Kun Sega lopetti pelien tekemisen, orvoksi jäänyt Sonic Hedgehog löysi kodin Nintendolta nopeammin kuin Anssi piirtää sarjakuvan. Japanilainen Team Sonic jatkaa tutulla uudelleenjulkaisulinjalla ja tarjoilee meille vuosikertasiiliä DX-kastikkeella.
Aikaisemmin GameCubelle ovat ilmestyneet Sonic Adventure 2 Battle ja Sonic Mega Collection. Sarjan täydentää Sonic Adventure DX, joka on vuonna 1999 julkaistun Dreamcast-version paranneltu painos. Lähinnä grafiikkaa on ehostettu ja joitakin uusia tehtäviä on lisätty, mutta muilta osin peli on sama kuin neljä vuotta sitten.
Koska ensimmäiset muistikuvani sormushullusta siilistä ovat Megadriven ajoilta, Sonic Adventure DX:n kolmas ulottuvuus tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä. Vielä kun pompiskelun lomaan on ujutettu pienimuotoinen rooliseikkailu, parta alkaa väpättää pahaenteisesti.
Juoni pyörii totutusti kaaoskristallien ympärillä. Tällä kertaa Dr. Robotnikin apuna on muinainen tuhon jumala Chaos, joka Sonicin on päihitettävä ennen kuin on liian myöhäistä. Tarina alkaa söpöysmittarit kaakossa. Kaikki on niin lutuista ja ihanaa, etteivät ilmassa leijuvat sormuksetkaan jaksa kummastuttaa.
Pelissä on kaksi eri moodia. Seikkailuosuudessa pyöritään kaupungissa, pakistaan kavereiden kanssa ja ratkotaan siinä ohessa muutama ylihelppo ongelma. Suurin osa ajasta menee kuitenkin seuraavaa pomppukenttää etsiessä, vaikka nuohottava alue on suhteellisen pieni.
Toimintaosuudet ovat Sonic Adventure DX:n sielu. Niissä meininki muuttuu ultranopeaksi vauhtitykitykseksi ilman konstikkaita kontrolleja. Upeasti suunnitellut kolmiulotteiset kentät ovat täynnä toinen toistaan hämmästyttävämpiä kikkoja ja efektejä, jotka saavat Keravan mummot haukkomaan happea.
Monta hahmoa, monta tarinaa
Tasoloikkaparatiisissa on kuitenkin käärme: kameramies helvetistä. Välillä meno on levottomampaa kuin Visa Mäkisen elokuvissa. On todella raivostuttavaa pudota tyhjyyteen typerän kuvakulman takia. Muunlaisia kuolemia harvemmin tulee, sillä jos Sonicilla on hallussaan vähintään yksi sormus, hän on voittamaton.
Pienistä bugeista huolimatta sormustenkeruu on hauskaa, minkä huomaa siitä, että vauhdikkaat pompputasot menevät aivan liian nopeasti läpi. Tarinakin menettelee, sillä maisemat vaihtuvat kun kaupungista sujahdetaan viidakkoon ja Dr. Robotnikin munaristeilijälle. Lisäksi matkan varrelle on ripoteltu pieniä alipelejä, jotka tuovat kaivattua vaihtelua.
Olin kummissani, kun lopputekstit vierivät ruudulle yhden illan pelaamisen jälkeen. Homman juju piilee useassa hahmossa, sillä Sonicin lisäksi tarinan voi pelata viidellä muulla hahmolla. Vasta kun seikkailu on kahlattu kaikilla läpi ja kaikki loppuörkit nitistetty, kertomuksen palaset loksahtavat kohdalleen.
Samoja pomppukenttiä kierrätetään tehokkaasti, mutta hahmoilla on niissä erilaiset tavoitteet. Esimerkiksi Sonic vapauttaa Dr. Robotnikin vangitsemat elukat, Tails kilpailee Sonicia vastaan, Knuckles etsii kristalleja, Amy pakenee robottia, Big the Cat kalastaa sammakkoa ja E-102 robotti tuhoaa kaiken mikä liikkuu.
Homma toimii oivallisesti, vaikka Sonicin jälkeen muut tyypit tuntuvat enemmän tai vähemmän hitailta. Kaikilla hahmoilla on kuitenkin kiva pelata, paitsi isolla kissalla, jonka kalastustehtävät ovat hyvästä ideasta huolimatta silkkaa piinaa. Tai sitten olen vain surkea kalamies.
Ensin oli muna, sitten chao
Jos ahmii kaiken heti, tekemistä riittää muutamaksi illaksi. Sen jälkeen tyrkyllä on 50 erilaista tehtävää tyyliin puhkaise 10 palloa määräajassa tai kitke rikkaruohot nurmikolta. Myös tarinan aikana esiteltyjä kenttiä ja minipelejä voi tahkota uusien ennätysten toivossa vapaasti.
Tehtävistä saa medaljonkeja, joita riittävästi keräämällä valikkoon ilmestyy Sonic-aiheisia Sega Gamegear -pelejä. Pelihousujaan ei kannata silti repiä, sillä aikoinaan edistyksellisen 8-bittisen käsikonsolin jumalalliset pikkupelit ovat tänään nähtynä melko karuja.
Adventure DX:n varsinainen kylkiäinen on chao, mikä on eräänlainen teletapin ja tamagotchin risteytys. Jotkut innostuvat siitä kovastikin, mutta minut keino-olion hoivaaminen jätti totaalisen kylmäksi. Chao-otuksensa voi siirtää myös linkkikaapelia pitkin GameBoy Advancen uumeniin tai päinvastoin.
DX-ehostuksesta huolimatta ikä näkyy. Graafisesti Sonic ei pärjää Super Mariolle tai Zeldalle, mutta vauhdissa sinistä siiliä ei hakkaa kukaan. Edes pieni nykiminen ei liiemmin haittaa. Ääniosaston parasta antia ovat tarttuvat tunnarit, mutta hahmojen lapsellinen lässytys häiritsee. Pahimmat näppylät aiheuttaa Tails, joka piipittää kuin heliumkaasua hengittänyt Jaska Jokunen.
Tylysti sanottuna Sonic Adventure DX on buginen, ruma ja lyhyt, mutta peruspirteä asenne ja tuulennopeat vauhtikentät pelastavat paljon. Eikä sellainen peli voi olla huono, joka saa suupielet muikeaan hymyyn. Tarjoilija, keitossani on sininen siili.
76
