei vaikuta peliin, mutta luonteenpiirteillä on jo merkitystä. Seurallisuus määrittelee esimerkiksi kuinka riippuvainen hahmo on ihmissuhteista ja siisteys sanelee kylvyssä käynnin tärkeyden.

Peli-ideana on huolehtia hahmon jatkuvasta hyvinvoinnista. Hahmon oloa mittaavat kahdeksan mittaria nälästä ja hyväntuulisuudesta väsymykseen. Mikäli haluaa elämän luistavan, yhtäkään mittaria ei saa päästää putoamaan nollaan pitkäksi aikaa. Jos sim on kiukkuinen, mieltä piristää vaikkapa tv:n katsominen. Väsymys väistyy nukkumalla tai kahvia litkimällä.

Mikäli pelaaja ei ehdi (tai halua) täyttää hahmon tarpeita, sim osaa hoitaa ne myös itse. Tosin ei välttämättä tyylikkäimmällä mahdollisella tavalla. Vessasta myöhästyminen kostautuu lätäkkönä lattiassa ja täysin uupunut sim nukahtaa lattialle vaikka kesken ensitreffien. Itse luodun hahmon lisäksi pelaajalla on ohjailtavana myös tämän lähipiiri, kuten kämppikset, puolisot ja lapset.

Arjen elävöittämiseen ostettavissa on jos jonkinlaista kodinkonetta ja hitech-härveliä räsypokkapöydästä ääniaaltosuihkuun. Harmittavasti vain PS2:n muisti rajoittaa talojen kalustamista. Tämä häiritsee isoissa taloissa, joissa pelaaja on tuomittu jättämään huoneet valitettavan tyhjilleen, vaikka rahaa ja neliöitä riittäisi houkutteleviin sisustusratkaisuihin.

Uraputkiaivot

Työpaikka etsitään lehdestä tai netistä, jotta saataisiin rahaa laskujen maksuun. Ylennyksiä saadaan hahmon taitoja kehittämällä: kuntoa kasvatetaan juoksumatolla ja luovuutta kehitetään pianonsoitolla.

Koska sim ei voi poistua pihapiiristä muualle kuin töihin, ihmissuhteet hoidetaan puhelimella. Ystäville voi joko pirauttaa kuulumiset tai kutsua kylään. Mitä aktiivisemmin pitää yhteyttä, sitä tiiviimpi ihmissuhde syntyy. Yhteydenpidon laiminlyönti taas kostautuu suhteen viilenemisenä.

Rakkaus ilmestyy kuvioon, kun ystävän kanssa on tehty tuttavuutta niin tiiviisti, että flirttailu, suuteleminen ja lopulta kosiminen ilmestyvät kommunikointiin. Lastenhankintaan ei liity aikuisia viihdyttävää animaatiota, ja alastomuus on visusti sensuroitua.

Peliaika juoksee minuutti per sekunti -vauhtia, joten järkevä ajankäyttö on avain menestykseen. Tekemistä olisi aina enemmän kuin mihin pelikello venyy, sillä pikkuaskareetkin vievät suhteettomasti aikaa. Pelkkään vessassa käyntiin ja vaatteiden vaihtoon kuluu päivässä pari tuntia.

Aikaa tuhlailevia animaatioita olisi voitu nopeuttaa, jolloin vapaa-aikaa olisi saatu päivärytmiin lisää. Nyt väsymys ja työ hönkivät vuorotellen niskaan, joten nukkumisen ja uraputken väliin jää turhan vähän aikaa muihin aktiviteetteihin. Onneksi hahmot eivät vanhene, eikä tehtävissä ole aikarajoja.

Tekemisen paljous on piilotettu erinomaisesti kursorivetoisen käyttöliittymään, joka on sorvattu padille mallikkaasti. Vaikka kaikki napit ovat käytössä, kontrollit solahtavat selkäytimeen kiitettävän luontevasti. Grafiikka on selkeää ja yksityiskohtaista, mutta erilaisista talon äänistä koostuva äänimaisema ei houkuttele pitämään volyymia kaakossa.

Get a Life on pelimuotona hauska, vaikka alkaakin lopussa toistaa itseään. Vaikeustaso nousee juuri sopivasti ja pelattavaa on kiitettävästi. Muhkeana bonuksena mukana ovat alkuperäinen The Sims -pelimoodi, jossa kokonaisen sim-naapuruston elämää saa ohjailla vapaasti vailla tavoitteita, sekä pikkuhauska jaetun ruudun kaksinpeli. Siinä voittaa pelaaja, joka suorittaa annetun haasteen nopeammin. Tehtävänä voi olla vaikkapa vietellä tietty määrä ihmisiä.

The Sims koukutti minut täysin viikoksi, jonka jälkeen mielenkiinto aloitti syöksykierteensä, kun kaikki hauskimmat temput oli koettu. Vaikka kyseessä ei olekaan PS2:n pitkä-ikäisin peli, on The Sims hintansa väärti kokemus ja nukkekodilla leikkiminen yllättävän kiinnostavaa.