Sonic Generations herätti Sonic-siilin pitkään jatkuneesta horroksesta, sillä tasoloikkaa pelaa ilokseen.
Tavalliset siilit elävät enintään seitsemän vuotta, mutta Sonic täyttää tasan 20. Juhlapäivän kunniaksi julkaistu Sonic Generations on eräänlainen Best of -kokoelma vuosien varrelta.
Kesken vauhtisiilin ällösöpöjen synttärijuhlien tapahtuu jotain hirveää: outo Time Eater -ilkiö kaappaa Sonicin kaverit ja vangitsee ne eri puolille menneisyyttä. Aikahirviön päihittäminen vaatii paluuta yhdeksään vanhasta Sonic-pelistä tuttuun maisemaan.
Sonicin onneksi siili ei joudu tehtävään yksin. Apuna on yllättävä tuttu vuosien takaa, Mega Drive -aikakauden Sonic! Nostalgikot pitäköön nitropurkkinsa käden ulottuvilla.
Heitä on kaksi, kammottavaksi
Sonic Generations yllättää positiivisesti. Tuttua tasohyppelykaavaa ei ole muutettu mihinkään, mutta lämmittämällä syntyy joskus se kaikkein maistuvin soppa.
Kentät ovat muunnelmia vanhoista Sonic-ympäristöistä. Ykkösestä on napattu mukaan tietysti Green Hill, kakkosesta Chemical Plant, Sonic & Knuclesista Sky Sanctuary ja niin edelleen. Valinnoista voi aina kiistellä, mutta ainakin idea on mainio. Tutut maisemat tuovat hymyn huulille, ja musiikit, ne musiikit… Entisaikojen supermelodinen pelimusa kuulostaa hyvältä myös remix-muodossa.
Toisena loistoväläyksenä joka kentästä on oma versionsa vanhalle ja uudelle Sonicille. Mega Drive -siilin tasot ovat kaksiulotteisia, kun taas modernin Sonicin tasot jatkuvat joka suuntaan. Myös sankareiden ohjaustavassa on eroja. Klassikkosiilin kontrollit ovat – noh, klassiset. Moderni Sonic on varustettu turbon ja hakeutuvan hyökkäyksen kaltaisella nykyaikaisella hapatuksella.
Sonic Team on onnistunut luomaan aimo liudan mukaansatempaavia vauhtiratoja. Kentät ovat isoja, vaihtelevia ja, mikä tärkeintä, vauhdikkaita. Etenkin 3D-Sonicin vauhti välillä sekoittaa pään, 2D-variantin keskittyessä enemmän tarkkaan hyppelyyn.
Ilahduttavasti kentät ovat täynnä vaihtoehtoisia reittejä, pieniä yksityiskohtia ja skriptattuja spektaakkeleja. Ei ole lainkaan harvinaista huomata juoksevansa karkuun jättirekkaa, joka murskaa rakennuksia, tai roikkua helikopterin kyydissä korkeuksissa. Kovimpien kohtausten perässä ei pysy edes ruudunpäivitys, mikä on konsolipeliltä vähän huonompi juttu.
Huonoja ovat myös pomomatsit, jotka vaihtelevat tylsistä raivostuttaviin. Ihmeellisesti peliin kuin peliin tungetaan jostain syystä osuuksia, joissa unohdetaan kaikki se, mikä siinä on hyvää ja tarjotaan vastineeksi itseääntoistavaa pakkopullaa. Bannisana kuvaa tarkimmin Generationsin kliimaksiksi tarkoitettua taistelua Time Eateria vastaan, sillä pelisuunnitteluhelmistä nähdään ainakin tunnottomat kontrollit, epäselvät tavoitteet ja ylivenytetty kesto.
Takana loistava tulevaisuus
Pomovastuksia lukuun ottamatta Sonic Generationsin perustus on kunnossa. Nillitettävää löytyy lähinnä epätarkoista kontrolleista (ei enää ikinä lentäviä hyrriä) ja tasosuunnittelun notkahduksesta loppumetreillä. Joko alkupuolen kentissä oli vähemmän tarpeetonta kikkailua tai pelasin liian vahvat nostalgiakakkulat päässä.
Generations on enimmäkseen tasohyppelymannaa, lysti vain loppuu vähän turhan aikaisin. Kahdeksantoista kenttää ja parit välipomot tarkoittavat vain 4–5 tunnin savottaa. Haarautuvien polkujen ansiosta Generationsissa on onneksi tavallista enemmän uudelleenpeluuarvoa, mutta pari lisäkenttää olisi tuonut kaivatun viimeisen silauksen.
Keräilijät ja suorittajat ilahtuvat kätketystä lisäkrääsästä ja erillisistä haastekentistä. Haasteiden taso heittelee kivasta bonuksesta roskaan, mutta ei niistä haittaakaan ole. Kivoin lisä on ensimmäinen Sonic the Hedgehog -peli vuodelta 1991, jonka saa loogisesti avattua lunastamalla (leikkirahalla) itselleen Mega Drive -ohjaimen.
Tekijöiden itseironia ansaitsee maininnan, sillä lopussa nyky-Sonic sanoo retro-Sonicille: ”Enjoy your future, it’s going to be great!” No joo, Sonic Generations on sentään parasta Sonicia vuosiin.
* * * * * *
Sonic The Hedgehog
Klassikon synty
Segan sininen siili on kaikille tuttu. Menestystarina ei ollut sattuman kauppaa, sillä Sonic suunniteltiin alusta alkaen hittipelin hittisankariksi.
80-luvun lopulla Nintendo hallitsi maailmaa ja Nintendo-sana oli synonyymi konsolille. 8-bittisen NES-konsolin kirkkain tähti Super Mario Bros. 3 oli lyönyt kaikki myyntiennätykset myymällä älyttömät 18 miljoonaa kappaletta. Harvalla pelikonevalmistajalla oli uskallusta yrittää lyödä itseään läpi pahimman Nintendo-hysterian aikana. Yksi uskalikoista oli Sega.
Sega oli kunnostautunut erityisesti kolikkopelien valmistajana, mutta halusi myös palan konsolimarkkinakakusta. Firman 8-bittinen konsolientré Master System ei ollut hassumpi viritys, mutta jäi auttamatta NESin jalkoihin.
16-bittistä valtikkaa ei luovutettaisi Nintendolle yhtä helposti. Uutta Mega Drive -nimistä tehomyllyä mainostamaan tarvittiin paitsi kovan luokan hittipeli myös Marion kaltainen tunnistettava maskotti, Segan toimitusjohtaja Hayao Nakayama päätteli.
Nopea ja ärhäkkä
Mega Driven tappajasovelluksen kehitystyö nakitettiin Phantasy Starin luojana ansioituneelle Yuji Nakalle, jolla oli jo mielessään tulevan hittipelin tärkein ainesosa: vauhti. Vauhti vakiintui tärkeäksi pelielementiksi osaksi Mega Driven nopean prosessorin ja osaksi Nakan urheiluautopakkomielteen vuoksi.
Inspiraation lähteenä toimi myös Super Mario Brosin parissa koettu turhautuminen. Naka oli harmissaan siitä, että vaikka hänen pelitaitonsa kehittyivät, Mario itse tallusteli aina yhtä hitaasti.
Kun genre – nopea tasohyppely – oli päätetty, alkoi päähahmon etsintä. Looginen ensimmäinen vaihtoehto oli jänis, jonka oli tarkoitus heitellä esineitä korvillaan. Tämä olisi kuitenkin rikkonut pelin kiivaan rytmin. Tarvittiin pelihahmo, joka pystyisi antamaan vihollisille kyytiä ihan vain heittäytymällä niitä päin. Toinen Sega-työntekijä Naoto Oshima kurkisti Nakan työpisteeseen ja kysyi: ”Käykö Mr. Needlemouse?”
Oshiman suunnittelema Mr. Needlemouse oli tarkoituksella Marion vastakohta. Siinä missä putkimies oli nintendonpunainen, vauhtisiilistä tuli segansininen. Lopullisesti perheystävällisestä Mariosta Sonicin erotti tujaus cooliutta, Sonicin saappaat nimittäin varastettiin Michael Jacksonilta ja asenne Bill Clintonilta. Luit oikein: ulkomaan uutisia seurannut Naka oli vakuuttunut, että Clintonissa oli miestä hoitamaan homma kuin homma. Mikä siis olisikaan parempi esikuva päheälle siilille?
Japanilaiset olivat luomuksestaan innoissaan, Segan Amerikan-osasto ei niinkään. Siiliä pidettiin liian outona eläimenä, eikä sininen väritys varsinaisesti auttanut asiaa. Sonicin viilee pössis oli jenkeille yksinkertaisesti liikaa. Amerikaanot poistivat Sonicilta raatelukynnet, antoivat potkut siilin luotsaamalle rokkibändille ja pakit tämän Madonna-tyttöystävälle (joka oli paradoksaalisesti ihminen).
Japanissa Sega of American muutoksia pääsääntöisesti vihattiin, mutta Naka tiimeineen antoi kaikkien onneksi periksi pehmo-Sonicille.
Kukkulan kuningas
Kun hahmo oli lyöty lukkoon, puuttui enää itse peli. Kun ohjelmoija-Nakan ja graafikko-Oshiman seuraan oli lyöttäytynyt vielä kenttäsuunnittelija Hirokazu Yasuhara, ensimmäisestä Sonicista vastannut ydintiimi oli kasassa. Kolmikosta sai alkunsa legendaarinen Sonic Team, joka on vuosien mittaan vastannut monista Segan kärkipeleistä.
Jos Sonic the Hedgehogin kehitystyö pitäisi summata yhteen sanaan, se sana olisi tasapainotus. Peliä viilattiin ja puunattiin juuri oikean tasapainon löytämiseksi, minkä seurauksena esimerkiksi pelin aloitusalueen Green Hill Zonen säätö venyi kuuden kuukauden mittaiseksi. Myös oikean pelinopeuden löytäminen oli yllättävän kinkkistä. Ensimmäiset prototyypit aiheuttivat liikepahoinvointia jopa vauhtihullulle Nakalle.
Hinkkaus kannatti, sillä ilmestyessään vuoden 1991 kesällä Sonicista tuli välitön megahitti ja Mega Driven tärkein yksittäinen myyntiargumentti, aivan kuten oli suunniteltu. Pelin bundlaaminen konsolin kylkeen vain lisäsi myyntiä. Sonic myös ilmestyi hyvään saumaan, juuri ennen SNESin ja Super Mario Worldin julkaisua Amerikassa. Perinteisen hitaasti köpöttelevä Super Marsu näytti hypervauhtia kiitävän Sonicin rinnalla auttamatta vanhanaikaiselta.
Nakayama sai mitä halusi. Hetken aikaa Segalla oli yliote Nintendosta.
Mikä meni vikaan?
Erinomaista ykköstä seurasivat yhtä tasokkaat jatko-osat Sonic the Hedgehog 2, Sonic the Hedgehog 3 ja Sonic & Knuckles. Alkuperäinen Mega Drive -nelikko tarjoaa edelleen täysin pilaantumatonta settiä kaikille vanhanaikaisen tasohyppelyn ystäville. Peleissä kohtaavat haastava kenttäsuunnittelu, räiskyvä ulkoasu ja unohtumaton musiikki.
Ironista kyllä Sonic lähti pelimaailman huipulta yhtä nopeasti kuin oli sinne noussut. Mega Driven seuraajalle Sega Saturnille julkaistut 3D-Sonicit olivat keskinkertaista roskaa, jonka kanssa Sonic Teamilla ei ollut mitään tekemistä. Dreamcastille julkaistussa Sonic Adventuressa taika oli osittain tallella, mutta 90-luvun alun menestystarina ei enää toistunut. Dreamcast floppasi ja Sega hautasi konsolisuunnitelmansa lopullisesti.
2000-luvulla Sonic-pelejä on julkaistu kahmalokaupalla jokaiselle mahdolliselle alustalle. Osa on ollut surkeita, osa ihan hyviä, mutta mitkään niistä eivät ole jääneet historiaan merkittävinä peliteoksina. Toivossa on kuitenkin hyvä elää: Sonic Generations ei ole vaihteeksi yhtään hassumpi.
Mikä parasta, klassisten Sonicien saatavuus on nykyään todella hyvä. Pelejä saa Wiin virtuaalikonsolista, Steamistä ja hyllytavarana löytyy esimerkiksi Sega Mega Drive Ultimate Collection, jossa ovat mukana ensimmäiset supersonicit.
Aikojen saatossa voivat kovimmankin siilin piikit tylsistyä, mutta vanha japanilainen työnjälki kestää.
Aleksandr Manzos
84
