Tuomas Honkala vaihtoi liikunnan pelaamiseen.
* * * * *
Tekeekö mielesi koskaan vetää kaikki velvollisuudet plörinäksi ja jäädä viikkokausiksi vain kotiin pelaamaan? Näin se käy!
Pelaaminen on helppo mieltää viattomaksi pikku harrastukseksi muiden joukossa. Vähän Call of Dutya ennen nukkumaanmenoa ei kuitenkaan ole vielä harrastus, vaan pelkkää pelailua. Vakava peliharrastus nielee tarvittaessa vaikka kaiken vapaa-ajan. Kovan linjan omistautumisen ja elämänhallintaa uhkaavan riippuvuuden raja on vähintäänkin häilyvä.
Kolmikymppisenä tylsimyksenä huomaan syyllistyväni pelailuun. Harrastamistahan se ei ole, jos pelikoneen saa auki vasta keskiyöllä ja äänenvoimakkuus on säädetty hissun kissun. Jonkun Dragon Agen kaltaisen kymmeniä ja taas kymmeniä pelitunteja nielevän pelimammutin aloittaminen tuntuu tällaisessa tilanteessa suorastaan mahdottomalta. Eihän sellaista peliä kuulu pelata tunti-pari kerrallaan, vaan pitkinä siivuina ahnehtien.
Nuorna poikana viikon pelimaraton olisi onnistunut tuosta vain kotona haisten, mutta aikuisena sellainen ei enää onnistu. Pitää harrastaa liikuntaa, käydä ulkona, viettää laatuaikaa vaimon kanssa ja ties mitä. Enää voin vain huokailla, että olisipa vuorokaudessa enemmän tunteja kaikkien korkkaamattomien pelien pelaamiseen.
Kannattaa varoa minkä perään huokailee, sillä elämä oli antamaisillaan minulle opetuksen. Opetus kuului: älä toheloi iltalenkillä!
Kriittinen epäonnistuminen
Olin hädin tuskin lönkötellyt ulos kotikulmiltani, kun astuin varomattomasti kiveen. Hoipuin tasapainoni menettäneenä eteenpäin ja se oli siinä, ulkoisen kehräsluun murtuma. Taksi alle, kylmäpakkaus päälle ja mieli tyhjäksi. Neljän tunnin jonotus lasaretissa palkittiin neljän viikon sairauslomalla. Kotiin pääsin kainalosauvoilla ja jalka kipsissä. Pim! Olet sohvaperunoitu!
En tiennyt yhtään mitä odottaa, sillä kipsi oli elämäni ensimmäinen. Totuushan nimittäin on, että kipsattu jalka sotkee arkea aivan käsittämättömän paljon. Hissitön kerrostaloasunto on kuin vankila, eikä mihinkään voi lähteä spontaanisti. Kainalosauvojen kanssa olet kuin kädetön olento, joka ei voi itse nostaa edes murokulhoa pöytään. Vessassa yhden jalan varassa pissaaminen on sekin kokemus, joka voi naurattaa ensimmäisellä kerralla, mutta ei enää toisella. Saunomisesta voi haaveilla sitten neljän viikon päästä, kun kipsi on otettu pois.
Kun valveillaoloajasta suurin osa on vietettävä makuulla ja jalka koholle nostettuna, niin sallitut aktiviteetit ovat suunnilleen sitä, että joko luet, tuijotat leffoja, surffaat netissä tai pelaat videopelejä. Aktiiviliikkuja Tuomas Honkalaa tilanne suoraan sanottuna vitutti, mutta peliharrastaja Tuomas Honkala oli riemuissaan. Nyt pelataan!
Lohikäärmeiden aika
Oli uuden elämäni ensimmäinen päivä. Minä, säntillisten elämäntapojen orja lojuin keskellä työviikkoa sohvanpohjalla peliohjain kourassa ja kuuntelin kärsivällisesti Dragon Agen loputtoman pitkiä monivalintakeskusteluita. Kerro toki lisää metsähaltioiden kulttuurista, oi kylänvanhin. Jaarittelu jatkui, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.
Olen aina ihmetellyt pelaamisen perfektionisteja, ihmisiä, jotka jaksavat nuohota peleistä jokaisen nurkan ja tavoitteen. Minulla ei ole yhdestäkään Xbox-pelistä täyttä 1000 pisteen pelisaavutuspottia. Ajankäytöllisesti sellaisen tavoittelussa ei ole mielestäni mitään järkeä, kuten ei muussakaan highscorettamisessa.
Kipsi ja Dragon Age panivat asenteeni puntariin. Normaalisti olisin edennyt tällaisessa pelissä hyvin määrätietoisesti ja harhautunut tavoitteistani vain silloin, kun siitä olisi jotain kouriintuntuvaa hyötyä. Vaan nytpä minulla oli kerrankin varaa täydelliseen päämäärättömyyteen. Tuota pikaa huomasin suorittavani Dragon Agen sivutehtäviä pelkästä suorittamisen ilosta.
Vielä kummempaa oli edessä. En tiedä, olisinko koskaan vaivautunut Dragon Agessa alkua pidemmälle ilman tapaturmaani, mutta silti, aiheena peikot ja menninkäiset ovat vielä normaalin pelimakuni rajoissa. Autot ja kuminkäry sen sijaan eivät ole, joten oli sitäkin hämmentävämpää huomata, kuinka paljon innostuin Forza Motorsport 3:sta. Olin vilpittömän innostunut uusista autoistani ja alati paranevista kisasijoituksistani. Ainakin Forzassa pääsi kovaa, kun muu elämä oli jämähtänyt pauselle.
Herkässä tilassani koin jopa luovuuden puuskan. Maalasin autoja, enkä vain yhtä tai muutamaa, vaan jokaisen, jolla ajoin kilpaa. Metallivärejä, ralliraitoja, mainostarroja Hyvä luoja, mitä minulle on tapahtunut?
Liika on liikaa
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi pelaaminen pitäisi nähdä jotenkin kehittävänä tai hyödyllisenä harrastuksena. Harva meistä minkään hyötyjen takia pelaa, vaan siksi, että se on hauskaa ajankulua. Pelien parissa on helppo rentoutua, mutta niillä on myös pimeä puolensa – pelaaminen passivoi ja suurina annoksina edistää liikkumatonta elämäntyyliä.
Pelaaminen on hyvä harrastus, mutta kurja elämäntapa. Jos viikko pelkkää pelaamista olisi tuntunut virkistävältä paolta arjen rutiineista, niin neljä viikkoa oli jo ihan liikaa. Pelasin Dragon Agea pikkutunneille, menin nukkumaan, heräsin selkä kipeänä samassa asennossa nukkumisesta ja jatkoin taas pelaamista. En enää suhtautunut Dragon Ageen tai Forza Motorsportiin suurena pelitaiteena, vaan distraktiona hitaan toipumisen tylsyydestä.
Kiireisten peliharrastajien ei siis kannattaisi murehtia peliaikansa rajallisuutta, vaan päinvastoin iloita siitä, että ne vähät pelihetket maistuvat ainakin makeilta. Pelkkään pelailuun tyytymisellä on puolensa.
Tänään jäljellä nolla ja kalenterissa kääntyy uusi sivu. Xbox, minulla oli hauskaa, mutta sallinette, että pidän nyt kuukauden tauon.
