Singularity (Xbox 360) – Aukko kronologiikassa

Fysiikalla leikkivässä Singularityssä putkiräiskintä muuttuu jo luonnonvakioksi.

Yhdysvaltojen luoma ydinuhka sai Neuvostoliiton varpailleen, kun Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista alkanut kahden supervallan nokkapokka kasvoi maailman suurimmaksi kusemiskilpailuksi.

Harva tietää, että punavasaralla oli suunnitelma atomivoiman lyömiseksi, sillä sienipilven varjossa leikittiin huomattavasti vaarallisemmilla voimilla. Neuvostoliiton itärannikolla sijaitseva Katorga-12 oli eristetty saari, missä kommunistitiedemiehet tekivät kokeita uudella alkuaineella, E-99:llä. Varomaton kokeilu ihmetökötin kanssa johti onnettomuuteen, joka hautasi koko tutkimuskompleksin kymmeniksi vuosiksi.

Vuonna 2010 Katorga-12 palaa takaisin kartalle, kun Yhdysvaltojen tiedustelusatelliitti havaitsee poikkeavia säteilyarvoja pieneltä saarelta. Iskuryhmä lähetetään tutkimaan tilannetta, mutta kesken tehtävän alueen ylitse pyyhkäisee valtava elektromagneettinen pulssi.

Kapteeni Nathaniel Renko herää rautaromun keskeltä vain huomatakseen, että autioitunut tutkimusasema on muuttunut muutamassa sekunnissa maanpäälliseksi helvetiksi, missä sirppi, vasara ja selittämättömien luonnonvoimien mukanaan tuomat hirviöt määräävät tahdin. Pikaorientaation jälkeen Renkon käteen pultataan aikamanipulaattoriksi ristitty ihmelaite, jolla nykypäivän ongelmat on siivottava menneisyydessä.

Sinkut saarella

Kiehtovista lähtökuopista starttaava röpöttely ei juuri innovaatioilla loista, sillä suurin osa Singularityn sisällöstä on lainattua. Mukaan on eksynyt Gordon Freemanin painovoimapyssyn pikkuveli, tarina on pelottavan lähellä Stalkeria ja maailma muistuttaa tunnelmaltaan ja rytmitykseltään Metroa.

Bioshokeeraavasti päähahmoa voi viritellä pitkin pelimaailmaa kylvettyjen energiakapseleiden avulla ja myös pyssyköihin ostetaan parannuksia tekniikkapisteillä. Ilahduttavasti vauriomallinnusta ei ole napattu nykypaukutteluista, sillä rehtiin ysärihenkeen haavat paikataan lääkintälaukuilla eikä suojan takana piilottelemalla. Onneksi sitomatarpeita saa varastoitua mukaan, ettei toiminta äidy turhan totiseksi.

Menneisyydestä muistuttaa myös yksinään pahaa maailmaa vastaan asettuva päähenkilö. Renko käy omaa sotaansa singulariteetin muuttamaa todellisuutta vastaan, vaikka kaavaa pyritään harvakseltaan rikkomaan mukana jolkottavien sivuhahmojen tuella. Satunnaiset avustajat ovat halpaa tykinruokaa, joiden eliniänodote on samaa luokkaa kuin Star Trekin punanutuilla.

Raven ei totisesti kumartele velliperseille, sillä haasteriman aloituskorkeus on yllättävän kova. Kivisen alkutaipaleen jälkeen vaikeustaso loivenee ja tappiin viritetty hahmo on loppua kohden jo melkoinen tappokone. Alkupään haaste on osittain luotu fuskaamalla, sillä ylikestävät mörrit ja patruunoiden pihtailu tuottavat tehokkaasti kirosanasaastetta.

Koska Renkon mukana kulkee vain kaksi tussaria, väärä asevalinta saattaa torpata etenemisen. Kaapeista löytyy kyllä ammuksia, mutta usein väärään torrakkoon. Kun niskaan hönkii autolastillinen neukkusotilaita, haulikon patruunat vetävät rynkkymiehen vakavaksi. Aseita saa onneksi vaihtaa erillisissä kioskeissa, mutta lähin päivityspömpeli on yleensä puolen tunnin patikkamatkan päässä, kun iskuri alkaa nakuttaa tyhjää.

Nikkelin loputtua aikamanipulaattoriin integroitua tuuppausvoimaa voi hyödyntää taistelussa, mutta vehkeen akut imeytyvät tyhjiin jo muutaman sysäyksen jälkeen. Valitettavan usein vihulauman viimeiset edustajat on niitattava hitaasti latautuvan manipulaattorin avulla, sillä mukana kulkeva mora vaihtuu jo alkukahinoissa turhauttavan alitehoiseen energiapulssiin. Loputtomalta tuntuva piirileikki on ärsyttävää väkerrystä, joka lisää kymmentuntiseen toimintajunaan liikaa tyhjänpäiväistä junnaamista.

Paluu tulevaisuuteen

Vaikka aika ei kulje Katorga-12:lla lineaarisesti, pelimaailma on sellainen. Toiminta etenee suoraan kuin salaojaputkessa eikä reittivalintoja pohdita. Putki on pääosin naamioitu hyvin, mutta luotisuoraan laukkaavat kentät syövät pahasti pontta immersiolta.

Tasaisesti kylvetyt ongelmanratkaisukohdat katkovat mukavasti veren ja suolenpätkien kyllästämää tappoaariaa. Aikamanipulaattorin ominaisuuksien ympärille ympätyt pähkinät vaativat jonkin verran ajatustyöskentelyä, mutta kengännumeroa suuremmalla älykkyysosamäärällä pärjää hienosti.

Manipulaattorilla voi vanhentaa tai nuorentaa esineitä, mutta aparaatti toimii vain ennalta määrättyihin kohteisiin. Esimerkiksi kaikkia rappusia ei voi kasata uudelleen eikä jokaista ovea ruostuttaa puhki. Ongelma olisi voitu välttää järkevöittämällä tasosuunnittelua tai taitavalla naamioinnilla, nyt tällaiset suunnitteluratkaisut korostavat entisestään maailman keinotekoisuutta ja haittaavat eläytymistä.

Eikä tässä vielä kaikki

Singulariteetti tarkoittaa vääristymää, jossa jokin suure on ääretön. Tämä on ilmeisesti ollut myös pelisuunnittelun lähtökohtana, sillä Singularityn ominaisuusluettelo on pitkä kuin nälkävuosi. Renko saa jatkuvasti uusia leluja käyttöönsä ja lähes jokainen kenttä esittelee uuden ihmeaseen tai vihollistyypin.

Pullataikinan lailla paisuvat lisäherkut pitävät mielenkiinnon yllä, mutta kääntyvät loppua kohden itseään vastaan. Singularityllä on niin kova kiire esitellä uusia temppuja, että vanhat unohtuvat nopeasti. Aikamanipulaattori olisi yksinään riittänyt pakolliseksi kikkakolmoseksi, mutta nyt sitä ei massiivisen ominaisuus- ja päivitysarmadan vuoksi hyödynnetä läheskään niin paljon kuin voisi kuvitella.

Manipulaattoriin pultatut lisäominaisuudet alkavat loppumetreillä vaatia jo useamman nappulan painamista, mikä vaikeuttaa jonkin verran ohjaamista. Vihollisten vanhentaminen ja hirviöksi muuttaminen tapahtuvat samasta napista, erona on vain tuplapainallus. Toiminnan tiimellyksessä nappia saattaa vahingossa napauttaa parikin kertaa, jolloin riesakseen saa heikon ihmissoturin sijaan verenhimoisen mutantin.

Sä oot mun déjà vu

Vaikka aikamanipulaattorista olisi apua avustajanrentulle aikataulujen venyessä, Raven hyötyisi siitä huomattavasti enemmän. Tiiviimmän rakenteen ja kunnolla toteutetun aikamanipuloinnin avulla Singularity voisi nousta ihailemiensa esikuvien tasolle. Tässä todellisuudessa on tyydyttävä aikamatkailun sijaan jossitteluun ja jälkiviisasteluun.

Kunnianhimoisista lähtökohdista ja mielenkiintoisesta tarinasta huolimatta aikaputkiräiskinnän kohtalona on jumiutuminen ihan kiva -lokeroon, jonka edustajat kauhotaan nopeasti julkaisun jälkeen alekoriin. Päälleliimatuksi temppuiluksi generoituva aikakikkailu ja laarillinen lisäominaisuuksia eivät riitä peittämään pohjalta loistavaa perinteistä putkiräiskintää.

Lopputulos muistuttaa hampurilaista, jonka mauton pihvi hukutetaan runsaaseen majoneesiin. Burgerin popsii rykimättä, mutta tuhanteen kertaan koettu makuelämys unohtuu jo ensimmäisen röyhtäyksen jälkeen.

81